Kuka kirjoitti näin? 4

Kerran vielä. Nyt vapun kunniaksi vähän naisista. Ensimmäinen on helppo ja klassinen:

"Omenapuun alla minä herätin rakkautesi, siellä, missä sinä sait alkusi,
siellä, missä äitisi alkoi sinua odottaa.
Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan."
Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan.
Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi,
hän saisi vain toisten pilkan.
- - - - -
Meillä on pikkusisar, jolla ei vielä ole rintoja. Mitä me teemme sisarellemme,
kun häntä aletaan kysellä? 
Jos hän olisi muuri, hopeasakaroin sen varustaisimme! Jos hän olisi ovi, vahvistaisimme sen setrilaudoin.
"Muuri minä olenkin, ja rintani ovat kuin tornit!

Mutta kun rakastettuni tulee, olen antautumaan valmis!"

Toinen lienee vaikeampi, mutta on harvinaisen nokkela:

Minä tunnen monta poikaa, jotka osaavat puhua vain yhdestä asiasta; niitten kanssa on joskus aika kiusallista keskustella. Viimeksi kun tavattiin, minä sanoin että älkää aina pojat ajatelko pelkkiä hävyttömiä, puhutaan nyt jostain muusta, ja niin sitten ruvettiin puhumaan naisista.
   Yksi sanoi pitävänsä semmoisista ja toinen tuommoisista, kolmas laihoista joilla on korkea povi, ja minä sanoin että rakastan kaikkia kypsiä ja ihania:
   kaula ja rinnat valkoiset, sääret hunajanväriset, reidet kiinteät paitsi juuresta sisäpuolelta pehmeät ja samettiset, ei liian ohuet; Velásquezin peilaavan Venuksen selkä ja olkapäät, vatsa kuin Dürerin Eevalla, povi sellainen että siitä saa kiinni; kasvoista en puhu mitään, kauniita kasvoja on niin monenlaisia.

  Pojat lähtivät sitten asioilleen ja minä menin armaani luo, ja kun kerroin mitä olin puhunut, hän sanoi: miksi et kuvaillut kasvojani, nyt ne riisuvat kaikki naiset ennen kuin löytävät minut.

Ja kolmas auennee vain varttuneemman sukupolven naisille:

- Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. - Mitä varten sinä sitä tänne kuljetat?
- Ei, vastasi Saara, - en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki, mitä omistan. Isä antoi sen minulle. [...]
- Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, [neiti Minchin] sanoi. - Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla hyödyksi.
Saara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.
- Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. - Otaksun, että neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?
- On, vastasi Saara. - Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään rahaa. Olen aivan köyhä.

- Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä enemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. - Näyttää olevan niin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi pitää sinusta huolta.

Maailma on monimutkainen. Se mikä on tosiolevaista onkin tosiovelaista. Ainakin tässä tapauksessa...

Kuka kirjoitti näin? 3

Nyt tuleekin kolme tunnistettavaa  näytettä. Yhteinen tekijä niissä on matkan teko. Tässä on ensimmäinen:

En vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui kestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan ja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen kanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin hyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan, jossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti nähdä vanhan kimnaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin Lammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun lähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen Heinäkankaan kievariin ja poikkesi sen tähden sinne minua tapaamaan. Hän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin mielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain tavata entisen kimnaasi- ja yliopistotoverin ja puhella hänen kanssaan, ja sitä paitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa eteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä Martin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää läksin Koskelle ja Hollolaan.

Tässä on toinen:

Sitten kun Kuninkaallinen Tiedeseura oli toukokuun 2. päivänä valinnut minut matkustamaan Lappiin kuvaillakseni sen kolmea luonnonvaltakuntaa, laitoin tavarani kuntoon ja pukeuduin tämän kaltaiseen asuun:
Vaatteeni siis olivat: pieni länsigöötalaisesta kankaasta tehty lieveetön takki pienin etukääntein ja nukkakangaskauluksin. Melko tiukat nahkahousut, piiskaperuukki, hampunvihreä lakki (alaskäännettävin korvalapuin). Pieni parkitusta nahasta tehty laukku, jolla oli pituutta puoli kyynärää ja leveyttä hieman vähemmän, sen toisella sivulla kaksi raksia kantoremmiä varten. Laukkuun pantiin 1 paita, 2 paria puolihihoja, 2 yönuttua, mustetolppo, kynäkotelo, mikroskooppi, kiikari, hyönteisverkko sääskien varalle. Tämä muistikirja ja vihkoksi nidottu pinkka kasvipaperia, molemmat foliokoossa. Kampa, "Lintukirjani", "Uplannin kasvisto" ja "Lajien tuntomerkit". Pitkä jahtipuukko ("miekka") riippui vyöllä ja pieni käsipyssy lonkalla reiden ja satulan välissä. 8-kulmainen keppi jaettuna mittayksiköihin, lompakko, jossa oli Upsalan Yliopiston kanslian antama passi ja Tiede-seuran suosituskirje.

