Myynnissä on jäljennös vuoden 1942 mottimerkistä. Ostin sen kioskista tietenkin, ja toisena syynä oli tuo tuttu "olinhan siellä minäkin". Todisteena tästä on kuva mottimetsästä vuodelta 1943. Vähän isompanakin olin mukana, ja jaksoin jo raahata metrisiä halkoja lumisessa metsässä. Samalta reissulta on minulle jäänyt suuri aarrekin: rakkaus hernesoppaan. Sitä kauhottiin kenttäkeittiöstä pakkiin, ja se maistui taivaalliselta.
torstai 25. lokakuuta 2012
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Jacob Tegengren - parisuhdemuunnelmia
Suomensin taas pari Tegengrenin runoa, ja nyt yritin järjestää loppusointuarsenaalin niin alkuperäisen mukaiseksi kuin pystyin. Tässä ensimmäisessä tapauksessa se jotenkin onnistui ensimmäistä säkeistöä lukuunottamatta. Tegengrenin yksitavuiset riimit jouduin kielen vuoksi kuitenkin korvaamaan kaksitavuisilla.
Gåvor du lägger för kärestans fot (Lyrik 1914)
Jalkainsa juureen kun lahjoja kannat,
hymyten rakkaasi lahjoista kiittää.
Vaan miten runsaasti milloinkin annat,
lisää hän tahtoo, ei mikään voi riittää.
Kohta oot antanut kaiken maisen,
elät ja hengität tahdissa naisen.
Vangiksi tunnet jo itsesi kaikin:
sielusi viimeisen palan hän saikin.
Silti ei sydäntä kahta voi liittää
yhdeksi kokonaan; siitä saa kiittää
viimeisen sopukan salaista mieltä,
jonka ei toinen voi ymmärtää kieltä.
- Miettivän mielen pohdinta vakaa,
ikuisuus tuikkivain tähtien takaa,
arka jo aavistus saapuvan kevään,
laulua ilmaan taas helisevään.
- Hiljaiset hetket holvien alla,
mystinen hartaus maisemalla,
taikka jos nähdä saa katsetta nostain
ikuisen sielun välkettä jostain.
Melkein pilkalta aluksi tuntuva runo kääntyy äkkiä toisin päin. Se muuttuu vakavaksi pohdinnaksi maailmoista jonne toinen ei kaikesta huolimatta voi toista seurata. Siinä näkyy se mystiikkaan vivahtava uskonnollisuus, dogmien ulko- tai yläpuolella, joka Tegengrenille oli tyypillistä.
Toinen runo on Tegengrenillä rytmisesti hyvin vaihteleva, ja erikoista siinä on loppusointujärjestys abcd abcd. Vaikeaa, vaikeaa, mutta onneksi uskalsin itsekin olla rytmisesti hiukan vapaampi.
kun käsi kättä hipaisee,
vain kepeästi niinkuin tiiran siipi
merenlahden vettä koskettaa.
Oi ruusunpunakynnet käden sen,
kun pehmyt iho silmiin kuultelee!
Sen käden kautta ilo minuun hiipi,
sen nuoren nupun tuoksu minut rauhottaa.
en pelkää syksyistä hämärää,
tuo käsi minut sadun loistoon viedä vois,
sadun iloon minut hyväilee.
Kätesi on kauneinta minkä tiedän,
se rakkautta varten on tehty, ja elämää.
Katkera mieleni väistyy pois,
ja murheeni leikkiä pakenee.
Liitän alkuperäiset ruotsinkieliset tekstit myöhemmin kommentaariosastoon.
tiistai 23. lokakuuta 2012
Kaksi aamunkoittoa. Jacob Tegengrenin runoja
Jos vertaatte suomennostani alkutekstiin, huomaatte miten jouduin laajentamaan 3+3 -iskuiset säkeet 9-iskuisiksi, ja vaihtamaan loppusointujen järjestystä. Tavurikas suomenkieli taipuu kyllä vielä jambeihin ja anapestiin, mutta vaatii myös "kertovampaa" otetta. Toivottavasti tunnelma säilyi edes joten kuten.
Före soluppgången
Det är underligt stilla i luften: inga vindar i markerna gå.
Endast asparna spörja varandra om något de icke förstå:
varför stjärnan, som brinner i öster, icke redan förlorat sin glans,
varför flickan, som väntar vid gärdet, bär dagg i sin ögonfrans.
Hon har stått där, sen aftonens dimma sin svepning kring lunderna drog,
sedan brisen som krusade fjärden, med en viskning i strandvassen dog,
sedan fjärilen, trött av att fladdra, hos sötblomstret somnade glad.
Hon har stått där, med hjärta, som skälvde likt asparnas fredlösa blad.
Allt tystare blir det i luften, och skyn får ett skärare ljus,
och lunden står andlöst stilla, och stilla blir asparnas sus.
Den ensamma stjärnan i öster förlorar sin silverglans,
och flickan smyger från gärdet, med dagg i sin ögonfrans.
Tegengren oli taitava kuvaamaan vuorokauden ja vuoden aikojen vaihtumista, ennen muuta sitä odottelua kun talvi kääntyy kevääksi ja yö päiväksi. Tässä on lyhennetty versio runosta "Aamunkoitto merellä" kokoelmasta Dikter (1913). Itse kirja on... hmmm... jossain, ja kopioin tekstin nuotista. Lauluun otin runosta vain oleellisen, eikä Tegengrenin typografinen sommittelukaan näy. Mutta näkymä on silti kosminen:
Morgon på havet
Ensam på havet, ensam i den blå morgongryningen,
då livets första, vaknande pulsslag förnimmas genom stillheten
i en andning, som ännu ej blivit vind, i ett skimmer, som ännu ej blivit sol.
Ock så blått är havet och så blå himlen,
de smälta samman som i ett famntag.
Icke en måses vinge bryter det blåa omkring mig.
Allt är andakt, väntan, stillhet, som på jordens första dag,
då livet brann under ytan och blott väntade det förlösande skaparordet
för att brista ut i hymner och springa ut i blom.
Och ensamheten är så väldig!
Jag tackar Gud för att det finns ensamhet i världen:
havets hugsvalande, stärkande, storvulna, tigande ensamhet.
On vielä pari muutakin, vähän erilaista Tegengrenin runoa, jotka esittelen seuraavalla kerralla.
maanantai 22. lokakuuta 2012
Jacob Tegengren, ja onneton narrattu tyttöparka
Suomenruotsalaisen runouden syrjäseuduille on painunut Jacob Tegengren (1875-1956), suuren osan elämäänsä Vöyrillä toiminut agronomi, kansanvalistaja, pankkimies ja runoilija. Hänet tunnetaan yleensä hienona luontorunoilijana, mutta minuun on tehnyt vaikutuksen myös eräs merkillinen aamuyön kuvaus kokoelmassa Sol och stjärnljus (1918). Siinä joku onneton tyttö on odottanut portin luona koko yön jotakuta. Suomensin tämän Före soluppgången -nimisen runon näin:
Ennen auringonnousua
On kummallisen hiljaista, ei metsässäkään tuuli edes käy,
vain haavanlehdet kyselevät toisiltansa vähän ihmeissään:
miks' itätaivaan tähti loistaa yhä vaikkei muita enää näy,
miks' portin luona seisoo tyttö yhä kyyneleitä silmissään.
Hän seisoi siinä silloin jo kun illan sumu lehtoon kietoutui,
ja järvenselän tuulen henkäys kaislarantaan oli nukkunut,
kun kaiken päivää lepatellut perho yöksi kukkaan asettui,
hän seissyt siinä on, ja sydän haavanlehden lailla vavissut.
Ja yhä hiljaisempaa on, kuin henkeänsä lehto pidättäin
nyt taivaanrannan arkaa punerrusta katsoo; haavat seisovat
kuin haamut, idän suuri tähti himmenee ja sammuu vähittäin.
Ja tyttö hiipii portin luota, ripsillänsä kasteen pisarat...
