Viime yönä jouduin hankalaan tilanteeseen. Suomen Kulttuurirahasto oli päättänyt rehabilitoida unhoon jääneen kirjailijan ja poliitikon nimeltä Jan Sol (Joutsen) - ”Joutsen” oli hänen käyttämänsä nimimerkki - joka toimi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Asia herätti ankaria protesteja ja intohimoja, ja lopulta SKR päätti, että minä joka aikoinaan olin kutsuttu sen arvovaltaisen kannatusyhdistyksen jäseneksi, voisin käydä vuosijuhlassa muodollisesti vastaanottamassa kunniakirjan ikäänkuin hänen puolestaan.
En tiennyt herrasta mitään, enkä kaiken googlauksen jälkeen kyllä nytkään. Sain paksuja vanhoja kirjoja, joita selailemalla hänestä olisi löytynyt tietoja, mutta en ehtinyt perehtyä niihin. Mutta kun nimeni vuoti nettiin ja lehtiin, alkoi yleinen solvaus. Hesari julkaisi kovasanaisen kolumnin, jossa minut, Jan Sol (Joutsen) ja Kulttuurirahasto haukuttiin pahanpäiväisesti.
Tilaisuus pidettiin Helsingin keskustan uusissa juhlatiloissa, joita en ollenkaan tunne, enkä siis oikein tiennyt minne piti mennä istumapaikkaa etsimään. Mutta kun kuljin erään arvovaltaisen herraseurueen ohi, sieltä huutelivat vanhat koulutoverit ja ystävät Matti Klinge ja Anto Leikola, etteivät enää suostu tuntemaan minua ja että välit ovat nyt kyllä poikki.
No siitä sain itselleni varmistuksen. Olipa tuo Jan Sol (Joutsen) ihan mikä tyyppi tahansa, käyn perkele vieköön kyllä muodollisesti vastaanottamassa kunniakirjan, kun kerran SKR oli niin päättänyt ja pyytänyt.
Ennen juhlallista hetkeä tietysti heräsin, enkä päässyt kokemaan aiheuttamani skandaalin huippuhetkiä. Mutta jotenkin olin lievästi tyytyväinen, omalla oudolla tavallani.
Nyt sitten unientulkitsijat kehiin! Vieläkö vanha nuoruuden radikaalisuus sinnittelee hengissä konservatiivisen sieluni pohjalla? Vai olenko vain kerrassaan kyllästynyt nykyiseen aatteelliseen ahdistukseen, riekkumiseen ja ympäri vellovaan joukkopölvästisyyteen? Kallistun lievästi jälkimmäisen tulkinnan puolelle. Klingestä ja Leikolasta huolimatta.