Tämä kaikki muassani lähdin Upsalasta perjantaina 2. toukokuuta 1732 klo 11 ap., jolloin olin puoli vuotta vaille 25-vuotias.

Ja tässä on kolmas:

Vähitellen alkoi aamu sarastaa. Isä oli kahden kesken saarensa kanssa; tunti tunnilta se tuli yhä enemmän ja enemmän hänen omakseen. Taivas vaaleni ja vuori kohosi hänen edessään, sen suunnattomat kalliomuhkurat kiipesivät toistensa hartioille, ja huipulla näkyi vihdoin majakka valtavana ja mustana harmaata vasten. Se oli paljon suurempi kuin isä oli kuvitellut, ja oli se aika yöstä, jolloin kaikki näyttää auttamattomalta ja vaaralliselta, jos on yksin ja valvoo itsekseen.
Isä sammutti myrskylyhdyn, niin että ranta häipyi pimeään. Hän ei halunnut majakan näkevän häntä vielä. Mereltä puhalsi aamutuuli, oli kylmä. Meri-linnut huusivat jossakin saaren takana.
Yhä korkeammaksi ja korkeammaksi kohosi majakka rannalta katsovan isän silmissä. Se muistutti hänen majakkamalliaan, sitä joka ei koskaan tullut aivan valmiiksi. Nyt isä näki, ettei katto ollut lainkaan niin terävä kuin hän oli luullut ja ettei ylätasanteessa ollut kaiteita. Isä tarkasteli kauan tuota tummaa, hylättyä majakkaa, ja vähitellen se pieneni ja mahtui parahultaisesti niiden ajatusten ja kuvien joukkoon, joita hänellä oli ennestään.

Joka tapauksessa se on minun, ajatteli isä ja sytytti piippunsa. Minä valtaan majakan. Annan sen perheelleni ja sanon: Täällä saatte asua. Kun olemme päässeet onnellisesti sisään, ei meille voi tapahtua mitään vaarallista.

Kohtuullisen ovelasti vastatkaapa taas!

Kuka kirjoitti näin? 2

Otetaanpa kaksi näytettä lisää. Niillä on jotain yhteistä, ikään liittyvää sanoisin. Pitemmälti vihjailematta, tässä on ensimmäinen:

Siinä sen edessä leijui leluna, jota yksikään tähtilapsi ei voinut vastustaa, planeetta Maa kaikkine kansoineen.
Se oli palannut ajoissa. Alhaalla tuolla ahtaalla pallolla surahtelivat hälytykset tutkatauluilla ja suuret seurantakaukoputket haravoivat taivaita - ja historia, sellaisena kuin ihmiset sen tunsivat, lähestyi loppuaan.
Puolentoista tuhannen kilometrin päässä alapuolellaan se huomasi torkkuvan kuolemankuorman heränneen ja oikoilevan jäseniään hitaasti radallaan. Sen sisältämä vähäinen energia ei uhannut tähtilasta vähimmässäkään määrin, mutta se piti puhtaammasta taivaasta. Se jännitti tahtonsa, ja Maata kiertävät megatonnit välähtivät äänettömästi räjähtäen, ja syntynyt loimu aiheutti nukkuvan pallon toisella puoliskolla väärän, lyhyen hetken kestävän sarastuksen.
Sitten se odotti, kooten ajatuksensa ja tunnustellen vielä kokeilemattomia voimiaan. Sillä vaikka se oli maailman valtias, se ei tiennyt mitä sen olisi tehtävä seuraavaksi.

Mutta kyllä se jotakin keksisi.