Miksi! Mitä oli tapahtunut? Kuka ei tullut? Oliko luvannut tulla?
Asetelma oli varmaan jäänyt vaivaamaan Tegengreniä, sillä kokoelmassa Mot skuggorna (1939) hän palaa aiheeseen, ja nyt paljastuu tyttöpahasta enemmän. Oman sukuni annaaleihin on jäänyt samanlainen, narrattu tyttö, joka järkkyi tapahtuneesta loppuiäkseen. Tegengrenin runon Varför kommer du ej? olen suomentanut vapaammin:
Ruoho on pehmyt, pehmeät ovat tytönrintani myös.
Vain sinun vuoksesi synnyin, olen olemassa täällä.
Sydän hakkaa. Kohta on myöhä. Kohta on jo yö,
illan kulta kalpenee ja kalpeat ovat myös taivaan tähdet.
vavisten mutta hellästi se haluaa koskettaa sinua.
Rakkaani, kuin lintu haluan leikkiä ja laulaa!
Tunnit kuluvat toisensa perään. Missä oikein viivyt?
Kuule! Nyt laulaa jo leivonen!
Eihän sinua edes ole...
Olen näistä ja muutamasta muusta tehnyt laulusarjankin, på svenska, sillä se luontuu minulle paremmin. Pitäisikö minun lisätä alkuperäiset ruotsinkieliset runot tähän alle?
sunnuntai 21. lokakuuta 2012
Kymmenen kertaa lähempänä
Jopa Tähdet ja avaruus -lehden mainiot verkkosivut käyttävät jatkuvasti ilmaisuja "x kertaa lähempänä" ja "x kertaa kauempana". Minusta tämä on kiusallista. Yhtä lailla on kiusallista, jos verrataan esimerkiksi Jussin yhtä euroa Matin kahteen euroon, ja sanotaan että "Matilla on kaksi kertaa enemmän rahaa kuin Jussilla", tai "Matilla on puolet enemmän kuin Jussilla".
Jos Matilla on "kaksi kertaa enemmän" kuin Jussilla, hänellä on silloin 3 euroa. 1 + 2*1 = 3.
Jos Matilla on "puolet enemmän" kuin Jussilla, hänellä on silloin 1,50 euroa. 1 + 1/2 = 1,5.
Matilla on toki kaksinkertainen määrä euroja Jussiin verrattuna. Eli kaksinkertaisesti.
Jokin taivaankappale kiertää aurinkoaan "10 kertaa lähempänä kuin Maa". Tarkoitetaan tietysti että sen etäisyys on kymmenesosa eli 1/10 Maan etäisyydestä. "10 kertaa lähempänä" tarkoittaa toki 9-kertaista etäisyyttä, mikä todellakaan ei ole "lähempänä". (AU - 10*AU = -9*AU, miinusmerkkinen etäisyys?) Sama koskee vertailua "kauempana". "10 kertaa kauempana" tarkoittaa tosiasiassa 11-kertaista etäisyyttä.
Minä olen nyt tietysti ylen muodollinen; tokihan asia saattaa tulla ymmärretyksi hämärämminkin sanottuna. Mutta ei kyllä ihan aina. Esimerkiksi taloutta koskevissa uutisissa on joskus pähkäilemistä, varsinkin jos niihin sijoitetaan mukaan prosentteja. Ne vasta sekaisin menevätkin...
tiistai 16. lokakuuta 2012
Valehtelun rappio
Kirjoitin tuon otsikon aivan samasta syystä kuin Oscar Wilde kirjoitti samat sanat pienen dialogikirjansa kanteen (The Decay of Lying vuodelta 1889, ylläolevan otsikon nimisenä suomentanut Martti Anhava, Otava 1998). Otsikko ärsyttää kunnon poroporvarillista moralistia, joka vahingokseen ei kuitenkaan suostu lukemaan sen alla olevaa tekstiä, eikä näinmuodoin tule hankkineeksi itselleen viisautta lajitovereitaan huolestuttavassa määrin.
Oscar Wilden ajattelumetodi oli vähän samankaltainen kuin kuvataidekoulujen pienten lasten opetuksessa. Jos kumartui katselemaan maailmaa jalkojensa välistä, ylösalaisena, saattoi nähdä siitä jotain tavallisuutta enemmän. Wilden dialogissa yhtenä ajatusketjuna on kumota ikivanha taideteoria "Taide jäljittelee luontoa", ja niinpä Vivian, hänen äänitorvensa kirjassa ilmoittaa, että "Luonto jäljittelee taidetta". Kun keskustelukumpani Cyril vaatii Viviania todistamaan väitteensä, tämä vastaa aidon wildemäisesti: "Rakas ystävä, minä olen valmis todistamaan mitä hyvänsä".
JaVivian todistaa:
Jos emme impressionisteilta niin mistä me saamme nuo ihmeelliset ruskeat sumut jotka matavat kaduillemme sumentaen kaasulamput ja muuttaen talot hirviömäisiksi varjoiksi? Keitä jos emme heitä ja heidän mestariaan saamme kiittää noista jokiemme yllä viipyvistä ihanista hopeauduista jotka muuttavat kaartuvan sillan ja keinahtelevan proomun haipuvan kauneuden lumehahmoiksi? Lontoon ilmaston ällistyttävä muuttuminen kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana on kokonaan erään tietyn taiteellisen koulukunnan aikaansaannosta.
[...] Ei luonto ole mikään suuri äiti joka on synnyttänyt meidät. Se on meidän luomuksemme. Se herää eloon meidän aivoissamme. Asiat ovat koska näemme ne, ja mitä me näemme ja miten, se riippuu taiteista jotka ovat meihin vaikuttaneet. Katsominen on aivan muuta kuin näkeminen. Mitään ei näe ennenkuin näkee että jokin on kaunista. Sitten ja vain sitten asia tulee olevaksi.
Eivät ihmiset nykyisin näe sumuja sen tähden että on ollut sumuista, vaan koska runoilijat ja maalarit ovat koulineet heidät sellaisten vaikutelmien mystiseen kauneuteen. Lontoossa on saattanut olla sumuja satojen vuosien ajan. Uskallanpa väittää että onkin. Mutta kukaan ei nähnyt niitä ja niinpä me emme tiedä niistä mitään. Ne eivät olleet olemassa ennen kuin taide oli keksinyt ne.
Täytyy myöntää että nyttemmin sumuisuus menee liiallisuuksiin. Sumuista on tullut nurkkakuntainen maneeri ja niiden toteutuksen yliampuva realismi aiheuttaa untelolle väelle keuhkoputkentulehdusta. Mikä elähdyttää sivistyneistöä yskittää sivistymättömiä. Ihmisystävällisyyden nimessä meidän tulisi siis kehottaa taidetta luomaan ihana katseensa toisaalle.
Kyllä tuossa tekstissä on vinhasti perää. Voin vakuuttaa tätä oman kokemukseni perusteella:
Roomaa ei ollut juurikaan olemassa ennenkuin minä siellä kävin. Sen jälkeen et voinut avata mitään sanomalehteä jossa ei olisi kerrottu ummet ja lammet Roomasta ja sen ihmeistä. Näin on.
Oscar Wilden ajattelumetodi oli vähän samankaltainen kuin kuvataidekoulujen pienten lasten opetuksessa. Jos kumartui katselemaan maailmaa jalkojensa välistä, ylösalaisena, saattoi nähdä siitä jotain tavallisuutta enemmän. Wilden dialogissa yhtenä ajatusketjuna on kumota ikivanha taideteoria "Taide jäljittelee luontoa", ja niinpä Vivian, hänen äänitorvensa kirjassa ilmoittaa, että "Luonto jäljittelee taidetta". Kun keskustelukumpani Cyril vaatii Viviania todistamaan väitteensä, tämä vastaa aidon wildemäisesti: "Rakas ystävä, minä olen valmis todistamaan mitä hyvänsä".
