"Kuin"

Nappasin kuvan bloggeriystäväni kariav:n eilisestä tekstistä. Siinä hän kytkee Suomen valtion äskettäin tekemän paljonpuhutun allekirjoituksen tuohon yllä köllöttelevään kirjalliseen sitaattiin, ja pohdiskelee vaadittiinko Suomelta yhtä suuria ponnistuksia nimen piirtämisessä kuin Alastalon salin kokoukseen osallistuneelta lautamies Lahdenperältä. Ei huolta, satuin näkemään lehdestä nuo allekirjoitukset. Puumerkkejä ne olivat, ja nopeasti sutaistuja. Suomen puumerkki muistutti eräältä osaltaan kirjaimia: "Vapmmui", venäläisellä ei äkkinäisen tarkastelun perusteella ollut mitään yhteyksiä mihinkään tunnettuun merkkijärjestelmään.

Mitä Volter Kilven tekstiin tulee, olen huomannut että se on parhaimmillaan (ja taitaen) ääneen luettuna. Sisälukija saattaa kyllä helposti kompastua viimeistään jo toisen metaforan risukkoon. Mutta mestari kun Kilpi on, hänen kuvauksensa lautamiehen tuskallisesta kaunokirjoituksen puurtamisesta on herkullinen kaikissa kynänviennin harjaantuneisuutta vaativissa käänteissään. Ihasteltu ja kauhisteltu hitaus on tässä parhaimmillaan, kun Kilpi laajentaa luupillaan aikaa, niin että sekunti tuntuu jo minuutilta. Niinkuin se varmaan on lautamiehestäkin tuntunut.

Varsinainen aiheeni on kumminkin tuo vaarallinen ja viekoitteleva sana "kuin". Jos on kaunokirjoituksessa omat kommervenkkinsä, vielä hankalammat ne ovat kaunokirjailussa. Kaunoksi lasketaan yleensä kaikki tavanomaisesta poikkeamiset, ja vertauskuvilla ja metaforilla on aivan oma palvottu tehtävänsä kaunon synnyttämisessä. Silloin avuksi tulee tuo sielunvihollisen tavoin ovelasti houkutteleva pieni sana "kuin".

Sitten alkaakin tuskantäyteinen vaellus kohti tyylillistä haaksirikkoa. Sen sijaan, että vertaus johonkin aivan muuhun asiaympäristöön lisäisi havainnollisuutta, se saattaakin pahanpäiväisesti sotkea kuvaa, ja päätyä pahimmillaan lopulta Suomen Kuvalehden "Jyviä ja akanoita" -palstalle, sinne akanoitten joukkoon. 

Otetaanpa esimerkiksi tuo yllä mainittu nimimerkki "Vapmmui", joka sutaisee nimensä sekunnin murto-osassa sopimuspaperin alle. Nyt kaunon kirjailija joutuu kaunottamaan tekstinsä vertauskuvan avulla. "Vapmmuin kynä singahti paperilla kuin pilvettömältä taivaalta iskevä elosalama..." Tuo "elosalama" ei ehkä ole aivan korrekti ilmatieteellisesti ottaen, mutta antaa kuitenkin pienen vihjeen siitä että kirjailija tuntee monenlaisten salamoiden olemassa olon. Luontovertaus on kyllä hyvä, mutta ehkä olisi kuitenkin parempi saada mukaan laajempia näkymiä, avarampaa ilmaisua.

"Vapmmuin kynä singahti paperilla kuin... kuin merenselällä syöksyvä tiira, jonka nokassa vastapyydystetty kala sätkii kuin... kuin hyljätyn avuton sydän, jonka sykintä vähitellen vaimenee..." No nyt menee hyvin! Tähän voi sitten vielä lisätä jotain hylkäämisestä ja sydämestä, tai sitten vertailevaa kuvausta muiden merilintujen pyydystystavoista. Tämä on kaunokirjallisuutta - ainakin siihen saakka kun kustannusvirkailija ottaa paperin haukankatseensa alle kuin kobra joka valmistautuu iskemään.

Sanalla kuin on toinenkin ominaisuus. Kun se pannaan yhdistämään kaksi aivan erilaatuista ilmoitusta, se yhdistää ne ikäänkuin tosiasialauseeksi. "Stubb puhui" + kuin + (joku kirjoittajalle kammoksuttava asia, esimerkiksi maksalaatikko rusinoilla tai tekohanpaita loksuttava anoppi). Ensimmäinen lause on tosi, jälkimmäinen tosi ainakin kirjoittajalle, ja kuin vahvistaa lauseitten keskinäisen yhteisen totuuden. Tässä tuo kuin toimii yhtä kiitettävästi asioiden sekoittajana kuin vaikkapa koska - tosin looginen ekvaatio on eri muodossa. Esimerkkilause: "Venäläistä ydinenergiaa ei pidä ottaa Suomeen koska taivas on sininen ja valkoinen". Jälkimmäinen lause B on riidattomasti tosi useina päivinä vuodessa. B:stä seuraa A, se ensimmäinen lause, ja sen merkkinä ja todisteena on sana "koska".

Mutta siitä joskus toiste.