Ja tässä toinen:

Hänen pienet kasvonsa olivat tutkimisesta jännittyneet, sillä hän alkoi jo hämärästi käsittää, millä tavalla menetellen saisi outojen pikku itikkain arvoituksen ratkaistuksi.
Auki levitetyssä aapisessa näkyi pieni apina, joka oli hänen itsensä näköinen; koko ruumista, paitsi käsiä ja kasvoja, peitti värillinen turkki, joksi hän luuli takkia ja housuja. Kuvan alla oli viisi pientä itikkaa:
POIKA
Ja nyt hän oli juuri keksinyt, että sivulla tekstissä toistuivat nämä viisi pikku kuviota monta kertaa samassa järjestyksessä. Lisäksi hän pani merkille toisen asian - että eri itikkamuotoja oli jokseenkin vähän, mutta ne uudistuivat sitä lukuisammin, toisinaan yksinään, mutta useimmiten monta rinnatusten.
Hitaasti hän käänteli lehtiä, tutkien kuvia ja tekstiä löytääkseen jälleen yhtymän P-O-I-K-A. Sitten hän tapasikin sen erään kuvan alta, joka esitti toista pientä apinaa ja sen vieressä outoa eläintä, joka käveli nelin jaloin kuin šakaali ja muuten oli hiukan tämän näköinen. Sen kuvan alla näyttivät itikat tällaisilta:

P-O-I-K-A  J-A  K-O-I-R-A

Ja koska tällä blogilla on myös läntisiä lukijoita (ja lukuisia tiedustelupalvelimia sen lisäksi), älkää hyvät itäiset ystäväni kilpailko ainakaan ylenmääräisessä vaikeaselkoisuudessa! Mutta älkää silti kokonaan luopukokaan tästä - miten se menikään - "kansallisesta, ehkä geneettisestä erityispiirteestänne"! Itäsuomalainen korkkiruuvisuoruus on kansallinen aarre, ja sitä on syytä hoivata ja kunnioittaa!

Kuka kirjoitti näin?

Tulivatpa tässä mieleen ne ajat jolloin kiersin Tampereella, Helsingissä ja vaikkapa Kangasalla vetämässä kirjallisuusiltoja nimeltä Kirja-Kontra. Idea tuli tietysti tunnetusta pohjoismaisesta musiikkivisailusta, jossa sain olla mukana muutaman kerran.
Ideana molemmissa oli, että yritettiin ovelasti tavoitella näytteen tunnistamista, ja että mikä se näyte tunnistettiin vastausta ei saanut heti möläyttää. Yleisönkin piti saada aikaa mietiskellä.

Minun seuraamassani bloggerikuplassa on varsinkin yksi kirjallisuudesta tiiviisti kirjoittava. Hän on riäkkyläläinen nimimerkki hikkaj, emeritus-kollegani koulupuolelta. Hänellä on tosin hyvin itäsuomalainen tapa esittää kysymyksiä, niin että toiskielinen saa joskus tosissaan miettiä mitä kysyttiin, vai kysyttiinkö ollenkaan.

Minä tulen kysymään länsisuomalaisen karusti ja yksinkertaisesti, kuka minkin pätkän on mahtanut kirjoittaa. Sen sijaan olen kovin iloinen, jos vastauksissa oltaisiin vähän itäsuomalaisen ovelia, jotta useammilla olisi mahdollisuus päätellä tai vaistota oikeata vastauksen suuntaa.

Tässä tulee nyt kaksi ensimmäistä näytettä. Ensimmäinen kuuluu näin:

Jos rannikot Puulan järviryhmällä ovat tylyt ja kovapintaiset, niin ylempää mäkien rinteiltä ja latvoilta silmä tavottaa ikäänkuin toisen vehmaamman maiseman vaaraviljelyksineen. Tämä maiseman kaksiosaisuus, johon kallioperän laadulla on hyvin vähän sanomista, ja yhtä vähän maalajipeitteen kasautumismuodoilla (esim. drumlin ja harju), riippuu seuraavasta säännöstä: ylhäällä tomuhienoja saviaineksia sisältävä moreni; rannikkovyöhykkeessä kivikkoa ja paljasta kalliota; vedenpinnan alla savi. Poikkeuksena säännöstä on vain äärimmäinen länsi, jossa rantamiltakin kuumottaa hienorakeisiin sedimentteihin raivattuja niittyjä ja peltoja. Sitäpaitsi kaikkialla saattaa tietysti ylhäältä morenin piiristäkin tavata paljaita - tai osittain paljaita - kallionseinämiä, enimmän graniittialueelta Otavasta NW-suuntaan.

