maanantai 31. joulukuuta 2012

"Jos se on lasku, niin annan..."


Ylistettyjä olkoot kaikki genre-maalarit ja -piirtäjät! Parhaimmillaan he kertovat kuvillaan tuhansien sanojen tarinan. Kuten edellinen kuva neidistä joka "auttaa" ihailijaansa mahdottomassa yrityksessä, tai kuten tämä kuva jossa posteljooni panttaa leikkisästi naisen odottamaa kirjettä. Nyt harmittaa etten värittänyt lankakerää ja kutomusta vaaleanpunaiseksi - se olisi antanut tarinalle yhden ulottuvuuden lisää!

Ennenkuin sulhanen saapuu, neidin on huolehdittava puhtaudestaan. Mutta voi! Kumman Liljamaito-saippuan hän sitten valitsisi? Eräässä Gartenlauben numerossa 1896 nämä kaksi mainosta olivat allekkain, ja molemmat ilmoittavat olevansa se aito ja alkuperäinen...



sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Elä veikkonen puttoo... Naiset kehvelit osaavat juonitella!


Die Gartenlauben ja 1800-luvun lopun laatukuva- eli genremaalarien aarrearkun kansi on vasta avattu, ja sieltä putkahtaa esiin yhä uutta ja uutta ja hauskaa. Tässä kuvassa on sisältöä useammankin kuvan verran. Katsokaapa naisen asentoa. Hän muka tukee ihailijaansa, jonka on saanut yrittämään lähes mahdotonta - tietysti suuren palkinnon toivossa.

Tuo naisen ote ja asento on edullinen, jos hänen tarkoituksensa on saada ihailija pulahtamaan veteen. Tämä tarkoitus on hyvin helposti yleistettävissä naispsykologian keskiöön. Nainen ilmoittaa haluavansa jotain (jos ei kuuta taivaalta niin edes vaikeasti poimittavan kukan), jonka pyynnön hän uskottelee vain urhean ihailijansa pystyvän täyttämään. Tämä tietysti hivelee ihailijan itsetuntoa, ja sitäpaitsi hänellä on toiveita muunkinlaisesta palkinnosta, sellaisesta jonka vain nainen voi antaa, ja jota nainen usein mielellään käyttääkin houkuttimena.

Edessä on nyt kaksi skenaariota. Naisen asento viittaa suoraan ensimmäiseen, joka on: mies kumminkin pulahtaa veteen, naisen näennäisestä kovasta auttamisesta huolimatta. Tästä on naiselle suurta etua. Hän saa tilaisuuden hoitaa miestä, ehkä riisuakin tämän märkiä vaatteita, huolehtia miehen pysymisestä lämpimänä ja niin edespäin. Mies puolestaan kokee antaneensa melkein kaikkensa naisen oikkua täyttäessään. Molemmat ovat onnellisia, ja miehellä on kaksinkertainen syy odotella sitä isompaakin palkintoa.

Toinen skenaario on se, että molemmat pulahtavat veteen. Tällöin itse oikun täyttäminen, kukan saaminen, jää sivuasiaksi, ja se kukka luultavasti myös murskautuu ankarassa pulikoimisessa ja pärskimisessä. Tämä toinen skenaario toteutuu silloin, kun naisella on itse asiassa oikein kova kiire palkita miestään sillä miehen perimmältään odottamalla tavalla.

Merkillinen tämä naisen ja miehen välinen koreografia, jota yhä uudestaan ja uudestaan toteutetaan vähin variantein, ja josta molemmat osapuolet ovat olevinaan autuaan tietämättömiä.

Ja teinpä haikun nyt karjalan murretta tavoitellen. Se oli helppoa.

*

Tässä on yksi Gartenlauben tehtävistä 1899 vuosikerrassa. Koristeellisesta kuvasta pitää kerätä kirjaimet, niin selvästi näkyvät kuin peitellytkin, ja muodostaa niistä erään traagisen oopperan nimi. Vaatimattomasti ilmoitan ratkaisseeni tehtävän noin kymmenessä sekunnissa, vaikka joidenkin kirjainten löytäminen olikin hiukan vaikeata, varsinkin E:n. (Kuvia on edelleenkin syytä klikata suuremmiksi).


