Valehtelun rappio

Kirjoitin tuon otsikon aivan samasta syystä kuin Oscar Wilde kirjoitti samat sanat pienen dialogikirjansa kanteen  (The Decay of Lying vuodelta 1889, ylläolevan otsikon nimisenä suomentanut Martti Anhava, Otava 1998). Otsikko ärsyttää kunnon poroporvarillista moralistia, joka vahingokseen ei kuitenkaan suostu lukemaan sen alla olevaa tekstiä, eikä näinmuodoin tule hankkineeksi itselleen viisautta lajitovereitaan huolestuttavassa määrin.

Oscar Wilden ajattelumetodi oli vähän samankaltainen kuin kuvataidekoulujen pienten lasten opetuksessa. Jos kumartui katselemaan maailmaa jalkojensa välistä, ylösalaisena, saattoi nähdä siitä jotain tavallisuutta enemmän. Wilden dialogissa yhtenä ajatusketjuna on kumota ikivanha taideteoria "Taide jäljittelee luontoa", ja niinpä Vivian, hänen äänitorvensa kirjassa ilmoittaa, että "Luonto jäljittelee taidetta". Kun keskustelukumpani Cyril vaatii Viviania todistamaan väitteensä, tämä vastaa aidon wildemäisesti: "Rakas ystävä, minä olen valmis todistamaan mitä hyvänsä".

JaVivian todistaa:

Jos emme impressionisteilta niin mistä me saamme nuo ihmeelliset ruskeat sumut jotka matavat kaduillemme sumentaen kaasulamput ja muuttaen talot hirviömäisiksi varjoiksi? Keitä jos emme heitä ja heidän mestariaan saamme kiittää noista jokiemme yllä viipyvistä ihanista hopeauduista jotka muuttavat kaartuvan sillan ja keinahtelevan proomun haipuvan kauneuden lumehahmoiksi? Lontoon ilmaston ällistyttävä muuttuminen kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana on kokonaan erään tietyn taiteellisen koulukunnan aikaansaannosta.

[...] Ei luonto ole mikään suuri äiti joka on synnyttänyt meidät. Se on meidän luomuksemme. Se herää eloon meidän aivoissamme. Asiat ovat koska näemme ne, ja mitä me näemme ja miten, se riippuu taiteista jotka ovat meihin vaikuttaneet. Katsominen on aivan muuta kuin näkeminen. Mitään ei näe ennenkuin näkee että jokin on kaunista. Sitten ja vain sitten asia tulee olevaksi.

Eivät ihmiset nykyisin näe sumuja sen tähden että on ollut sumuista, vaan koska runoilijat ja maalarit ovat koulineet heidät sellaisten vaikutelmien mystiseen kauneuteen. Lontoossa on saattanut olla sumuja satojen vuosien ajan. Uskallanpa väittää että onkin. Mutta kukaan ei nähnyt niitä ja niinpä me emme tiedä niistä mitään. Ne eivät olleet olemassa ennen kuin taide oli keksinyt ne.

Täytyy myöntää että nyttemmin sumuisuus menee liiallisuuksiin. Sumuista on tullut nurkkakuntainen maneeri ja niiden toteutuksen yliampuva realismi aiheuttaa untelolle väelle keuhkoputkentulehdusta. Mikä elähdyttää sivistyneistöä yskittää sivistymättömiä. Ihmisystävällisyyden nimessä meidän tulisi siis kehottaa taidetta luomaan ihana katseensa toisaalle.

Kyllä tuossa tekstissä on vinhasti perää. Voin vakuuttaa tätä oman kokemukseni perusteella:

Roomaa ei ollut juurikaan olemassa ennenkuin minä siellä kävin. Sen jälkeen et voinut avata mitään sanomalehteä jossa ei olisi kerrottu ummet ja lammet Roomasta ja sen ihmeistä. Näin on.

Lontoon sumua vuonna 1952, 52 vuotta Wilden kuoleman jälkeen. Taide ei valitettavasti keksinyt mitään terveellisempää näytettävää impressionistien jälkeen.