Ja toinen näyte on tämmöinen:

Nuorukainen saapui rantaan, irroitti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitten alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.
"Sielläkö sinä vielä olet?" huudahti hän toisen rannan ruoikkoon - huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.
"Niin", vastasi tyttö. "Minä en muistanutkaan lähteä - minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit."
"Tulisinkohan minä sinua vastaan - jos se tuntuisi turvallisemmalta ...?"
"Kyllä se tuntuisi", tyttö vastasi.
Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on  k a k s i  omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.
Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.
"Niinkuin Vedenneito ruoikossa!" huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.

"Ja Ahti aalloissa!" vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.

Siis: ketkä mokomat tällaista ovatkaan kirjoittaneet? Jos joltakulta sattuisi heti tulemaan oikea vastaus, viivyttelen vähän sen julkaisemisessa.

Filosofi Airaksinen on ajatellut!

Filosofit ovat määritelmällisesti ihmisiä, joiden ajattelukyky on tavallista kehittyneempi. Filosofit ovat sivistyneitä, mikä antaa heille mahdollisuuden nähdä asiat monipuolisesti. Tämän vuoksi filosofeja kunnioitetaan viisaina ja laajasti ajattelevina ihmisinä.

Airaksinen-niminen filosofi on nyt antanut näytteen tällaisesta loogisesta ja monipuolisesta ajattelusta. Ylen mukaan filosofi on lausunut mm. seuraavaa:

 Meillä on pian monikulttuurinen yhteiskunta, mutta kuitenkin meidän tuleva valtiovarainministerimme on harras katolinen ja pääministeri lestadiolainen. Ja vielä niiltä alueilta, joilla uskonnollisuus yhä merkitsee jotakin. Tällaista vanhaa ateistia se kyllä vähän hirvittää.

(Maahanmuuttajista:) Jos nyt sitten kaksi nuorta, kaunista ihmistä lopuks pääsee läpi, niin ei siitä nyt mitenkään ylpeäkään voi olla. Vähentäähän se häpeää tietysti, mutta siinä kaikki.

Kaupunki on liberaali, urbaani, kansainvälinen ja eteenpäin katsova. Maaseutu jää sen vastakohdaksi: taaksepäin katsovaksi, uskonnolliseksi ja perinteiseksi.

Airaksista vaalitulos huolestuttaa arvonäkökulmasta. Hänen mukaansa muualla Euroopassa ei ole ollut keskustan vaalivoiton kaltaista ilmiötä.

– Keskusta on edelleen maaseudun puolue, vaikkei agraaripuolue olekaan. Se, että muualla Euroopassa ei vastaavaa ilmiötä ole kertoo siitä, että me ollaan tänne takametsiin jääty takametsien miehinemme ja naisinemme. Maaseutu hallitsee nyt kaupunkia tästä lähtien sitten.

Olen lihavoinut Filosofin ajatusten solmukohdat. "Kohta monikulttuurinen yhteiskunta", mutta kuitenkin kahdella puoluejohtajalla on kytkös vähemmistöryhmiin. Filosofin logiikan mukaan siis on olemassa monikulttuurisuuteen soveltuvia ja siihen soveltumattomia vähemmistöjä. Hän itse ilmoittaa kuuluvansa "ateisteihin", jotka myös ovat vähemmistö, sillä soveliaalla puolella. Filosofi ei sano mitään niistä muista soveltuvista vähemmistöistä, joiden joukossa sentään lienevät myös monikulttuurisuuden näkyvimmät ja kuuluvimmat edustajat, korostetun uskonnolliset muslimit. Ehkä Filosofin ajatus ei ehtinyt vielä sinne saakka, muuten hän olisi voinut itsekin huomata logiikkansa ontumisen.

Filosofi häpeää maahanmuuttajien vähäistä osuutta kansanedustajista. Kiinnostaisi tietää mikä hänen mielestään olisi oikea prosenttiluku. Venäläiset taitavat olla kieleltään suurin maahanmuuttajaryhmä, mutta heitä ei liene eduskunnassa yhtään. Ja jos arabitaustaiset olisivat olleet aktiivisia, heiltä olisi riittänyt läpimenoon riittävästi lisä-ääniä. Vaalit ovat siitä inhottava asia, että äänimäärät ratkaisevat.