Siis: mikä on tuo ooppera? Vihjeenä, että se toki alunperin oli näytelmä, ja että sen nimi tulee pääosan esittäjän nimestä.

Lisää Gartenlauben puutarhamajasta

 

Tässä on osa Die Gartenlauben kansikuvasta 1899. Väritin ja haikuilin sitä kuin lapsi ikään. Oi noita herrasväen ihania huvila-aikoja, joista minullakin on varhaisia kokemuksia! Kohta keittiön aarre Fiina tuo kahvin, ja saattaapi pyynnöstä jäädä hetkeksi istumaankin ja juttelemaan. Farmuurini ja muiden vanhan polven tätien suusta saattoi tulla kaikenlaista, kuten kuvastakin näkyy.

Naiset olivat kuvalehden tärkeintä lukijakuntaa, ja heille markkinoitiin 1899 hyvin aggressiivisesti amerikkalaista villalankaa. Se oli terveellistä, värinsä pitävää ja pehmeää, ja jos lähetti Philadelphiaan neljästä vyyhdistä irrotetun Fleischer-merkin, sai kirjan jossa oli kudonnan malleja. Mahtoiko olla englanninkielinen? Kovin varotettiin "väärennöksistä" - se näkyi olevan tapana myös saippuan ja muun tavaran mainonnassa tuohon aikaan.


lauantai 29. joulukuuta 2012

Die Gartenlaube - uudelleen tulkittuja kuvia


Die Gartenlaube ("Puutarhamaja") oli saksalainen kuvalehti, joka ilmestyi vuodesta 1853 aina viime sotien loppuun asti, ja sitten henkiin herätettynä lyhyen aikaa 1970- ja 80-luvuilla. Huippuaikoinaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa se sisälsi jatkokertomuksia, tarinoita, runoja, kuvauksia eri maista ja historiasta, ja siinä julkaistiin myös värikuvia.

Gartenlauben romanttinen kuvitus herättää minussa voitamattoman halun "tulkita kuvia uudelleen". Tähän kuvaan toukokuusta ole tehnyt uuden runon, tietysti haikun mittaan.



perjantai 28. joulukuuta 2012

Mitä tietäjä onkaan nähnyt


Mielikki metsän emäntä,
metsän lammesta syntynyt.
Tietäjä senkin on nähnyt.

Jote Aholan valokuvaan sydän-hämäläisestä metsälammesta liitin hänen syksyisen kuvansa 80-vuotiaasta Pentti Linkolasta, netistä löytämäni kotkan lentokuvan, sekä Alexandre Cabanelin 1863 maalaamasta "Venuksen syntymästä" irrottamani "Mielikin", metsän jumalatar-emännän ja metsänjumala Tapion vaimon. Kuvatekstin tein suomalaista mytologiaa kunnioittaakseni kotoiseen 8-tavuiseen mittaan.

Kun sommitelma oli valmis, haistoin siinä jotain suhdejärjestelmän kannalta tuttua. Ja kas, olin vaistomaisesti seurannut Aholan alkuperäistä kompositiota. Hänellä kirkas auringonhehku jakaa kuvan vaakasuorassa kultaisen leikkauksen mukaan, rantaviiva taas kulkee alakolmanneksen mukaisesti. Pystysuoraan olin sijoittanut Linkolan siten, että hänen silmiensä kautta kulkeva viiva jakaa kuvan jälleen kultaisen leikkauksen suhteessa. Sama viiva kulkee Mielikin yli. Aholan kuvan puolittaa tumma puunrunko, ja tämän kuvanpuolikkaan suhteen myös Mielikki tuottaa kultaisen leikkauksen.

Mielenkiintoinen sommittelupsykologinen havainto! Olin sijoittanut lisäykset täysin vaistonvaraisesti, silmään luottaen, ja alkuperäisen kuvan kompositio oli heijastunut valmiiseen työhön moninkertaisesti. Pystyisipä taideteosta katsellessa aina tiedostamaan sen alitajunnalle aiheuttamat monenlaiset vaikutelmat! Alla on yksinkertainen analyysi kuvasta; kuvat kannattaa suurentaa klikkaamalla niitä. 


keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Lintutornissa kuhisee


Välipäivien ratoksi vähän tunnistustehtäviä lintumiehille eli pterohominideille. Vanhempi taide on täynnä herkullisia siivekkäitä varsinkin heimosta Angeloidae. Ja teksti on jälleen tietysti haiku-muotoinen.

