tiistai 30. syyskuuta 2014

"Kuin"


Nappasin kuvan bloggeriystäväni kariav:n eilisestä tekstistä. Siinä hän kytkee Suomen valtion äskettäin tekemän paljonpuhutun allekirjoituksen tuohon yllä köllöttelevään kirjalliseen sitaattiin, ja pohdiskelee vaadittiinko Suomelta yhtä suuria ponnistuksia nimen piirtämisessä kuin Alastalon salin kokoukseen osallistuneelta lautamies Lahdenperältä. Ei huolta, satuin näkemään lehdestä nuo allekirjoitukset. Puumerkkejä ne olivat, ja nopeasti sutaistuja. Suomen puumerkki muistutti eräältä osaltaan kirjaimia: "Vapmmui", venäläisellä ei äkkinäisen tarkastelun perusteella ollut mitään yhteyksiä mihinkään tunnettuun merkkijärjestelmään.

Mitä Volter Kilven tekstiin tulee, olen huomannut että se on parhaimmillaan (ja taitaen) ääneen luettuna. Sisälukija saattaa kyllä helposti kompastua viimeistään jo toisen metaforan risukkoon. Mutta mestari kun Kilpi on, hänen kuvauksensa lautamiehen tuskallisesta kaunokirjoituksen puurtamisesta on herkullinen kaikissa kynänviennin harjaantuneisuutta vaativissa käänteissään. Ihasteltu ja kauhisteltu hitaus on tässä parhaimmillaan, kun Kilpi laajentaa luupillaan aikaa, niin että sekunti tuntuu jo minuutilta. Niinkuin se varmaan on lautamiehestäkin tuntunut.

Varsinainen aiheeni on kumminkin tuo vaarallinen ja viekoitteleva sana "kuin". Jos on kaunokirjoituksessa omat kommervenkkinsä, vielä hankalammat ne ovat kaunokirjailussa. Kaunoksi lasketaan yleensä kaikki tavanomaisesta poikkeamiset, ja vertauskuvilla ja metaforilla on aivan oma palvottu tehtävänsä kaunon synnyttämisessä. Silloin avuksi tulee tuo sielunvihollisen tavoin ovelasti houkutteleva pieni sana "kuin".

Sitten alkaakin tuskantäyteinen vaellus kohti tyylillistä haaksirikkoa. Sen sijaan, että vertaus johonkin aivan muuhun asiaympäristöön lisäisi havainnollisuutta, se saattaakin pahanpäiväisesti sotkea kuvaa, ja päätyä pahimmillaan lopulta Suomen Kuvalehden "Jyviä ja akanoita" -palstalle, sinne akanoitten joukkoon. 

Otetaanpa esimerkiksi tuo yllä mainittu nimimerkki "Vapmmui", joka sutaisee nimensä sekunnin murto-osassa sopimuspaperin alle. Nyt kaunon kirjailija joutuu kaunottamaan tekstinsä vertauskuvan avulla. "Vapmmuin kynä singahti paperilla kuin pilvettömältä taivaalta iskevä elosalama..." Tuo "elosalama" ei ehkä ole aivan korrekti ilmatieteellisesti ottaen, mutta antaa kuitenkin pienen vihjeen siitä että kirjailija tuntee monenlaisten salamoiden olemassa olon. Luontovertaus on kyllä hyvä, mutta ehkä olisi kuitenkin parempi saada mukaan laajempia näkymiä, avarampaa ilmaisua.

"Vapmmuin kynä singahti paperilla kuin... kuin merenselällä syöksyvä tiira, jonka nokassa vastapyydystetty kala sätkii kuin... kuin hyljätyn avuton sydän, jonka sykintä vähitellen vaimenee..." No nyt menee hyvin! Tähän voi sitten vielä lisätä jotain hylkäämisestä ja sydämestä, tai sitten vertailevaa kuvausta muiden merilintujen pyydystystavoista. Tämä on kaunokirjallisuutta - ainakin siihen saakka kun kustannusvirkailija ottaa paperin haukankatseensa alle kuin kobra joka valmistautuu iskemään.

Sanalla kuin on toinenkin ominaisuus. Kun se pannaan yhdistämään kaksi aivan erilaatuista ilmoitusta, se yhdistää ne ikäänkuin tosiasialauseeksi. "Stubb puhui" + kuin + (joku kirjoittajalle kammoksuttava asia, esimerkiksi maksalaatikko rusinoilla tai tekohanpaita loksuttava anoppi). Ensimmäinen lause on tosi, jälkimmäinen tosi ainakin kirjoittajalle, ja kuin vahvistaa lauseitten keskinäisen yhteisen totuuden. Tässä tuo kuin toimii yhtä kiitettävästi asioiden sekoittajana kuin vaikkapa koska - tosin looginen ekvaatio on eri muodossa. Esimerkkilause: "Venäläistä ydinenergiaa ei pidä ottaa Suomeen koska taivas on sininen ja valkoinen". Jälkimmäinen lause B on riidattomasti tosi useina päivinä vuodessa. B:stä seuraa A, se ensimmäinen lause, ja sen merkkinä ja todisteena on sana "koska".