JaVivian todistaa:
Jos emme impressionisteilta niin mistä me saamme nuo ihmeelliset ruskeat sumut jotka matavat kaduillemme sumentaen kaasulamput ja muuttaen talot hirviömäisiksi varjoiksi? Keitä jos emme heitä ja heidän mestariaan saamme kiittää noista jokiemme yllä viipyvistä ihanista hopeauduista jotka muuttavat kaartuvan sillan ja keinahtelevan proomun haipuvan kauneuden lumehahmoiksi? Lontoon ilmaston ällistyttävä muuttuminen kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana on kokonaan erään tietyn taiteellisen koulukunnan aikaansaannosta.
[...] Ei luonto ole mikään suuri äiti joka on synnyttänyt meidät. Se on meidän luomuksemme. Se herää eloon meidän aivoissamme. Asiat ovat koska näemme ne, ja mitä me näemme ja miten, se riippuu taiteista jotka ovat meihin vaikuttaneet. Katsominen on aivan muuta kuin näkeminen. Mitään ei näe ennenkuin näkee että jokin on kaunista. Sitten ja vain sitten asia tulee olevaksi.
Eivät ihmiset nykyisin näe sumuja sen tähden että on ollut sumuista, vaan koska runoilijat ja maalarit ovat koulineet heidät sellaisten vaikutelmien mystiseen kauneuteen. Lontoossa on saattanut olla sumuja satojen vuosien ajan. Uskallanpa väittää että onkin. Mutta kukaan ei nähnyt niitä ja niinpä me emme tiedä niistä mitään. Ne eivät olleet olemassa ennen kuin taide oli keksinyt ne.
Täytyy myöntää että nyttemmin sumuisuus menee liiallisuuksiin. Sumuista on tullut nurkkakuntainen maneeri ja niiden toteutuksen yliampuva realismi aiheuttaa untelolle väelle keuhkoputkentulehdusta. Mikä elähdyttää sivistyneistöä yskittää sivistymättömiä. Ihmisystävällisyyden nimessä meidän tulisi siis kehottaa taidetta luomaan ihana katseensa toisaalle.
Kyllä tuossa tekstissä on vinhasti perää. Voin vakuuttaa tätä oman kokemukseni perusteella:
Roomaa ei ollut juurikaan olemassa ennenkuin minä siellä kävin. Sen jälkeen et voinut avata mitään sanomalehteä jossa ei olisi kerrottu ummet ja lammet Roomasta ja sen ihmeistä. Näin on.
Lontoon sumua vuonna 1952, 52 vuotta Wilden kuoleman jälkeen. Taide ei valitettavasti keksinyt mitään terveellisempää näytettävää impressionistien jälkeen.
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
Saaren nymfien lisääntyminen yllättää. (7. jakso)
Lisää tietoja Portugalin rantaan kalebassissa ajautuneesta tuntemattoman kirjoittajan ranskankielisestä kertomuksesta, suomentanut ja valikoinut KR.
Nimetön kertojamme oli 1700-luvun lopun valistuksen ja kehittyneen tekniikan lapsi, ja varsin nopeasti hän päätti aloittaa jonkinlaista järkiperäistä maanviljelystä Saarella. Thalassandros ja kertoja alkoivat raivata rantaniityille viljelysmaata, jonne sijoittivat erilaisia marjapensaita, kasviksia ja juureksia. Parhaita hedelmäpuita sijoitettiin "tähtitornin" mäelle, ja muutamassa vuosikymmenessä miehillä oli käsissään runsas määrä monipuolista ravintoa, josta olisi riittänyt useammallekin asukkaalle.
Eräs seuraus tästä oli myös yksisarvisten vähittäinen kesyyntyminen. Ne uskalsivat tulla viljelyalueen reunoille, jonne miehet olivat istuttaneet niiden suosimia kasveja ja puita. Pian yksisarvisia alkoi näkyä lähes päivittäin, mutta niin säikkyjä ne kuitenkin olivat, että vetäytyivät metsän suojaan aina kun miehet olivat liikkeellä.
Yksisarvisten siirtymisellä lähemmäs miesten asuinaluetta oli toinenkin seuraus. Eräänä päivänä Thalassandros tarkkaili taas yksisarvista, kun hän äkkiä kiihtyneenä kuiskasi: "Katso!" Yksisarvisen luo oli tullut saaren nymfi, ja molemmat miehet pääsivät nyt ensi kerran seuraamaan näiden kohtaamista.
Kahden nymfin seurustelua yksisarvisten kanssa miehet pystyivät seuraamaan varsin tarkasti. Ensimmäisellä kerralla kysymyksessä oli naaras, ja nymfi istui sen seurassa kokonaisen päivän, ja siveli sen sarvea. Toisella kertaa paikalla oli uros, ja hetken näytti siltä kuin nymfi ja eläin olisivat paritelleet. Se meni kuitenkin nopeasti ohi, ja muuten tuo kohtaaminen oli samanlainen kuin edellisessäkin tapauksessa.
Kertojan aloitteesta miehet alkoivat myös saarenneitseitten tarkkailun itse niiden saarella järven keskellä. Jokin aika sen jälkeen kun heitä oli nähty yksisarvisten kanssa miehet havaitsivat kahden nymfin olevan selvästi raskaana. Miehet hiipivät lähemmäs kaukoputkensa kanssa, ja ennen pitkää nuo kaksi vetäytyivät muista syrjään, ja kyyristyivät maahan. He olivat ilmeisesti synnyttämässä, mutta kun miehet sitten hiipivät vieläkin lähemmäs, he näkivät nuo kaksi makaamassa ruoholla umpiväsyneinä, vierellään — kaksi munaa!
Nymfit ilmeisesti hautoivat munia omalla ruumiinlämmöllään, ja toiset tulivat joskus heitä auttamaan. Miehet onnistuivat näkemään yhden munan kuoriutumisen, ja siitä tuli pieni nymfi, lähestulkoon äitinsä näköinen jo kuoriuduttuaan. Nymfijoukko otti sitten pienen tulokkaan huostaansa, ja ilmeisen nopeasti se kasvoi aikuisen kokoisiksi.
Tässä välissä kertoja halusi selittää kartassaan näkyvän nimen tuon nymfien asuinalueen vierellä. Jostain syystä, hän selitti, hänelle tuli mieleen kutsua heitä nimellä Eloi. Mistä tuo nimi hänen päähänsä tuli, pysyi arvoituksena, eikä Thalassandroskaan osannut sanaa selittää, niin kreikankieliseltä kuin se kuulostikin.
Mitä tapahtui näille munan synnyttämille nymfeille? Näytti siltä, että he eivät juurikaan selvinneet väsymyksestään. He söivät jonkun miehille tuntemattoman puun lehtiä ja marjoja, kulkivat sitten alueelle jossa kasvoi valtavia sinisiä kellokukkia, paneutuivat maahan ja sulivat pikku hiljaa vaahdoksi. Olisivatko nuo kukat heidän vaahdostaan syntyneitä? Niiden tuoksu oli hurmaava, ja jos pani kasvonsa kukan kupuun, olo tuntui heti tavattoman miellyttävältä ja virkeältä.
Tuolla kukkakedolla he myös näkivät ensimmäisen nymfin, joka selvästi oli kiinnostunut heistä, eikä rynnännyt pakoon. Kertojalla oli mukanaan pieniä Sokerivuoresta irrottamiaan palasia. Hän sijoitti yhden lähelle nymfiä, ja vetäytyi sitten taaemmas. Nymfi lähestyi uteliaana palaa, ja maistoi sitä. Ilmeisesti se maistui oikein hyvältä, sillä nymfi jäi paikalleen odottamaan. Mies ojensi seuraavan palasen kädellään, ja nymfi tuli hetken epäröityään ottamaan senkin. Tästä nymfistä tuli ensimmäinen, joka siirtyi asumaan Thalassandroon asunnon liepeille. Tässä on kuva nymfistä kellokukkain kedolla.