Kaupunki, jolla Filosofi tarkoittanee aikaisemman lausuntonsa mukaan Helsinkiä, on urbaani ja eteenpäin katsova. Hän on epäilemättä oikeassa siinä, että kaupunki on urbaani. Mitä muuta se voisi ollakaan, kun urbaani tarkoittaa kaupunkimaisuutta. Kaupunki on eteenpäin katsova, mitä ikinä se tarkoittaakin. Luultavasti sitä että Helsingissä on enemmäön Filosofin hengenheimolaisia. Hän niputtaa muut suuret ja pienet kaupungit yhteen maaseudun kanssa, mikä ajatuksena ei häikäise ainakaan uutuudellaan. On itse asiassa aika perinteinen, jopa konservatiivis-taantumuksellinen asenne.

Filosofi ei määrittele, mistä Euroopasta hän puhuu, mutta näkee selvästi, miten heikkomielinen maaseutu nyt alkaa hallita Helsinkiä. Helsingin asukasluku on kymmenesosa maan väkiluvusta, ja nyt Filosofia kauhistuttaa, ettei tämä kymmenesosa enää(?) saa hallitakaan koko maata. 

Jos Filosofi saisi lausuntonsa pohjalta päättää, hän keskittäisi vallan niille joille se kuuluu, henkiselle yläluokalle joka asuu Helsingissä, ja joka ajattelee oikein, sillä tavalla kuin Filosofi itse.

Jos katsoo miten vaikkapa Wikipedia määrittelee filosofian ja sivistyksen, tämän Filosofin ajatukset eivät alkuunkaan yllä monipuolisen ja ymmärtämään pyrkivän ajattelun tasolle, vaan ovat pelkkiä asenteellisia, jyrkästi mustavalkoisia mielipiteitä ja heittoja. Ja jos oletetaan että filosofialla pitäisi olla laaja ja vankka sivistyksellinen perusta, tämän Filosofin lausunnoista on vaikea löytää vähäisiäkään sivistyksen merkkejä.

Ja jos etsii merkkejä raudanlujasta logiikasta, joka joskus on laskettu välttämättömäksi osaksi filosofiaa, katiskaa on turha heitellä Filosofi Airaksisen lammikkoon.

Rahatalous tarvitsee selittäjäkseen teologeja

Raha on niin outo, abstrakti ja mystinen käsite, että ekonomistien kirjoitukset väkisinkin muistuttavat teologisia tutkimuksia tai hartauskirjoituksia. Minun ymmärrykseni rahasta on luullakseni poikkeuksellisen heikko (minkä vaadittaessa todistavat sukulaiseni ja ystäväni), koska en havaitse rahaa käsittelevissä selostuksissa merkkejä perinteisestä kaksiarvoisesta logiikasta. Sumeasta logiikasta tosin lienee havaittavia jälkiä.

Muistaakseni The Economist -lehti kirjoitti aikoinaan, että Saddam Husseinin päätös käydä öljykauppaansa euroilla dollarin sijasta oli samalla hänen itsensä lausuma oma kuolemantuomio. Kuten sitten kävikin. Selitettiin että jos öljymaat ja Aasia luopuvat dollarikaupasta, maailma on yhtäkkiä täynnä tarpeettomia dollariseteleitä, jotka palaavat kotiin ja romahduttavat USA:n talouden. Mutta kun suurin osa tuosta rahasta on näkymätöntä bittivirtaa, en oikein ymmärrä miten se pelkkä heikkosähkövirta nyt talouksia romahduttaisi. Laskennallisesti toki voidaan "todistaa" että 2+2=3 tai mitä tahansa muutakin. Mutta jos yhtälön molemmat puolet ovat mielettömiä, ei lopputuloksessakaan ole mieltä. 

Yhdessä vaiheessa, kun huoneistojen hinnat nousivat pilviin, oli tapana laskea kuinka arvohuoneiston omistajan "tappiot" senkun kasvoivat hintojen noustessa. Entä jos huoneistojen omistajat ja heidän jälkeläisensä halusivatkin pitää ne omassa käytössään hamaan tulevaisuuteen asti, eivätkä suostuneet myymään perintöään mistään hinnasta? Tappiotahan heille tämän logiikan mukaan tulisi myös jos asuntojen hinnat äkkiä laskisivat hyvin alas. Pahinta tietysti oli, että tällaiset huuhaa-arvot helposti näkyivät verotuksessa ja muussa paperihommassa.