torstai 20. joulukuuta 2012

Metsän Madonna ja käpytikka


Taustakuva metsästä ja etualan kuva käpytikasta koivunrungolla: Jorma Ahola 2012. Madonna on Raffaellon nk. pieni Cowperin Madonna vuosilta 1504-05, hänen Firenzen ajaltaan; sijaitsee Washingtonin National Gallery of Art -museossa. Kuvankäsittely ja haiku-runo Kari Rydman 20.12.2012. Hyvää joulua!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Satu suurimmasta ihmeestä



Jokunen päivä sitten kirjoitin saduista, ja väitin että ne ovat tärkeitä myös aikuisille. Ne kertovat tavalla tai toisella myös todellisuudesta, ainakin jostain jota voimme toivoa, ja olla ehkä vähän onnellisempia toivoessamme.

Me laskeudumme näinä päivinä erääseen suureen satuun, joka on elähdyttänyt ja lohduttanut luvuttomia sukupolvia. Tämä satu onkin vähän epätavanomainen saduksi. Päältä katsoen se noudattaa erästä yleistä kaavaa: "Ryysyistä rikkauteen". Mutta sen epätavanomaisuus onkin siinä, että sadun henkilöt eivät itse asiassa ollenkaan tavoita varsinaista rikkautta, mutta sadun kuulijat saattavat hyvinkin rikastua. Vaikka sadussa puhutaankin verollepanosta, tätä rikkautta ei voi verottaa.

Epätavallinen tämä satu on muutenkin. Se alkaa hyvin alhaalta, vanhasta leskimiehestä joka tarvitsi uuden vaimon, mutta joutui ikänsä vuoksi tyytymään nuoreen tyttöön jolle oli käynyt vähän nolosti. Tyttö sai myöhemmin kärsiä häpeää omituisen au-lapsensa käytöksestä, ja lopulta kokea tämän häpeällisen teloituksen.

Satuun on sijoitettu suloisia kulisseja. On lammaspaimenia kedolla, on merkillisiä taivaalta laskeutuvia olentoja. Mutta lähtökohdatkin ovat muistissa. Nuori äiti ja vastasyntynyt äpärälapsi on eläinsuojassa, kun ihmisten asumuksissa ei enää ollut tilaa.

Sanotaan, että lampaita laidunnettiin oikeasti vain kesällä. Mitä siitä, tässä sadussa on talvi ja vuoden pimein aika, eikä meillä ole mitään sitä vastaan. Satu menee sadun logiikalla. Naureskellaan myös, että avioliiton ulkopuolisen lapsen synnyttäjä ei mitenkään voinut olla neitsyt, eikä varsinkaan tuon synnytyksen jälkeen. Mitä siitä, on kysymys sopimuksesta, ja tässä sadussa on sovittu että äiti on neitsyt kaikesta huolimatta ja sillä siisti.

Tähän satuun sisältyy toteamus, että me sadun kuulijat olemme saattaneet olla hyvinkin pahoja elämässämme, ja siihen sisältyy toivomus että me sadun liikuttamina jos mahdollista edes yrittäisimme olla vastedes kiltimpiä. Paljon muutakin tähän nyt alkavaan satuun liittyy, mutta älkäämme sotkeko yksinkertaista asiaa.

Tätä satua juhliessamme juhlimme erästä elämän suurinta ihmettä. Meidän mielemme kamera zoomaa alas, ja kuvassa on nuori nainen joka on nostanut rinnoilleen vastasyntyneen vauvansa. Maailma melskeineen on tästä hetkestä kaukana. Senkin vuoro tulee, mutta myöhemmin.

Moni isä on saattanut olla mukana lapsensa syntymässä, ja saattanut tuolloin myös muistaa sadun josta puhumme. Hänen lapsensa on vertauskuvallisesti tuon sadun lapsi, ja tuon sadun lapsi on vertauskuva hänen lapsestaan. Minun mielestäni tässä on aivan kylliksi ihmettä, eikä ole ollenkaan hullumpaa että vietämme tuon sadun pauloissa useita rauhallisia päiviä perheen tai läheisten kanssa.

