Sosiaalinen, minäkö?

Tuli tässä keskustelluksi lounaalla vanhan ystäväni eläkeläislääkärin kanssa sosiaalisuudesta, miten se on vanhemmiten hiipunut. Enää ei ole kovin suurta innostusta sosiaalisiin kontakteihin, ja oma rauha alkaa innostaa enemmän. Pieni kyynistyminen kurkkii olan takaa, ihmisten kiivailu toistensa kanssa tuntuu typerältä.

Mutta mietin sitten mennyttä, ja mitenkä alkoikin tuntua siltä ettei minulla ennenkään ole ollut varsinaista sosiaalihakuisuutta. Olen tehnyt paljon töitä yleisön kanssa, ja minua on pidetty siinä hommassa aika hyvänä. Mutta nyt tuntuukin siltä, ettei se sosiaalisuus siinä ollutkaan kovin tärkeässä roolissa. Ei minulla koskaan ollut mielessä se, olinko hyvä tässä, ovatko vaatteeni hienot, tai ovatko kutrini ojennuksessa, pääsenkö paistattelemaan parnassolle. Olin vain työssä ihmisten kanssa, ja suhtauduin heihin normaalin ystävällisesti, siinä kaikki.

Mietin sitten päätöitäni musiikin tekemisessä. 1960-luvulla aloin saada kitkerää kritiikkiä musiikistani. Sitä ja tätä ”ei olisi pitänyt tehdä”, yritettiinpä minua ajaa ulos viiteryhmästänikin. Minua ei tosiaankaan voida pitää karriäärisäveltäjänä, tein  aivan liikaa semmoista jota vakavasti karriääriinsä suhtautuva kauhistuen kaihtaisi.

Tämän vuoksi tein paljon muutakin työtä kuin musiikkia. Kirjallisuus oli harrastuksistani tärkein, ja yleensäkin kulttuurihistoria, pitkien radio-ohjelmien pohjana. Tässä kirjallisessa mielessä olin ehdottomasti ammattilainen.

Mutta siltikin… 

Kari egyptiläisenä, 1954. Vanhoilla päivillään se oikeasti opiskeli hieroglyfejä.

Loppujen lopuksihan minä oikeastaan vain leikin ja huvittelin, en välittänyt karriääreistä enkä sovinnaisesta urasta. Ihmisiin suhtauduin periaatteessa myönteisesti, mutta en piitannut varsinaisesta menestyksestä, en rahan enkä aseman etsimisestä.

Minulla ei ollut kiinnostusta taistelemiseen, väistyin ennemminkin syrjään. Kun pääkaupunki tuntui ahdistavalta, siirryin kauemmas, ja kiinnyin monien esivanhempieni seutuun Hämeen sydämessä. ”Ei pärjännyt Helsingissä, katosi maalle”, sanoi muuan oikein ajatteleva. ”Mutta kun ei oikein kiinnostanutkaan, täällä pääsi tekemään kaikenlaista kivaa”, minä sanoisin, jos joku tämmöistä kysyisi.

”Voi voi, oli se niin lahjakas poika”, murehti muinainen asiantuntija. ”Mutta ei hänestä sitten suurmiestä tullut…”, tämä lisäsi vilpittömän surullisena.

Mutta ei osannut tietää, että poika ei siitä ollut ollenkaan harmissaan. Teki vain kaikkea mikä sattui innostamaan, omaksi huvikseen. 

Mikropoikien luontoseikkailut

Tässä ei olekaan puhetta tietokoneharrastajista, vaan eräästä lapsuuteni suosikkikirjasta. Kasvitieteilijä ja dosentti Ole Eklund (1899-1946), Helsingin ruotsalaisen lyseon opettaja, kirjoitti ja ruotsinsi joukon yleistajuisia luontokirjoja, joiden joukossa on vuonna 1943 Mikrogossarnas äventyr (Elias Saarisen suomentamana "Seikkailuja mikrobien maailmassa" 1946).

Kuten kuvasta näkyy kirja ei pula-ajan paperisena kestänyt kulutusta. Mutta olen sitä aikuisenakin lukenut useasti, ja hupaisaa on ollut jo yhtä ja toista luontofaktaa omaksuneena arvuutella missä mikropoikien seikkailuissa kulloinkin oltiin.

Mainiosti Eklund sijoittaa erilaiset luontotyypit eri seikkailuiksi. Ollaan milloin kannon nokalla, milloin vedessä lumpeiden keskellä, leijutaan ilmassa, tai ollaan jopa sudenkorennon sisuksissa.

Viimeinen tarinoista oli muista poikkeava, yllättävän teknisen tuntuinen, ja lopulta käykin ilmi, että poikien opastaja tohtori Itikainen olikin halunnut nähdä poikia omin silmin, ja rakentanut heitä varten eräänlaisen esteradan.

Mikropojiksi kaverukset muuttuivat luonnon itsensä tarjoaman ihmeen kautta. Kuusi pudotti kaksi käpyä, ja kun pojat käänsivät sen kärki ylöspäin ja sanoivat "mikro", he muuttuivat millimetrien mittaisiksi. Seikkailusta toiseen kaikkitaitava luonto säänteli poikien pituutta, aina kutakin kohdetta sopivasti. Ja takaisin palattiin kääntämällä käpy ylösalaisin, ja sanottiin tietysti "makro".

Ole Eklund kuvitti kirjansa itse. Kunnon opettajan tavoin hän tiesi, että opetustaulut ja muu oheismateriaali ovat välttämättömiä opetuksen avuksi.

Tämä on tuon ajan kirjalle hieno juttu. Mutta nykyinen lukija voisi saada vielä paljon enemmän elämyksiä ja tietoa, jos kuvituksessa käytettäisiin nykyistä tekniikkaa.

Kun teksti sinänsä on aivan validia sisällöltään, ehdotan että joku kustantaja käännättäisi tekstin uudelleen, hiukan sujuvammaksi, ja ennen muuta hankkisi uusia, tarkempia ja värikkäämpiä kuvia, mielellään hyvin monia, ja julkaisisi teoksen uudelleen.

Tässä ollaan lumpeenlehden päällä ja leikitään polttolasilla.

Mikä lienee jättiläiselän tässä?

Kiiltomatoidylli?