Tuli mieleen vanha tarina matkustavaisesta joka tuli kylän hotelliin, pani tiskille 100 dollarin setelin ja sanoi varaavansa itselleen huoneen. Hän lisäsi että jos parempi majoitus löytyy, hän hakee setelinsä pois.

No, hotellinomistaja kiiruhti oluenpaniojan luo ja maksoi tälle 100 dollarin velkansa. Tämä taas juoksi teurastajan luo ja maksoi samansuuruisen velkansa pois. Teurastaja puolestaan... jne. jne., kunnes satanen tuli paikallisen ilotytön kouraan, joka juoksi hotelliin maksamaan velaksi jääneen huoneenkäyttönsä.

Sitten matkalainen palasi hotelliin, ilmoitti löytäneensä paremman majoituksen, otti setelinsä ja poistui.

Suuri osa kaupunkilaisista oli päässyt veloistaan ilman, että satanen olisi jäänyt kaupunkiin. Miten tämä on mahdollista? Panemalla rahaa näennäisesti liikkeelle talous yhtäkkiä kohenee kuin ihmeen kautta?

Pitäisikö meidän uskoa vasemmistolaisia, jotka surutta haluaisivat ottaa lisää velkaa - ja hokkus pokkus, velat ovatkin muuttuneet saataviksi ja kaikilla on tukuttain kahisevaa taskuissaa.?

Eräässä scifi-novellissa Maan viranomaiset tulivat planeetalle joka oli kokonaan luopunut sekä rahan että velan käsitteestä. A auttoi tarvittaessa B:tä, joka vastaavasti auttoi C:tä, ja niin edespäin, kunnes Ö tai XYZ tuli auttaneeksi A:ta, ja näin kuittasi sen epämääräisen laskennallisen käsitteen jota maa-laiset olisivat kutsuneet velaksi. Tuloksena oli, että suuri osa retkikunnan jäsenistä kapinoi ja jäi planeetalle, loppujen paetessa päätä pahkaa avaruuden syvyyksiin.

Raha on velkaa, ja rahan lainaaminen luo jotenkin mystisesti lisää rahaa. Eli velkaannutaan vain ihan hillittömästi, niin kaikki elävät yltäkylläisyydessä? Tai ainakin jotkut muita ovelammat sen tekevät?

Euroopan ja länsimaiden kolme peruspylvästä

Tuomiokirkon pylväitä (Rita Trötschkes/Yle)

Euroopan kulttuuri, se mitä kutsumme länsimaiseksi, on rakentunut kolmen suuren pylvään varaan. Ne ovat

Helleeninen kulttuuri, taide, kirjallisuus ja filosofia. Sen seurannaiset elävät keskuudessamme yhä, monin muodoin ja tavoin. Kirjailijat ja teatteri palaavat niihin kaiken aikaa, hankkiakseen voimaa. Ajattelijat vetoavat Kreikan viisaihin uudestaan ja uudestaan, ja heidän käyttämänsä käsitteetkin ovat yhä käytössä. Ilman sitä olisimme raakalaisia.

Roomalainen oikeus. Sitä opetetaan yliopistoissa yhä, ja siihen perustuu nykyinenkin lainsäädäntömme olennaisilta osiltaan. Ilman sitä olisimme raakalaisia.

Hellenismin suodattimen läpi kypsynyt kristinusko. Ilman sen synnyttämää etiikkaa ja hyvyyden ideaa olisimme raakalaisia.

Kukin kansa on tuonut omia vivahteitaan tämän kolminaisuuden päälle.

Tämä on tärkeä muistaa näinä Pääsiäisen päivinä, jolloin monet pitävät "modernina" ja "coolina" rehvastella muka tietämättömyydellä näiden päivien perusmerkityksestä. 

Harva poliitikko ja tulevien vaalien ehdokas on erikseen ilmaissut kunnioitustaan näitä kulttuurimme ja elämämme peruspylväitä kohtaan. On silti syytä iloita niistä joilla on tieto ja käsitys siitä mille monin tavoin uhattuna oleva elämänmuotomme perustuu. Toivottavasti tällaiset ehdokkaat pääsevät vastaamaan Suomenkin tulevaisuudesta.

Rosoista elämän pitää olla?