Mutta ehkä olisi kuitenkin hyvä muistaa, mitä eräs runoilija tämän sadun innoittamana sanoi:

"Me lahjat jaamme runsahat —
laps', tyhjät kätes ihanat."

maanantai 17. joulukuuta 2012

Marin kasvot ja kartioleikkaukset


Tämä Ville-Petteri Määtän ottama kuva ampumahiihtäjä Mari Laukkasesta 2.12.12 Aamulehden sunnuntailiitteessä kiinnitti huomiotani tietysti myös siksi, että nuori urheilija on hyvin viehättävä, kuten yhä useammat naisurheilijat alkavat näinä päivinä olla. Mutta ennen muuta kiinnitin huomiota hänen leukaansa ja poskipäihinsä, sillä olin näkevinäni niissä hyvän esimerkin siitä miten uskon esteettisten vaikutelmien perimmältään syntyvän.

Marin leuassa näkyy hyvin täsmällinen paraabelimuoto. Jos kuvasta näkyisi hänen päälakensa, siitä varmaan löytyisi ellipsimäinen kaari. Poskipäiden ja ohimojen väli vaatisi ehkä vielä jonkun käyrän lisää. Olennaista on, että kartioleikkaukset ovat meille käytännössä ylen tuttuja käyriä: ympyrä, ellipsi, paraabeli ja hyperbeli. Ne ovat jokapäiväisiä ja hyvin täydellisiä muotoja, jotka silmämme oppivat hyvin nopeasti erottamaan.

Munan muodossa yhdistyvät paraabeli ja ympyrä (tai sitä lähenevä ellipsi). Pallon lentorata kädestä toiseen on paraabeli. Siinä yhdistyvät useatkin fysikaaliset ilmiöt, kuten nopeuden muutokset, ja itse asiassa jopa musiikin esittämisessä nuo yksinkertaiset havaintokokemukset ovat hyvin sovellettavissa.


Muita havaintomme perusmuotoja ovat esimerkiksi neliö, sekä monesti liian vähälle huomiolle jäävä tasasivuinen kolmio, joita olen piirtänyt parikin Marin silmien ja suun välimaastoon. Näyttäisi siltä, että näitä geometrisiä kuvioita voisi hyvin soveltaa myös kasvojen profiilin tutkimiseen. 

Marin nenä on suomalaistyyppinen soma nykerö, ja joillakin muilla kansoilla se saattaa olla huomattavasti pitempikin. Minua tämä suomalainen muoto viehättää arvattavasti tottumuksen vuoksi eniten, mutta oletan että myös muiden "rotujen" kasvonpiirteitä voidaan hyvin arvioida ja analysoida näiden esiteltyjen perusgeometrian muotojen avulla.

Meidän havaintomme, esteettiset mukaan lukien, perustuvat samaan fysiikkaan ja geometriaan kuin ympäröivä maailma ja maailmankaikkeus, joiden elementeistä meidätkin on luotu. Näin yksinkertaista se lopultakin on.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Niinpä niin...


Aamulehden tämänpäiväisen sunnuntailiitteen Rahkonen, jossa tavattoman hyvin analysoidaan taistelevien ateistiemme argumentointia ja sen tasoa. Viisaalle kylliksi.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Miksi en lähetä joulukortteja


Saan joka vuosi tukun ystävällisiä joulukortteja, joista nyt kiitän. Saan niistä myös aina omantunnontuskia. Mutta en voi lapsuustraumoilleni mitään. En lähetä kortteja lainkaan, ja syy on tässä:

Useita viikkoja ennen joulua isä avasi jykevän kirjoituspöytänsä laatikon, ja otti esiin paksun nivaskan niitä nelisivuisia ruudullisia paperiarkkeja. Ja sitten hän huokaisi hyvin syvään. Joulustressi oli alkanut, ja se tarttui välittömästi äitiinkin. Arkeille oli kirjoitettu kymmeniä ja taas kymmeniä nimiä ja osoitteita, ja niitä isäni alkoi kirjoittaa salkusta purkamaansa valtaisaan joulukorttinippuun.

Sieltä täältä oli joku nimi pyyhitty yli. Vastaanottajat olivat ehkä kuolleet, tai heille ei muista syistä johtuen enää kortteja kirjoitettu. Ehkäpä he olivat liian monta kertaa itse olleet lähettämättä korttia, tai muuten irtautuneet näistä sosiaalisista ympyröistä.