Nimetön kertojamme oli 1700-luvun lopun valistuksen ja kehittyneen tekniikan lapsi, ja varsin nopeasti hän päätti aloittaa jonkinlaista järkiperäistä maanviljelystä Saarella. Thalassandros ja kertoja alkoivat raivata rantaniityille viljelysmaata, jonne sijoittivat erilaisia marjapensaita, kasviksia ja juureksia. Parhaita hedelmäpuita sijoitettiin "tähtitornin" mäelle, ja muutamassa vuosikymmenessä miehillä oli käsissään runsas määrä monipuolista ravintoa, josta olisi riittänyt useammallekin asukkaalle.
Eräs seuraus tästä oli myös yksisarvisten vähittäinen kesyyntyminen. Ne uskalsivat tulla viljelyalueen reunoille, jonne miehet olivat istuttaneet niiden suosimia kasveja ja puita. Pian yksisarvisia alkoi näkyä lähes päivittäin, mutta niin säikkyjä ne kuitenkin olivat, että vetäytyivät metsän suojaan aina kun miehet olivat liikkeellä.
Yksisarvisten siirtymisellä lähemmäs miesten asuinaluetta oli toinenkin seuraus. Eräänä päivänä Thalassandros tarkkaili taas yksisarvista, kun hän äkkiä kiihtyneenä kuiskasi: "Katso!" Yksisarvisen luo oli tullut saaren nymfi, ja molemmat miehet pääsivät nyt ensi kerran seuraamaan näiden kohtaamista.
Kahden nymfin seurustelua yksisarvisten kanssa miehet pystyivät seuraamaan varsin tarkasti. Ensimmäisellä kerralla kysymyksessä oli naaras, ja nymfi istui sen seurassa kokonaisen päivän, ja siveli sen sarvea. Toisella kertaa paikalla oli uros, ja hetken näytti siltä kuin nymfi ja eläin olisivat paritelleet. Se meni kuitenkin nopeasti ohi, ja muuten tuo kohtaaminen oli samanlainen kuin edellisessäkin tapauksessa.
Kertojan aloitteesta miehet alkoivat myös saarenneitseitten tarkkailun itse niiden saarella järven keskellä. Jokin aika sen jälkeen kun heitä oli nähty yksisarvisten kanssa miehet havaitsivat kahden nymfin olevan selvästi raskaana. Miehet hiipivät lähemmäs kaukoputkensa kanssa, ja ennen pitkää nuo kaksi vetäytyivät muista syrjään, ja kyyristyivät maahan. He olivat ilmeisesti synnyttämässä, mutta kun miehet sitten hiipivät vieläkin lähemmäs, he näkivät nuo kaksi makaamassa ruoholla umpiväsyneinä, vierellään — kaksi munaa!
Kaksi nymfiä on juuri muninut, ja he lepäävät rasituksistaan ruohikossa.
Tässä välissä kertoja halusi selittää kartassaan näkyvän nimen tuon nymfien asuinalueen vierellä. Jostain syystä, hän selitti, hänelle tuli mieleen kutsua heitä nimellä Eloi. Mistä tuo nimi hänen päähänsä tuli, pysyi arvoituksena, eikä Thalassandroskaan osannut sanaa selittää, niin kreikankieliseltä kuin se kuulostikin.
Mitä tapahtui näille munan synnyttämille nymfeille? Näytti siltä, että he eivät juurikaan selvinneet väsymyksestään. He söivät jonkun miehille tuntemattoman puun lehtiä ja marjoja, kulkivat sitten alueelle jossa kasvoi valtavia sinisiä kellokukkia, paneutuivat maahan ja sulivat pikku hiljaa vaahdoksi. Olisivatko nuo kukat heidän vaahdostaan syntyneitä? Niiden tuoksu oli hurmaava, ja jos pani kasvonsa kukan kupuun, olo tuntui heti tavattoman miellyttävältä ja virkeältä.
Tuolla kukkakedolla he myös näkivät ensimmäisen nymfin, joka selvästi oli kiinnostunut heistä, eikä rynnännyt pakoon. Kertojalla oli mukanaan pieniä Sokerivuoresta irrottamiaan palasia. Hän sijoitti yhden lähelle nymfiä, ja vetäytyi sitten taaemmas. Nymfi lähestyi uteliaana palaa, ja maistoi sitä. Ilmeisesti se maistui oikein hyvältä, sillä nymfi jäi paikalleen odottamaan. Mies ojensi seuraavan palasen kädellään, ja nymfi tuli hetken epäröityään ottamaan senkin. Tästä nymfistä tuli ensimmäinen, joka siirtyi asumaan Thalassandroon asunnon liepeille. Tässä on kuva nymfistä kellokukkain kedolla.
Jatkuu...
perjantai 12. lokakuuta 2012
Inhimillistettyjä antiikin kentaureita
Vielä yksi aihepiiri Kreikan tarustosta. Yllä on mosaiikkiteos, peräisin Hadrianuksen Villasta Tivolissa, ja koottu joskus 118-138 välisenä aikana. Siinä nähdään epätoivoinen kentauri-isä, jonka vaimo ja lapsi makaavat kuolleina kissapedon raatelemina. Yhden pedoista hän on jo onnistunut tappamaan.
Vanhan Kreikan aikoina kentaurit kuvattiin yleensä vain miehinä, ja paria poikkeusta lukuunottamatta raakoina, väkivaltaisina ja naisten kimppuun käyvinä. Hellenistisenä aikana ja Rooman keisariaikana tarut saivat vähitellen rikkaampia muotoja (kuten eilen mainittu Orfeun ja Eurydikeen tarina), ja naispuolisetkin kentaurit eli kentauridit (kentauros / kentauris) alkoivat tulla kuvatuiksi. Tässä toinen antiikin mosaiikkikuva:
Louvressa on antiikin veistoskopio kentaurista, jonka kädet on sidottu yhteen selän takana. Selässä istuu pieni amoriini kiusaamassa vanhusta. Koska maailmassa näkyy olevan useita kopioita tästä vangitusta kentaurista ilman amoriinia, arvaan valistuneesti että pikku kiusanhenki on siihen lisätty myöhemmin, ehkä 1700-luvulla tai 1800-luvun alussa. Näin kuvaan on saatu syvyyttä. lämpöä ja ironiaa, sillä kokonaisuus viittaa suoraan hyvin kiusalliseen ja tuskalliseenkin asiaan, vanhan miehen rakastumiseen.
Tässä lähikuva, detalji veistoksesta, joka näyttää taideteoksen suurenmoisen hienon tason:
Kannattaa muuten käydä sivustolla www.theoi.com, joka sisältää melkoisen suuren määrän tietoa antiikin Kreikan mytologiasta. Sieltä pari tämänkin jutun kuvaa on (luvatta) kopioitu.
torstai 11. lokakuuta 2012
Orfeus ja Eurydike (Camille Corot)
Kreikan tarustoa ja sen kuvastoa läpikäydessäni satuin tähän Camille Corot'n maalaukseen vuodelta 1861, jossa laulajasankari Orfeus on johdattamassa vaimoaan nymfi Eurydikeä pois kuolleitten valtakunnasta. Kun olen aikaisemmin esitellyt sommitteluperiaatteitten joukossa "oikean reunan sulkemista", tämä maalaus vahvistaa tuota sääntöä, vaikka näyttäisikin sitä kovin rikkovan.
Taiteilija on tässä rikkonut oikean reunan sääntöä tahallaan, korostaakseen pariskunnan pakomatkan traagisuutta. Reunahan on vahvasti ummessa massiivisten tummien puiden avulla, mutta pariskunta taulun viimeisellä kolmanneksella liikkuu kuitenkin vahvasti sitä kohti. Näkymä tuntuu sen sijaan aukenevan taakse ja takavasemmalle. Hämärä Hades, kuolleitten valtakunta oli laaja ja loputon, tuolla puolen elävien tutkimismahdollisuuksien.