Eräs minulle hyvin läheinen facebook-kaveri ironisoi Katri Valan puistossa tapahtuneen ammuskelun jälkeen näin:

Kurvi on kaupunkielämän tyyssija ja leppoisa lintukoto! Alue tarjoaa ihanteelliset puitteet tervehenkisille liikuntaharrastuksille. Voit koska tahansa ryhtyä puukkohippasille tai vaikka juosta kilpaa myymälävarkaiden kanssa. Myös verilammikoiden yli loikkiminen ja huumeneulojen väistely kuuluu alueen erityisiin liikuntamuotoihin. Kulttuurielämä kukkii Kurvissa ja mielenkiintoisia kaupunkitapahtumia on tarjolla kellonajasta riippumatta. Voit seurata vaikka huumehöyryissä olevien paikallisten kinastelua, humalaisten leikkimielistä sanataiteilua tai katumuusikoiden sotaa soittopaikoista. Palvelut ovat Kurvissa aina lähellä. Tarjolla on muun muassa kiehtovia poliisioperaatioita, joissa etsitään aseita puistosta tai pidätetään kansakunnan vihollisia ja lain väärällä puolella kulkijoita. Sörnäisten Kurvi - täällä on aitoa elämän tuntua!

Niin hullulta kuin se tuntuukin, olen kuullut ja lukenut kannanottoja joiden mukaan juuri maineikkaan Kurvin (ja ehkä perinteisen Helsinginkadun) rosoinen elämänmeno on ehdottomasti "oikeampaa" ja "kaupunkimaisempaa" kuin mikään siloteltu ja järjestynyt "paremman väen" kaupunkiasutus. 

Minkälaisia ovat ne ihmiset jotka flirttailevat kurjuudella ja esiintyvät muka syrjäisten kujien koviksien ymmärtäjinä?

 Ovatko he wannabe-kriminaaleja? Vahvemman oikeuteen uskovia ryöstäjän alkuja? Järjestyksenvihaajia? Kunnollisuudenkaihtajia? Autonvarkauspelifriikkejä? Lahtauspelien verenroiskeista ihastuneita? Oman epäonnistumisensa katkeroittamia ja selkeän ajattelun kadottaneita? 

Olenko väärässä, kun liitän heihin vielä poliisin vihaamisen ja lakien ja lainkäytön vähättelyn? Logiikka heiltä ainakin puuttuu. Mitä järkeä on ihannoida epäkuntoista ja rikkinäistä laitetta, konetta, esinettä - tai elämää? Kuvitelkaamme Immanuel Kantin tavoin pelkkien pahantahtoisten pirujen yhteiskunta. Varsin nopeasti siihen syntyisi huomattavan vapaata toimintaa rajoittava lainsäädäntö, joka suojaa piruja toisiltaan. Kingiksi yrittävät lahdataan ensimmäisinä. Kun kingit ja epäsosiaaliset yksilöt on poistettu, syntyy jonkinlainen korporatiivinen järjestelmä, jonka sisällä vallitsee ankara keskinäinen lainkunnioitus.

Mutta tietysti diktaattorihaaveet elävät monilla silti. Niiden toteutuessa kuvitellaan vältytyn vaaroilta, mutta kokemuksen mukaan ne vasta silloin alkavatkin. Yksinvaltias ei nuku öitään rauhallisena.

Tästä pääsinkin yllättäen toiseen mahdolliseen selitykseen. Se on esteettinen, ja sen löytää varsinkin romanttisilta humanisteilta. Kuvaus kaupungista jossa asuu hyvin toimivia enemmän tai vähemmän kunnollisia ihmisiä ei voi olla oikea eikä tosi. Todellisuuden estetiikan täytyy olla mahdollisimman monella tavalla rouhea, rähjäinen, rujo ja synkkä. Tämä on kuultu Kiasmankin liepeillä. "Koska nykyhetki on ruma ja rikkinäinen, sen taiteenkin on oltava rumaa ja rikkinäistä", sanotaan. Väittämän molemmat osat ovat vähintäänkin kyseenalaisia ja epäömääräisiä, eikä määrite "koska" siis todellisuudessa merkitse mitään.

Lopuksi tositapaus. Muuan "laveaa tietä" kulkenut sanoi: "Joka ei ole ollut katuojassa, ei tiedä mitään elämästä!" Minä siihen, että "Minä olen varmaan tiennyt elämästä sentään sen verran, että olen välttynyt katuojalta."

Vain sivulliset pelastivat minut turpiinannolta.