Mutta siitä joskus toiste.

torstai 25. syyskuuta 2014

Talvella voi olla kaunista, mutta...


Vilkaisinpa kerran asuntoni kulmalle, ja olipa nätti kevättalven päivä. Mutta maisemaan oli eksynyt henkilö, joka ilmeisesti minun tapaani oli fiksoitunut kesään ja helteeseen. Siinä hän istui ja odotti omaa aikaansa.

Aaaaa, kesän lapsi kun oon, säälittelen aina näitä tämänkin seudun täti-ihmisiä, jotka värjöttelevät läpi pitkän pimeän talven lumihuppu päällään. Voipaalan puistossa on tämä Elias Ilkan Lähteellä peilaava nainen,


ja Emil Wikströmin Marjattoja on kaksinkin kappalein, Visavuoren puistossa ja Valkeakosken kaupungintalolla:



Olen ehdottanut monesti, että näille kylmissään hytiseville ressukoille pitäisi tehdä jotain sitten kun lumi tulee. Marjatan pipottaminen voisi olla jopa pienimuotoisen karnevaalin aihe, ja kyllähän Lähteen neitokin jotain peittoa ansaitsisi.

Mutta ei ole mennyt läpi. Niin välinpitämättömiä tämän talviurheilun maan ihmiset ovat kesäfriikeistä lähimmäisistään.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Kesän kaiho


Muistelen kuollutta kesää niinkuin kuolemaantuomittu entistä elämäänsä.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Syksy saa, minä en


Eilen illalla kuulosti aivan kesäiseltä. Käväisi nimittäin ukkonen jossain Vanajanselän tienoilla. Olisihan se pitänyt automaattisesti tietää, että kylmä ilma siellä painui lämpimän alle ja heitti samalla kesän viimeisetkin jäänteet hämärtyvien muistojen joukkoon. Tänä aamuna sen sitten tajusi oikein kouriintuntuvasti, kun kädet kylmässä autonratissa ryhtyi muistelemaan missä viimeksi olisi nähnyt jonkinlaiset käsineet.

AAAAAAA, kesän lapsi mä oon... Miten helposti minä, vanha lihava äijänretale, totuinkaan 30 asteen lämpöön, kuinka mukavaa oli öisin makuuhuoneessa, kun sen lämpö yli kuukauden verran pysytteli noin 29 asteessa! Kuinka suloista oli jälleen kerran seurata kasvikunnan elämää, joka jo poikavuosina tuotti isoja muistoja ja elämyksiä! Kuinka hienoja olivatkaan pilvimuodostelmat taas kerran, ja kuinka jännittävää oli seurata ukkosten reittejå, varsinkin kun ne pääosin noudattivat kokomusperäistä teoriaani, ja viis välittivät asiantuntijoiden ylimielisistä lausunnoista.

Siinä määrin, AAAAAAA, kesän lapsi mä oon, että vuodenajoista suurenmoisin onkin kevät, joka merkitsee että kesä on vielä kokonaisuudessaan edessä. Kesäkuun 1. päivä on jo pienen, mutta alati kasvavan murheen paikka, kun siitä yhä nopeammin vilahtavasta kesästä on jo kulunut kokonainen päivä.

Joskus nuorempana syksyinen pimeys ei vaivannut niin paljon kuin nyt. Elämää oli edessä vaikka kuinka paljon, ja minä vetäydyin turvaan työlampun lämpimään valokeilaan. Epäystävällinen muu maailma oli missä oli, mutta minä lohduttauduin sillä mitä päässä milloinkin kupli. Nyt on toisin. Takaraivossa nakuttaa hiljainen mutta sitkeä memento: saanko vielä edes yhden kesän surtavakseni?

Otsikko on lainaus Johnny Walkerin eli Pekka Haukisen pakinasta. Hänen iskelmäsitaattinsa olen tässä blogissa julkaissut jo monesti, mutta menköön tärkeän sisältönsä vuoksi vielä:

On kesä mennyt,
tunne lämpöä en nyt,
syksy saa
- minä en.