Katselijan täytyy tuntea Orfeun ja Eurydikeen tarina, tajutakseen että siinä ei vain joku pariskunta ole kiirehtimässä ulos taulusta, vaan että tuo yritys tuli olemaan kohtalokas ja murheellinen. Tämä länsimaissa tavattoman suuren vaikutuksen sittemmin tehnyt tarina ei oikeastaan kuulu vanhaan kreikkalaiseen tarustoon, kuten Orfeus noin ylimalkaan, vaan esiintynee ensimmäistä kertaa roomalaisen Vergiliuksen runoelmassa Georgica.
Paetessaan raiskausyritystä Eurydike astuu käärmeen päälle ja kuolee sen myrkystä. Murtunut Orfeus, joka Väinämöisen tavoin kykeni lumoamaan ihmiset ja eläimet, lumoaa nyt jopa jumalatkin. Hirveä vahtikoira Kerberos nukahtaa laulun voimasta, lautturi Kharon samoin, ja jopa kauimmassa kolkossa Tartaroksessa kärsivät Sisyfos, Tantalos ja danaidit saivat hetken vapautuksen tuskistaan. Myös Hades-jumala itse ja tämän vaimo Persephone heltyivät päästämään Orfeun lähtemään vaimonsa kanssa.
Ja nyt tullaan Corot'n kuvaukseen. Pariskunnan lähdön edellytyksenä oli, ettei Orfeus saanut katsoa vaimoaan matkan aikana. Synkässä vaikeakulkuisessa maastossa lisähankaluutta aiheuttivat pahantahtoiset demonit, joiden syyksi on joskus pantu se, että Orfeus kuuli vaimonsa parahduksen, ja tuli vahingossa vilkaisseeksi tätä. (Toinen versio on se, että Eurydike aviovaimojen tapaan alkoi valittaa ettei Orfeus kumminkaan rakastanut häntä kun ei edes katso päin...) Joka tapauksessa Orfeus katsahti vaimoaan, ja tämä vajosi takaisin varjoihin. Ja juuri tämän Corot taulussaan esittää.
tiistai 9. lokakuuta 2012
Flow
Eräs ystäväni kertoi saaneensa kokemuksen, jota kykeni vain kuvailemaan sanalla "flow". Minulla oli se käsitys että 'flow' esiintyy useimmiten jonkinlaisen viihteen yhteydessä, eikä lopultakaan paljon eroa siitä mitä 70-luvulla tarkoitettiin sanalla "high".
Katsoin suomalaisesta Wikipediasta. En oikein ymmärtänyt. Sitten saksalaisesta. En vieläkään. En tajua mitä erityistä on siinä että "menee oikein hyvin", eikä esimerkiksi ali- tai ylisuorittamisen puolelle.
Kun kirjoitan nuottia tai tekstiä, tapahtuu aina silloin tällöin että sitä kirjoitusta syntyy hyvin nopeasti ja varsin valmiin tuntuisesti. Sellaista on joskus kutsuttu "inspiraatioksi", mutta minusta 'inspiraatio' on ennemminkin työskentelymetodin selkenemistä ja ratkeamista. Se taas riippuu siitä kuinka hyvin ja kokonaisvaltaisesti on kyennyt otsantakaisen kompuutterinsa kanssa asiaa pohtimaan. Joskus valmis metodi selkenee hikisen työn tuloksena, joskus "kuin itsestään", mikä merkitsee vain pohdinnan jatkuneen alitajuisena.
Kun metodi on selvillä, saattaa tulosta tulla pitkäänkin "kuin ylhäältä saneltuna", kuten jotkut taiteilijat ennenvanhaan yrittivät asiaa kuvata. Jokainen taiteilija tietää myös sen tilanteen, jolloin "tyhjän paperin kammo" iskee täydellä teholla. Onneksi tuo vaihe menee yleensä ohi, mutta se edellyttää juuri tuon työskentelymetodin selvittämistä itselleen.
Johann Sebastian Bach kuului selittäneen suurenmoisen taitonsa yksinkertaisesti vain ahkeruuden tuloksena. Siinä se on maanläheisesti ja yksinkertaisesti sanottuna. Yliluonnollista selitystä ei tarvita. Kirjoittava taiteilija ei olennaisesti eroa puusepästä. Molempien on ensin mietittävä työtapansa valmiiksi, ja sitten toteutettava työnsä kokemuksen ja ahkeruuden tuoman taidon avulla.
maanantai 8. lokakuuta 2012
Belle Selene
Kunnallisvaalien kuumetessa tapahtuu onnettomia ylilyöntejä. Per Looks -sivulla annetaan ymmärtää että perussuomalaiset ehdokkaat ovat rumia juntteja. Syyttävä sormi osoittaa tällä hetkellä vihreitä. Samantekevää, nykyään on varsin yleistäkin korostaa ihmisen ulkonäköä, ja tehdä siitä liian pitkälle meneviä päätelmiä.
Okei, otetaanpa sitten esimerkiksi perussuomalaisten helsinkiläinen ehdokas Belle Selene Xia. En kuitenkaan kehu häntä ulkonäön vuoksi, vaikka hän edustaakin aasialaista kauneutta parhaimmillaan:
Monien aasialaisten tapaan Ms. Xia on omaksunut länsimaiset etunimet. En tiedä hänen kiinalaisia(?) etunimiään, mutta paremmin osuvaa länsimaista nimeä olisi vaikea kuvitella. Belle Selene kääntyisi suomeksi "Kaunis Kuutar". Selḗnē (Σελήνη) oli kreikkalaisten kuunjumalatar, hänen veljensä oli auringonjumala Helios, ja sisarensa aamuruskon jumalatar Eos.
Jokainen, joka tuntee vähänkin kiinalaista ja japanilaista runoutta, tietää kuinka tärkeä osuus siinä mielenmaisemassa on kauniilla kuulla. Parempaa nimeä on aasialaiselle kaunottarelle vaikea keksiä!
Ms. Xian kunniaksi liitin tähän roomalaisen veistoksen Lunasta eli Selḗnēstä. Hänellä on hiuksissaan kuunsirppi, kuten toisella kuuhun liitetyllä jumalattarella Dianalla. Toivottavasti vaalit menevät hyvin!
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Saaren kentauri. (Tarinan 6. jakso)
Tuntemattoman kirjoittajan ranskankielinen kertomus, joka ajelehti kalebassissa Portugalin rannikolle joitakin vuosia sitten. Suom. ja kuvitus KR. Jatkoa edellisestä jaksosta, 6. osa.
Kun Thalassandros oli puolikuolleena ajautunut Saaren rantaan, hänelle ja parille muulle eloon jääneelle tuli nopeasti jano. He löysivät järvestä laskevan puron, ja ihastuivat sen hennon makeaan veteen. Sitten miehet lähtivät etenemään pitkin järven rantaa, mutta Thalassandros tunsi itsensä kovin heikoksi ja jäi lepäilemään rantaniitylle.
Äkkiä miehestä tuntui, että joku tai jokin katseli häntä. Hän kohotti katseensa, ja näki metsän reunassa pensaitten takana varsin kauniit naisen kasvot. Hän huudahti naiselle jotain, ja aran tuntuisesti tämä alkoi lähestyä miestä. Kun nainen tuli lähemmäs, mies huomasi ensin että tällä oli hevosta muistuttavat jalat - ja että loppukin ruumiista oli hevosen kaltainen, solakka ja siro kuitenkin. Mies tunnisti naisen heti kentauriksi, ja muisti Attikan kaupungeissa nähneensä joitakin maalauksia , joissa todellakin esiintyi lemmenpuuhissa olevia kentauripareja.
Kentaurinainen lähestyi miestä, ja hänen kasvonsa tuntuivat olevan hyvin surulliset. Mies huomasi että naisen rinnoista tihkui maitopisaroita, ja nainen viittoikin miestä lähemmäs ja tarjosi hänelle rintojaan. Nälkä ja jano houkuttelivat miestä imemään rinnoista tihkuvaa makeaa ja pehmeän makuista maitoa, ja hän tunsi itsensä pian virkistyneeksi ja voimiensa palaavan ruumiiseensa.