Korttien kirjoittamisessa meni ilta toisensa jälkeen. Kun omasta postiluukusta alkoi tipahdella kortteja, lähettäjien nimet tutkittiin huolella, ja heidän osoitetietojensa sivuun merkittiin niinsanottu ruksi. Mutta jos lähettäjän nimeä ei ollut valtavassa listassa, syntyi paniikki. Uuden kortinlähettäjän osoite ongittiin selville, ja heille lähetettiin kiireesti vastauskortti. Jos joulu oli jo parin päivän päässä, heille lähetettiin uudenvuoden kortti, jollaisia voi erikseen ostaa.

Joulu ei pyyhkinyt korttistressiä, sillä kortteja tuli vielä pyhien jälkeenkin, ja usein ne vaativat nopeita vastatoimia. Itse asiassa vasta tammikuun alkupuolella isäni saattoi huojentuneena hengähtää. Hänen kokemansa stressi ylitti kaikki muut joulunajan stressinaiheet, kuten että tuliko nyt jokaiselle sukulaistädille välttämätön pikkulahja, saiko mistään edes välttävää kinkkua, lipeäkalaa ja muita jouluruokia. Pari kertaa äidiltä pääsi itku, kun isä ei saanut irti muuta kuin punaisia tai sitten puolivihreitä perunoita. (Tämä muistikuva saattaa olla keväämmältä, kun omasta laarista perunat jo olivat loppuneet tai pilalle paleltuneet.)

Jo silloin muinoin, 70 vuotta sitten päätin pyhästi, että isoksi tultuani en lähde tähän souviin mukaan, ja päätös on pitänyt kuta kuinkin tarkkaan sen jälkeen. Joitakin muinaisia neitejä lukuunottamatta, joille ei kehdannut kirjeitä lähetellä eikä puhelimella soittaa.

Joten kaikki ystävät ja tuttavat, älkää nyt loukkaantuko. Sillä minulla on ollut ankea lapsuus.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Klassinen jazz-virtuoosi



Tässä Jelly Roll Mortonin (1890? - 1941) klassinen kappale Fingerbreaker nuotitettuna. Minusta tämä sävellys on samaa tasoa kuin suurten pianosäveltäjien kuten Beethovenin, Chopinin tai Lisztin yksittäiset virtuoositeokset. Sen voisi epäilemättä kirjoittaa helpommallakin tavalla - nyt se on purettu mahdollisimman tarkoin, kaikkine rytmisine vapauksineen ja heilahteluineen. On viehättävää seurata, miten pääaihelma, kromaattinen ylöspäinen puolisävelaskelkulku kehittyy ja muuntuu ja hallitsee lähes koko musiikkia.

Koska tuo nuotti ei yrityksistäni huolimatta näy tässä asetelmassa kokonaan, lienee parasta käydä katsomassa se suoraan Youtubesta, tästä.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Satujen välttämättömyydestä


Keskiaikainen romanssi kuningas Cophetuasta ja kerjäläistytöstä on (aikuisten) satujen aiheitten ytimessä. Vaikka omituisen niminen kuningas on jäänyt vähemmille maininnoille nykyään, tarina toistuu yhä näytelmissä, musikaaleissa ja elokuvissa. Etsimättä tulee mieleen kaksi Julia Robertsin roolia. Pretty Womanissa kaunis huora saa rikkaan liikemiehen. Notting Hillissä asetelma on toisin päin - köyhä kirjakauppias saa kuuluisan filmitähden.

Tavalla tai toisella sadut kertovat ihmisen keskeisestä ajattelusta, riippumatta kohdeyleisön iästä tai tarinan mielikuvituksellisuuden määrästä. Ne saattavat lohduttaa, viihdyttää ja innostaa lukijaansa, mutta avaavat hänen mieleensä usein myös vaihtoehtoisia näkymiä. Viimeksi mainittu pätee hyvin esimerkiksi parhaaseen scifi-kirjallisuuteen.

Sadun kertojalla saattaa olla omia henkilökohtaisia syitään luoda toinen, symbolisesti elämää heijastava maailma. Kertojan ja vastaanottajan intressit yhdistyvät tässä joskus. 

