Minulle tupsahti puolitoista vuotta sitten aivoinfarkti. Se osui puheen ja vähän kirjoituksenkin alueelle, mutta oli onneksi hyvin lievä, ja parani nopeasti. Itse huomaan asian joskus vieläkin, kun joudun etsimään joitakin termejä. Ne kyllä nopeasti löytyvätkin, enkä usko että läheisenikään juuri huomaavat mitään.
Ennen sikeidenvetämistä olin kauan harrastanut sanaristikkoja, ja nyt huomasin että ne ovat ylen mainio keino harjaannuttaa ammattikirjoittajan vahingoittuneita aivoja. Olennaista on nyt, että sanalistan tehtävissä tulee olla mahdollisimman laaja, jotta prosessointi olisi tehokas. Keskityn siis pääasiassa yhden ja kahden tähden ristikoihin, jotka ratkaisen yhden istunnon aikana kokonaan.
Mutta jotain jännitystä elämään täytyy kuitenkin ristikoittenkin osalta sisältyä. Vaikeutan ratkaisua siten, että uuden sanan täytyy olla kiinni edellisessä, ja sen edellisen täytyy olla kokonainen. En siis voi kirjoittaa sanaa sieltä ja toista täältä. Jos ratkaisu jää kesken, minun on etsittävä kauempaa, ja mietittävä sanayhteydet mielessäni, kunnes pääsen jatkamaan sääntöni mukaisesti. Jos aukko syntyy, olen epäonnistunut. Mutta toki jatkan epäonnistumisenkin jälkeen, en jää murehtimaan turhia.
Lisäbonuksena riemastun, kun ensimmäinen uusi sana osuu ristikon reunaan asti, ylös, alas tai sivuille.
Nautin monista ovelista vihjeistä, mutta olen kyllä huomannut miten helppoa on vaikeuttaminen pelkän vaikeuttamisen vuoksi. Ovelan vihjeen tulee herättää hymynkareita, ei kiukkua.
Uudemmissa kuvaristikoissa olen huomannut, miten usein esiintyvät sanat kuten klassikot ’tiit’, ’olas’, ’anis’, ’olmi’ tai ’nata’ ovat saaneet yhä yksinkertaisemmat piirroskuvat. Huvittavasti ne ovat muuttumassa yksinkertaisiksi hieroglyfeiksi. Se on oikeastaan hauskaa, näin sanaristikoitten suurkuluttajan mielestä. Tämmöisiä kuvien yksinkertaistettuja hieraattisia hieroglyfmerkistöjä voisi joskus koota oikein erityistehtäviksi.