Thalassandros yritti puhua kentaurille kaikkia osaamiaan kieliä ja murteita, mutta tämä vastasi aina jollain täysin oudolla kielellä. Näin alkoi miehen ja kentaurinaisen toveruus, joka pian muuttui ystävyydeksi. Nainen osoitti itseään ja sanoi ilmeisesti nimensä. Se oli kuitenkin niin omituinen, että mies antoi sen sijaan kentaurille kreikkalaisen nimen Eudore, joka tarkoitti 'runsaiden lahjojen antajaa'. Sitten Eudore pyysi miehen selkäänsä, ja vei hänet kauemmas metsäaukiolle, jossa makasi aivan pieni kentaurilapsi (varsaksi mies ei halunnut sitä nimittää). Eudore puhkesi valitukseen, ja mies ryntäsi lapsen luo. Tämä oli kuollut, aivan kylmä jo ja jonkin verran mustunutkin.
Nyt Thalassandros ymmärsi, miksi Eudore oli vielä imetyskykyinen. Hän irrotti ympäristön kasveista suuria lehtiä, ja peitteli pienen vainajan - muuta hän ei tässä vaiheessa voinut tehdäkään. Sitten hän palasi surevan Eudoren luo, kosketti tätä hellästi, ja alkoi ikäänkuin lohduttaen jälleen imeä maitoa.
Vähitellen miehelle selvisi, että Eudoren mies oli joitakin aikoja sitten kuollut, ilmeisesti hukkunut jostain syystä rantaveteen. Ja nyt Eudore siis oli yksin, ja kuten nopeasti ilmeni, myös Saaren viimeinen kentauri. Tämä opetti seuraavien päivien ja viikkojen aikana, mistä löytyisi parhaiten ruoaksi kelpaavia hedelmiä, ja olipa Saaressa joitakin juureksiakin, joita mies pystyi paljon myöhemmin käyttämäänkin opittuaan vihdoin tulenteon.
Näin oli ruoan saanti varmistunut jo hyvissä ajoin ennen Eudoren maidon ehtymistä. Koska muitä pelastuneita miehiä ei näkynyt (minä tiesin jo mainiosti miten heidän oli käynyt!), kentaurinainen ja mies elivät useita vuosia yhdessä, ja kun tämä sitten kuoli, mies valmisti hänelle haudan lähelle asumustaan. Hautaan hän myös laski kuolleen kentaurilapsen säilyneet luut, ja alkoi sitten muotoilla Eudoren kuvaa. Tähän menikin useita vuosikymmeniä, ennenkuin mies oli keksinyt kestävät ja muotoiltavissa olevat ainekset.
Toveruutensa aikana mies ja kentauri olivat oppineet toistensa kieliä, ja kun me katselimme Eudoran hautaa, Thalassandros sanoi jotain kielellä jota en koskaan aikaisemmin ollut kuullut. En muista enää mitään tuosta lauseesta, enkä tuolloinkaan kysellyt siitä sen enempää. Hienotunteisesti jätin miehen muistelemaan ensimmäistä kumppaniaan, enkä myöhemminkään palannut asiaan. Toki mielessäni kävi erilaisia ajatuksia, vaikkapa siitä olisiko heidän välillään voinut olla jotain läheisempääkin kanssakäymistä. Mutta sen verran häpesin jo tuota ajatustakin, että en siitä milloinkaan hiiskunut sanaakaan.
Jatkuu, kunhan edistyn suomennostyössäni. Kuvassa John la Fargen taulusta irrottamani kentaurinainen viidakossa, jonka kuvasin omalta pihaltani.
lauantai 6. lokakuuta 2012
Saaren ajanlasku, ja meduusojen mimicry
Portugalin rannalle kalebassissa ajautunut tuntemattoman tekijän ranskankielellä laatima matkakertomus, suom. KR. Jatkoa edellisille jaksoille.
Minä kysyin: "Minkä vuoksi et antanut lasten kasvaa aikuisiksi?" Thalassandros vastasi: "En halunnut tytölle samaa kohtaloa kuin vaimolleni. Hän oli jo lähellä kypsymistä... Ja poika oli paras jättää hänelle leikkitoveriksi". Mies näytti minulle meduusakalvolle piirtämäänsä kuvaa tytöstä. Se oli tämäntapainen:
"Lapsista oli minulle paljon iloa, mutta kaiken aikaa pelkäsin kuitenkin menettäväni heidät. Siihen näytti olevan tarjolla hätäratkaisu", mies kertoi. "Olin kauan tehnyt kokeita meduusoilla, ja huomannut niissä erikoisen piirteen. Ne elivät sammiossa varsin hyvin, jos saivat olla merivedessä, ja aika ajoin lisäsin veteen hieman Sokerivuoren murusia. Jos kuitenkin härnäsin niitä, ne yrittivät käyttää myrkkyään minuun, ja kun se ei enää vaikuttanut, ne alkoivat sulautua toisiinsa. Näin ne yrittivät vahvistaa puolustustaan. Mitä enemmän niitä tönin, sen useampi yksilö sulautui toisiin. Lopulta ne täyttivät koko suuren sammion niin, että alkoi tulla ahdasta. Ensin huomasin että ne imivät vettä sisäosiinsa, ja näyttivät tulevan sillä toimeen, mutta hämmästyttävintä oli että kun katselin niitä läheltä, ne alkoivat katsella takaisin!"
"Miten ihmeessä?", kysyin. "Niille kehittyi kaksi tummaa läiskää, jotka ilmeisesti aistivat valoa. Kun liikuin sivummas, ne läiskät (tai silmät) seurasivat minua", mies kertoi. "Silloin sain ajatuksen! Kutsuin pojan paikalle, ja annoin hänelle ohjeet miten ärsyttää meduusayhteisöä juuri sen verran että se jatkoi kehittymistään. Meduusoista oli tullut mimos, matkijaolento!"
Muistin että englantilaiset olivat käyttäneet tällaisesta nimitystä 'mimickery'. Monilla ihmisillä oli jonkinlainen tarve matkia toisten käyttäytymistä, ja ehkäpä sellainen oli siis mahdollista jopa eläimillekin, jos niille tuli tarve puolustautua. "Joka tapauksessa muutaman kuukauden kuluttua meduusayhteisö alkoi jo muistuttaa poikaa mitä täydellisimmin, ja se kehitti itselleen ihmisenkaltaisen suunkin, josta saatoimme jatkuvasti täydentää sen vesivarastoa", mies kertoi. "Ja sitten teimme saman kokeen tytön kanssa!".
"Näin olivat ensimmäiset "meduusalapset" syntyneet. Niiden päällimmäinen kerros eli "iho" alkoi tummua ilman vaikutuksesta, ne oppivat kävelemään, ja kesyyntyivät kaikin puolin. Ne alkoivat seurata meitä, koska meiltä he saivat "ruokansa", ja kiintyivät meihin kuin koirat ikään. Ainoa vika niissä oli, ettei puhuminen oikein sujunut. Nytkin ne kovan opetuksen jälkeen päästävät vaivalla jonkinlaisia ääniä, varsinkin jos ovat nälkäisiä tai haluavat hyväilyä ja läheisyyttä, mutta puheeksi sitä ei voi sanoa. Itse asiassa koiratkin ääntelevät kaunopuheisemmin kuin ne".
Olisin halunnut kuulla vielä lisää ihmeellisistä meduusoista, mutta Thalassandros ilmoitti, että meidän oli mentävä Heliognomonissa käymään. Ymmärsin sanan tarkoittavan jonkinlaista aurinkokelloa, mutta korkean kallion laella oleva rakennelma muistutti enemmän Ranskan muinaisia jättiläisten kivirakennelmia. Mutta sinne kulkeva suora kivetty tie oli sittenkin ihmeellisempi. Sitä reunusti kummankin puolin pylväitten rivistö, ja niiden takana oli pienten temppelien tapaisia rakennuksia. Ne olivat itse asiassa varastoja, jotka kertoivat saaren historiasta. Pylväissä oli useita rivejä loveuksia, ja niiden vierellä kovin tutuilta tuntuvia merkintöjä.