Kun Pekka kuoli ennenaikaisesti onnettomuudessa, muuan hurskas lehti äityi kiittämään Jumalaa, kun tämä näin nopeasti rankaisi jumalatonta rienaajaa. Ja rienasihan Johnny, antoi Jeesuksen kerran heittää nopilla 13, ja kertoi liikuttavan tarinan pienestä ujosta pirusta ja lihavasta papista onkirannalla. Piruparalla ei nykinyt kertaakaan, mutta pappi veteli ylös kyrmyniskaisen sielun toisensa jälkeen. Piruparka papilta syytä kyselemään. Lopulta tämä kohotti kaapunsa helmaa, ja neuvoi: "Lue poika sinäkin papiksi!"

Aina ja määritelmänomaisesti oikeassa olevien rienaaminen on suurta tyydytystä luovaa puuhaa. Muutahan heille ei voi tehdäkään, ja rangaistuskin tulee aikanaan kuten Johnnylle. Rajantakaisella ukolla on atomipommeja, ja sen vuoksi hän katsoo olevansa oikeutettu päättämään pienempien naapureittensa asioista. Mitäpä tässä muuhun pystyy kuin rienaamaan - sota se joka tapauksessa tulee. Olkoon naapurin korskean äijän nimi sitten vaikka Putler tai Sauron, tai vaikkapa Suuri Saatana - vaikkä siitä hellittelynimestä onkin perinteisesti menossa iso kilpailu!

Mutta minulle tuli aamulla facebookia vilkaistessani toinenkin rienaamisen kohde. Siellä nimittäin eräs kyseli, miten se kansanlaulu jatkuu jossa sanotaan: "Jos sais kerran reissullansa". Siitä tuli mieleen, miten kamalan synnin muinoin tein opettajana, kun annoin tyttöjen jatkaa, että "nättiä poikaa halata", ja panin pojat laulamaan dramaattisesti ilmehtien että "Sinun takiasi nätti tyttö olen minä lähtenyt reissaamaan". Tämähän oli selvää heteropatriarkaatin propagandaa. Onhan nyttemmin herätty kauhistuneena huomaamaan, että aapisissa esiintyy "normiperhe" isä, äiti, poika ja tyttö! Tietysti pitäisi niiden paikalla olla sukupuoli-, lukumäärä- ja rotuneutraali yksinhuoltaja- tai sateenkaariperhe! Rotujahan ei tietysti missään tapauksessa ole olemassa, ja sukupuolikin on pelkkä yhteiskunnallinen konstruktio, mutta tehän toki ymmärrätte ettei aapisperheessä saa olla ainoastaan valkoisia jäseniä...

No, nyt tämä ankean syksyn aiheuttama masennus vähän helpotti, kun pääsi edes hiukan sättimään täältä näppäinten ja ruudun takaa!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Turvallisuus on kaunista?

Jussi Kuuliala: Niittysaaren rantaa
Ystäväni Jussi Kuuliala kuvasi syksyistä kesämaisemaa Sääksmäen Rapolan Niittysaaressa. Kun näin tuon kuvan, kävi mielessä että juuri tällainen on se lempeä maisema josta suomalainen niin erityisen lämpimästi pitää. Kuva on kaunis, maisema on kaunis, ja molemmille täytyy taas yrittää keksiä perusteltuja syitä.

Tällä kertaa en piirrä mielessäni lävistäjiä tai muitakaan geometrisia analyysiviivoja. Tuskin Jussillakaan on sellaisia pyörinyt mielessään tätä kuvaa ottaessaan. Mutta tuli mieleen sekin teoria, jonka mukaan maiseman kauneuden tajuaminen saattaa olla ikivanhaa perua, vaistoihin kätkeytynyt muinaisen ihmisen reaktio.

Kuvasta huokuu rauhaa ja turvallisuutta. Pienen poukaman edessä on pienenpieni saari, joka ei suinkaan estä näkemästä kauemmas. Tässä on yksi olennainen tekijä muinaista ihmistä ajatellen. Hänelle oli tärkeää olla suojassa vieraiden katseilta, mutta myös se oli tärkeää että hän lymypaikastaan käsin pystyi näkemään kauas. Pienen poukaman rantakasvien sekaan oli hyvä vetää haapio näkymättömiin. Poukama oli tuulten suojassa, ja pikkusaari toimi aallonmurtajana. Poukaman ja pikkusaaren tienoilta oli ehkä helppo pyydystää kalaa ja jopa vesilintuja. 

