Jokunen päivä sitten kirjoitin saduista, ja väitin että ne ovat tärkeitä myös aikuisille. Ne kertovat tavalla tai toisella myös todellisuudesta, ainakin jostain jota voimme toivoa, ja olla ehkä vähän onnellisempia toivoessamme.
Me laskeudumme näinä päivinä erääseen suureen satuun, joka on elähdyttänyt ja lohduttanut luvuttomia sukupolvia. Tämä satu onkin vähän epätavanomainen saduksi. Päältä katsoen se noudattaa erästä yleistä kaavaa: "Ryysyistä rikkauteen". Mutta sen epätavanomaisuus onkin siinä, että sadun henkilöt eivät itse asiassa ollenkaan tavoita varsinaista rikkautta, mutta sadun kuulijat saattavat hyvinkin rikastua. Vaikka sadussa puhutaankin verollepanosta, tätä rikkautta ei voi verottaa.
Epätavallinen tämä satu on muutenkin. Se alkaa hyvin alhaalta, vanhasta leskimiehestä joka tarvitsi uuden vaimon, mutta joutui ikänsä vuoksi tyytymään nuoreen tyttöön jolle oli käynyt vähän nolosti. Tyttö sai myöhemmin kärsiä häpeää omituisen au-lapsensa käytöksestä, ja lopulta kokea tämän häpeällisen teloituksen.
Satuun on sijoitettu suloisia kulisseja. On lammaspaimenia kedolla, on merkillisiä taivaalta laskeutuvia olentoja. Mutta lähtökohdatkin ovat muistissa. Nuori äiti ja vastasyntynyt äpärälapsi on eläinsuojassa, kun ihmisten asumuksissa ei enää ollut tilaa.
Sanotaan, että lampaita laidunnettiin oikeasti vain kesällä. Mitä siitä, tässä sadussa on talvi ja vuoden pimein aika, eikä meillä ole mitään sitä vastaan. Satu menee sadun logiikalla. Naureskellaan myös, että avioliiton ulkopuolisen lapsen synnyttäjä ei mitenkään voinut olla neitsyt, eikä varsinkaan tuon synnytyksen jälkeen. Mitä siitä, on kysymys sopimuksesta, ja tässä sadussa on sovittu että äiti on neitsyt kaikesta huolimatta ja sillä siisti.
Tähän satuun sisältyy toteamus, että me sadun kuulijat olemme saattaneet olla hyvinkin pahoja elämässämme, ja siihen sisältyy toivomus että me sadun liikuttamina jos mahdollista edes yrittäisimme olla vastedes kiltimpiä. Paljon muutakin tähän nyt alkavaan satuun liittyy, mutta älkäämme sotkeko yksinkertaista asiaa.
Tätä satua juhliessamme juhlimme erästä elämän suurinta ihmettä. Meidän mielemme kamera zoomaa alas, ja kuvassa on nuori nainen joka on nostanut rinnoilleen vastasyntyneen vauvansa. Maailma melskeineen on tästä hetkestä kaukana. Senkin vuoro tulee, mutta myöhemmin.
Moni isä on saattanut olla mukana lapsensa syntymässä, ja saattanut tuolloin myös muistaa sadun josta puhumme. Hänen lapsensa on vertauskuvallisesti tuon sadun lapsi, ja tuon sadun lapsi on vertauskuva hänen lapsestaan. Minun mielestäni tässä on aivan kylliksi ihmettä, eikä ole ollenkaan hullumpaa että vietämme tuon sadun pauloissa useita rauhallisia päiviä perheen tai läheisten kanssa.
Mutta ehkä olisi kuitenkin hyvä muistaa, mitä eräs runoilija tämän sadun innoittamana sanoi:
"Me lahjat jaamme runsahat —
laps', tyhjät kätes ihanat."