"Olenko oikeassa", Thalassandros kysyi, "että nyt on menossa teidän vuotenne 1799?" Minä hämmästyin, mutta tajusin sitten, että Saarella oli aikojen kuluessa käynyt lukuisia merenkulkijoita myös gregoriaanisen ajanlaskun aikana. Mies kertoi, että hän oli saapunut tänne noin vuonna 282 "ennen teidän Khristoksenne syntymää", ja että parhaillaan oli siis menossa Saaren vuosi 2081. Kesti joitakin aikoja, ennenkuin mies oli onnistunut selvittämään auringon sijainnit talvi- ja kesäpäivän seisauksen aikana, ja alun perin hän oli laskenut vuosia kesäpäivän seisauksesta alkaen, sillä kesä oli ollut korkeimmillaan kun hän Saarelle joutui. Mutta myöhemmin hän korjasi ajanluvun meidän tapojemme mukaiseksi, ja otti samalla käyttöön arabialaiset numerot.
Aurinkokello oli koottu suurista kivipaasista, ja mies näytti minulle seisauksien paikat matalammalla kivikehällä. Ihmettelin ettei hän ollut modernisoinut rakennelmaa, vaikka työvoimaakin olisi silloin tällöin ollut tarjolla, mutta selitys oli itse asiassa aivan yksinkertainen: hän ei halunnut, että merenkulkijat jo kaukaa näkisivät ihmisen rakentamia merkkejä. Seurauksena olisi vain ollut haaksirikkojen lisääntyminen, eikä hän sitä paitsi halunnut saarelle ylimääräistä väkeä sitä pilaamaan. Saari oli hänen, eikä hän enää halunnut luopua valtakunnastaan, ja kaikkein vähiten hän halusi palata Eurooppaan.
Mutta minun tuloni oli herättänyt hänessä uusia ajatuksia. Ehkäpä me yhdessä voisimme tutkia joitakin hämäriksi jääneitä asioita. Olin jossakin vaiheessa jo vihjannut, että voisimme käydä nymfien saarella heidän elämäänsä tutkimassa, ja arvellut että meduusalapsista voisi siinä olla jotain hyötyä. Mutta sitten silmäni erottivat rakennelman jonka päällä oli merkillinen veistos. Ellen erehtynyt, veistos esitti hevosta, jolla oli ihmisen yläruumis. "Kentauros!", huudahdin. Mies oli hiljaa, ja alkoi sitten surumielisesti kertoa vielä uutta outoa tarinaa kentaurista, joka oli elättänyt häntä ensimmäiset ajat Saarella.
Jatkuu sitä mukaa kun saan käännöstyön ja kuvituksen valmiiksi. Kuva "neekeritytöstä" on graafinen muunnelma 1900-luvun alun postikortista; se muistuttaa yllättävän hyvin käsikirjoituksen piirrosta.
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Saaren neitseet
Portugalin rannikolle kalebassissa ajautunut tuntemattoman henkilön käsikirjoitus, minun suomennokseni, neljäs jakso.
Kuljimme järven rantaa pitkin luoteeseen. Saari jolla merkilliset ja kuulemma vaaralliset neitseet asuivat oli hyvin näkyvissä, ja sen kasvillisuus tuntui vieläkin rehevämmältä ja eksoottisemmalta kuin meidän puolellamme. "Tuolla!", Thalassandros sanoi, ja antoi kaukoputken minulle.
Vedessä polski koko joukko neitoja, ja rannalla heitä oli lisää. Kaikki näyttivät nuorilta ja kauniilta, ja heidän asunsa - joitakin kasvinlehtiä ja kukkasia - vain korosti näkymän sievyyttä. "Eivät he mitenkään vaarallisilta näytä", minä sanoin. "Tänne on haaksirikkoutunut suuri määrä laivoja, ja saarelle on niiden miehistöstä selviytynyt ainakin sata miestä. Kaikki ovat ennemmin tai myöhemmin langenneet houkutukselle ja uineet neitseitten puolelle. Yksikään heistä ei ole palannut, eikä heitä myöskään näkynyt sen jälkeen kaukoputkella. Sen voin vakuuttaa, sillä olen seurannut saaren elämää 2000 vuotta!"
"Eivätkö he koskaan ui tälle puolelle?", minä kysyin. "Kyllä joskus, mutta minua he välttelevät. Ilmeisesti he tietävät minusta. He menevät syvemmälle länsipuolen metsään, ja siellä he kohtaavat yksisarvisten kanssa", mies kertoi. "Mitä he siellä tekevät?", minä kysyin.
Saaren mies kertoi minulle kummallisia asioita neitseitten käyttäytymisestä. Jos he tapasivat metsässä urospuolisen yksisarvisen - oriiksi niitä kai voisi sanoa - heidän välillään tapahtui ilmeisesti jotain intiimiäkin. Mutta neitsyt saattoi yhtä hyvin kohdata tamman, ja olennaista näytti olevan, että tyttö siveli eläimen sarvea pitkään ja hellästi. Tuon täytyi olla jonkinlainen rituaali, mies arveli. Kuinka pitkään neitseet elivät, ja lisääntyivätkö he (ja miten), oli yhäkin epäselvää. Heidän lukumääränsä näytti kuitenkin pysyvän jotakuinkin samana.
Thalassandros ei ollut koskaan käynyt neitseitten asumalla alueella, mutta hyvin monesti saaren kaakkoispäässä hakemassa lammen vettä. Sillä oli tärkeä tehtävä elinpäivien lisäämisessä, ja se vastasi hyvin vanhojen tarujen "nuoruuden lähdettä". Näytti siltä, että mies pelkäsi aika tavalla noita nuoria naisia, ja hän sanoikin usein ettei halunnut uhmata jumalten tahtoa eikä panna heitä koetteelle. Hän oli nähnyt, miten toivorikkaat miehet olivat joskus jo rannalla joutuneet neitseitten uhriksi: nämä yksinkertaisesti vetivät pahaa aavistamattoman miehen viehkeästi ja suloisesti veden alle, eikä hänestä tuon jälkeen näkynyt jälkeäkään. Piirsin siitä tämän tapaisen kuvankin:
Minä olen kuitenkin uuden, tieteellisen 1700-luvun lopun lapsi, ja päätin ratkaista avoimet kysymykset tavalla tai toisella. En pelännyt jumalia, enkä uskonut heidän sekaantuvan tämän kaltaisiin pikkuasioihin. Jo nyt voin ylpeänä kertoa, että osa kysymyksistä todella ratkesikin, mutta vasta useiden kymmenien vuosien kuluttua saarelle tulostani.
Mies oli kertonut, että hänen ympärillään liikkuvat neekerilapset olivat itse asiassa meduusoja, ja tämän arvoituksen ratkaisun halusin kiihkeästi tietää. Miten hyytelömäisistä vesiolennoista saattoi tulla ihmisen näköisiä, ja vieläpä väriltään lähes mustia? Kuulin jälleen kiehtovan tarinan menneisyydestä, muutama sata vuotta Thalassandroksen saapumisen jälkeen.
Jälleen yksi laiva oli haaksirikkoutunut saaren rannalle. Se oli roomalaisten orjalaiva, ja muutamien soturien ohella maihin pelastui myös neekerinainen ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Muutama sotureista oli yrittänyt metsästää yksisarvisia ruoakseen, mutta heidän oli käynyt täsmälleen samoin kuin taruissa. Nopeat eläimet olivat sarvellaan lävistäneet miehet ennenkuin he olivat ehtineet edes päästä niiden lähelle, ja Thalassandros oli haudannut heidän jäännöksensä saaren multaan. Loput miehet olivat huomanneet innostavan näyn järven saarella - ja kadonneet niinkuin jo monet ennen heitä ja vielä useammat heidän jälkeensä.