Sitä paitsi sadut itse asiassa hyvin usein kertovat oikeasta todellisuudesta ja siihen liittyvistä mahdollisuuksista. Ne eivät suinkaan ole tyhjänpäiväistä lepertelyä tai joutavaa viihdettä, vaan välttämättömiä ihmisen ajattelulle ja omakuvalle. Elämä on joskus "satumaista", eikä ole pahaksi jos eläjä pitää "satumaisuuden" portteja edes raollaan, mahdollisuuksina.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Vive la différence!


Mies rikas, nainen
varaton. Mieheltä ei
heru paitaakaan!

Mitä hienommat
vaatteet miehellä, sitä
nudempi nainen.

Miehellä vaatteet,
naisella vaatteettomuus.
Vive la différence!

Haikumuotoisia mietteitä sadan vuoden takaisesta muotimainoksesta.



torstai 6. joulukuuta 2012

Itsenäisyyspäivänä

Helsingin Sanomat esitteli "raadilleen" kysymyksen, onko suomalaisten historiakuva rehellinen. Moni vastaaja ylisti historiakuvamme arkisuutta ja käytännöllisyyttä. Muutama toki jaksoi uskollisesti jatkaa muodikasta sotahistoriamme ja ennen muuta talvisodan vähättelyä. Tähän oli suomentaja Jukka Mallisella ajankohtaista huomautettavaa:

Kansallisromantiikka ja kansallinen herätys loi historiallisia myyttejä, runollisia kuvia sotaisista voitoista, kalevalaisista kuninkaista, menneisyytemme suomalaisista merivalloista ja 'Ruotsi-Suomesta'.

Nyt heiluri on ehkä heilahtanut päinvastaiseen – menneisyytemme vähättelyyn. Imperiumeja vastaan nousseet kansalliset identiteetit mitätöidään tänään ehdollisiksi ja mielivaltaisiksi konstruktioksi. Tämä vähättely palvelee metropolien valtaa.
Meillä tällainen itsehalveksunta näkyy historiatieteissä muodikkaana 'demytologisaationa', joka merkitsee kansallisen projektin ja juurien totaalikieltämistä. Imperiaaliseen aristokratiaan hurmaantuneet nousukkaat yrittävät ansaita ylikansallisten keskusten hyväksynnän glorifioimalla imperiumien (korkea)kulttuuripääoman ja toimivat näin globalisaation kiilapoikina. Tämä porvari aatelismiehinä katsoo alhaaltapäin Pariisin, Tukholman ja Pietarin herroja ja haluaa kiipiä näiden joukkoon, saada näiden hyväksynnän. Postmoderni kreivin sylissä istunut professori häpeää supisuomalaista omaleimaisuutta.
Kanava-lehdessä ulkoasianneuvos emeritus  Henrik Impola toteaakin, että historiantutkimuksen piirissä syntynyt absurdi (Suomen) valtion kieltämisteoria voi aiheuttaa sen, että Venäjällä otetaan esille aiemmat Haminan rauhan väärät tulkinnat, joiden mukaan Suomi 'kuuluu' Venäjälle. Nämä teoriat tulevat hänen mukaansa suomettuneisuuden jäänteistä eli itäorientoituneisuudesta ja lännenvastaisuudesta – suomalaiset itse lähettävät taas Venäjän suuntaan houkuttelevia signaaleja, mikä voi tietyissä käänteissä tuottaa vaaratilanteita."

Me elämme vaarallisessa maailmassa, ja Suomen kannalta katsottuna vaara uhkaa edelleen samalta suunnalta kuin ennen. Ei ole häpeällistä myöntää pelkoaan - sitä ruokkivat tänäänkin lukemattoman monet signaalit idän suunnalta. Yhdyn täysin Uuno Kailaan 81 vuotta sitten kirjoittamaan rukoukseen:
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo!

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kauneudesta


Kauneudelta saa
kyllä käden. Sieluaan 
se ei voi antaa.

Kun katsot sitä,
se katsoo muualle kuin
näkisi toisen.

Kauneutta et
saa koskaan omaksesi.
Se on vain siinä.

Kiitän kauneutta
siitä että saan nähdä
sen, edes kuvan.

Haikun muotoisia mieleenjohtumia Konstantin Makovskyn allegorisesta maalauksesta. Taiteilijan piirtämä viiva ja kehystetty muotokuva ovat minun lisäyksiäni.