Itse asumus saattoi olla sisemmällä saaressa, yhäkin suojassa tuulilta ja katseilta. Kuvan voi kuvitella esittävän sitä näkymää, joka aukeni oviaukosta eteen eli etelään, tai ehkäpä lenseään länteen. Todellisuudessa kuva on otettu suunnilleen lounaaseen tai etelälounaaseen. Se noudattaa ihmisen vaistomaista pyrkimystä kehyksiin, kun varsinkin sekä vasen että oikea reuna ovat tummat ja puiden varjostamat. Perinteisessä maalaustaiteessa katsottiin usein, että kuvassa esiintyvän liikkeen vastainen reuna piti jollain tavoin vahvistaa, ettei kuva "vuotaisi" ulos. Tässä maisemakuvassa reunojen tummuus edustaa hyvin asumuksen suojaisia seiniä, ja vastaa siis turvallisuuden vaatimuksia.

On suojassa, mutta näkee silti kauas. Mitäpä muuta muinainen kalastaja ja hänen perheensä eniten kaipasivat? Sen vuoksi näkymä oli käytännöllinen - ja sitä myötä meidän mielestämme kaunis.

Puhuu ruusua


Nytpä en sitten selitä mitään. Monenlainen tulkinta on mahdollinen.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Taiteen "lähitutkimusta"


Nuorena kuollut Gunnar Berndtson (1854-95) oli taiteemme kultakauden lahjakkaimpia mestareita. Yllä on eräs hänen hilpeimmistä maalauksistaan, nuoruudentyö nimellä Taiteentuntijoita Louvressa (1879). Pitkään mietin, että näitä hienostuneita snobeja voisi käyttää piruilevampiinkin yhteyksiin.

Kuvatiedostoja plaratessa tuli taas kerran vastaan eräs jo antiikin rakastama veistos, hellenistisen ajan kopio nimeltä Afrodítē Kallípygos, "Afrodite kaunispyllyinen". Siinä kaunotar nostaa ylös oikealta sivulta avonaisen peploksen liepeen, ja tarkastelee (tai näyttää) kaunismuotoista takalistoaan. 

Tämä kuuluisa pylly on selvästi tummempi kuin ympäristönsä. Asia on helposti ymmärrettävissä, sillä satojen vuosien aikana lukemattomat kädet ovat käyneet kirjaimellisesti käsittämässä silmien välittämää viestiä. Tunnen tämän ilmiön lukuisista muistakin yhteyksistä. Esimerkiksi Helsingin Yliopiston vanhan puolen kerroksissa olevat kipsikopiot olivat samalla tavoin patinoituneita. Pari heistä oli jopa menettänyt miehisen tunnusmerkkintä innokkaitten naispuolisten taiteenrakastajien käsittelyssä.

Muutkin vanhat veistokset ovat olleet samalla tavalla käsitettävinä, muun muassa vanhaan taruun perustuva Kolme sulotarta, joka jo antiikin aikana levisi monenlaisina kopioina, uudemmista puhumattakaan. Kas siinäpä tutkiskeltavaa näille Berndtsonin kunnon taiteentuntijoille! Ja Louvressa pysytään! Otin heidän avukseen itsensä Sherlock Holmesin, jonka repliikki on avain pilakuvan sisällölle. Samalla väritin Afroditen pikaisesti, ja hämmästyin kuinka "elävän" näköinen siitä heti tulikaan:



keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Luistelijat Pohjoissatamassa


Lahjakas ja nuorena kuollut Gunnar Berndtson (1854-95) piirsi kerran kuvan Helsingin Pohjoissatamassa sijainneesta luistinradasta. Hauska ja lennokas kuva vaikuttaa sangen tasapainoiselta sommittelultaan. Rupesin asiaa miettimään.

Ensinnäkin kuvan "paino" (mm. taustan talojen suureneminen) kasvaa tavanomaiseen tapaan vasemmalta oikealle. Oikean reunan valumisen ulos estää kaksi "stopparia", Nikolainkirkon torni ja naisluistelija. Vasemmassa reunassa on myös "stopparit", seisovista taustahenkilöistä isoin, huivipäinen nainen, sekä etualan sirklaajan luistin, joka pysäyttää liikkeen oikein voimalla.

Lähes kaikki taustan henkilöt seisoskelevat ikäänkuin kuvapinnan täytteenä. Jääkentän koko etuala on varattu neljälle luistelijalle, jotka muodostavat myös keskinäisen tasapainon yllä pitävät parit. Ensimmäinen pari ovat etualan taitoluistelija, ja vastakkaiseen suuntaan kiitävä poika. Heidän kokoeroaan tasoittaa pojan kiihtyvä vauhti ja herrasmiehen jarrutus. Toinen pari, herra ja rouva, pyörivät toistensa kanssa rauhallista ympyrää. Molemmat parit ovat keskenään tasapainossa. Ne muodostavat ensinnäkin T:n muotoisen kaavion, ja vasemman parin duynamiikkaa rauhottaa oikean parin elegantti tyyneys.

Tämä selittää mielestäni aika hyvin tuon mainion kuvan sommittelullisen lujuuden.