Neekerinainen ja lapset olivat asuneet yhdessä miehen kanssa, ja naisesta oli käytännössä tullut hänen vaimonsa. Thalassandros ei mielellään puhunut naisesta, mutta ymmärsin kuitenkin että tämä oli tullut raskaaksi, mutta kuollut johonkin selittämättömään tautiin. Lapset sen sijaan elivät vielä vuosikymmeniä miehen seurana, ja koska hän jo tuolloin oli selvittänyt itselleen nuorentavan veden salaisuuden, lapset olivat säilyneet lähestulkoon ja suurin piirtein lapsina koko ajan.
Jatkuu. Kuvankäsittely minun, alkuperäiset maalaukset S.Anderson ja Waterhouse (ne muistuttivat parhaiten tuntemattoman kirjoittajan piirroksia).
Ärsytyskynnykseen kompastuu
Ärsytyskynnys ylittyy silloin tällöin. Pahimmat ylittymiset tulevat globaaleilta suunnilta, ja ovat tekemisissä pankkien ja rahan kanssa. Mitäpä niistä itkemään, antaa hallitusten itkeä kun ovat pankkien pompotettavina. Mennään ensin vaikka jalkapalloon, siitä voi pieni ihmispoloinen sentään toistaiseksi sanoa mitä vain. Sitten kun sekin on avoimesti kansainvälisen rikollisuden hallussa, harkitaan asiaa uudestaan.
Mestarien liigan ottelussa Benficaa vastaan Barcelonan Fabregas sai keltaisen kortin. Tuomari oli jo poistumassa, kun isokokoinen miljonääri tarttui häntä paidanselkämykseen ja kiskaisi takaisin hyvin intiimin tuntuiseen puhutteluun. Ison firman tähti voi näköjään tehdä mitä vain - tuomarin onneksi Barca johti jo 2-0. Tulipa mieleen legendaarinen Pierluigi Collina (kuvassa alla). Fabregasin temppu
olisi välittömästi merkinnyt punaista korttia ja ulosajoa. Tuomariin ei kosketa, ei ainakaan Collinaan!
Hakan ja HJK:n ottelussa Haka oli jo karannut 2-0 -johtoon, kun HJK keksi heittää kentälle kaksi palloa. Toisella niistä tehtiin sitten kavennusmaali. Tuomarilla ei ollut senkään vertaa sisua kuin Lissabonin tuomarilla, vaan maali hyväksyttiin. HJK:ta vastaan ei temppuilla. Ei Hakakaan uskaltanut tehdä protestia, vaikka tuo sääntöjen mukaan ilman muuta hylättävä maali veikin siltä kaksi tuiki tärkeää pistettä.
Vähän isommalta tuntuu se iltalehdissä ollut uutinen, että Venäjän ulkoministeriö on julkisesti närkästynyt siitä, että Suomi on "uhmannut" Venäjää, eikä totellut venäläisvirkamiehen määräyksiä. Jestas sentään, täivaltion tšuhnat eivät tottele isompaansa! Tšuhnaparka voisi tietysti kysyä, miten Venäjän käyttäytyminen eroaa islamistien käyttäytymisestä? "Mitä me sanomme, se on laki, ja te luuserit tottelette, tai muuten teidän käy huonosti..."
Mitenkä minusta tuntuu, että vanhaan hyvään kommunistiaikaan Venäjä oli jotenkin turvallisempi, tai ainakin ennalta arvattavampi, kuin nykyinen isotteleva ja pomotteleva "teherähän mitä taharotahan" -maa...
maanantai 1. lokakuuta 2012
Saaren yksisarvinen
Jatkoa Portugalin rannalle kalebassissa ajautuneesta tuntemattoman kirjoittajan ranskankielisestä tekstistä. Suomennos minun.
Kuuntelin Thalassandroon kertomusta Saaren kummallisesta maailmasta henkeä pidätellen. Hän kutsui saarta nimellä Nēsos, mutta käytän siitä nyt pelkästään nimeä Saari, koska sitähän kreikankielinen nimikin tarkoittaa. Ihailin miehen vetreyttä ja nuorekkuutta, ja rohkenin keskeyttää hänet kysymällä hänen todellista ikäänsä.
Mies vakuutti olevansa noin kahden tuhannen vuoden ikäinen. Hän jätti Kreikan joitakin vuosia sen jälkeen kun Aleksanteri oli kadonnut Aasiaan, ja valtakunnan asiat menneet sekaisin. Hän oli lähtenyt Korintista merimatkalle etsimään mm. Atlantiksen saarta, jonka väitettiin sijaitsevan jossain valtamerella. Hän kertoi että Herakleen pylväät olivat jääneet jo kauas taakse, kun myrsky alkoi riepotella laivaa. Monien vaiheiden jälkeen se ajautui Saaren rantakarikoihin, ja vain muutama miehistä selviytyi rantaan.
Mutta hänenhän olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten, minä intin. Mies naurahti, piteli pitkää partaansa tovin, ja sanoi sitten: "Tulet myöhemmin näkemään mistä syystä tällä saarella ei vanhennuta!" Hän lisäsi sitten, että tulisin näkemään myös hänen aarretemppelinsä, jonka pylväisiin vuodet oli pykälöity koko tältä ajalta.
Mustaihoinen poika ja samanlainen tyttö tuli sisälle huoneeseen. He katsoivat hetken odottavan näköisinä isäntäänsä, mutta menivät sitten hänen viereensä, painautuivat hänen kylkeään vasten, ja mies otti heidät syleilyynsä. Mutta juurihan hän varoitti minua näistä olennoista jotka muka olivat kovin myrkyllisiä "meduusoja"!
Thalassandros huomasi hämmästykseni, ja teki äkkiä riettaantuntuisen eleen. Hän nosti kummankin lapsen lannevaatteen ylös, ja kysyi: "Mitä näet?" Molemmat olivat kuin nukkeja, vailla inhimillisiä ruumiinosia, ja mies sanoi: "He eivät ole ihmisiä lainkaan. Kerron sinulle myöhemmin miten olen heidät tehnyt, mutta ensin minun kuitenkin on kerrottava ettei meduusan myrkky tehoa minuun. Olen pitkien vuosien aikana totuttanut itseni siihen, ja syönyt meduusakeittoa johon olen jättänyt tavallista enemmän tuota myrkkyä. Näin sinunkin tulee pian käymään."
Olin noussut, ja katselin ovesta ulos. Äkkiä silmäni erotti noin viidenkymmenen sylen päästä valkean kauriinkokoisen eläimen, jolla oli hevosenpää ja siitä sojottava pitkä sarvi. "Monókeros!", minä huudahdin, sillä se muistutti aivan tarkalleen niitä kuvia joita olin nähnyt yksisarvisesta. "Olet varmaan nähnyt myös kuvia siitä keiden kanssa nuo kauniit olennot mielellään seurustelevat", Thalassandros naurahti. Totta, olinhan nähnyt sellaisia kirjoissa, ja yhden kauniin maalauksen vielä Roomassakin. Se oli vähän tämän näköinen:
"Parthénos!", huudahdin, "onko täällä neitseitä!" "Niitäpä niitä. Kauniita katsoa, mutta liian lähelle mennen ylen vaarallisia", mies sanoi. Minua nauratti, sillä juuri sellaisen takia olin viettänytkin muutamia aikoja paossa Portugalissa. Halusin silti nähdä saaren neitseitä edes kaukaa.
Thalassandros nousi, otti kaapista suuren kaukoputken, ja sanoi: "Mennään sitten". Minä vähän hämmästelin tuota kaukoputkea, sillä kreikkalaisilla ei sellaista muinoin ollut, mikäli oikein ymmärsin. "Tänne on vuosituhansien mittaan tullut monia laivoja", mies sanoi kuivasti.
Jatkuu. Kuvat ja kuvankäsittely minun, mahdollisimman uskollisesti alkutekstin mukaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)