Inhottava isänmaallisuus

Satatuhatta persua lippuineen osoittamassa mieltään?

Ei, vaan satatuhatta suomalaista riemuitsemassa siitä, että

suomalainenkin joukkue voi voittaa mestaruuden.

Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, media täyttyi ylimielisistä ja jopa närkästyneistä kommenteista. Persukortti vedettiin kärkkäästi esiin, ja moista kansallista pullistelua paheksuttiin synkeästi. Innokkaimmat olivat jo valmiita huutamaan rasismista. Miksi?

Voi myös kysyä, minkä vuoksi isänmaallisia tunteita pidetään niin vaarallisina. Keiden etuja ne loukkaavat? Keiden mielestä suomalaisten pitäisi luopua kansallislaulun laulamisesta esimerkiksi uuden vuoden vastaanottajaisissa senaatintorilla, koska sen arvellaan loukkaavan paikalle sattuneita ulkomaalaisia? Ovatko paheksujat joitakin akateemisia humanistisia Räikkö Räähkiä, joita innostaa kansan pitäminen nöyränä ja itseinhoisena, jotta he sitten voisivat "neuvoa tien viholliselle"? Miksi punaisten lippujen heiluttaminen vappujuhlassa sen sijaan on sopivampaa? Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että jos yläkuvan lipunheiluttajia haukutaan typeriksi ja vaarallisiksi persuiksi, väki ehkä vastaa että "ollaan sitten jos niin haluatte" - ja muistaa asian seuraavissa vaaleissa? 

Verenhimoiset natsit hyökkäävät jälleen?

Ei, vaan iloiset ja ystävälliset saksalaiset ovat vapautumassa

sodanjälkeisistä traumoistaan, ja kokevat itsensä tasavertaisiksi

muiden kansojen joukossa.

Kun jalkapallon MM-kisat vuonna 2006 pidettiin Saksassa, televisio näytti iloisia ihmisiä, jotka tulivat erinomaisen hyvin toimeen muiden maiden kannattajien kanssa, eivätkä edes pahastuneet siitä että Saksa jäi "vain" pronssille. Varsinkin englanninkielinen media aloitti heti rumputulen: tuossa nyt näette miten natsit ja hunnit riehuvat katujen täydeltä. Vähitellen anglosaksit pääsivät irti vanhoista aivokummituksistaan, ja tempautuivat mukaan kansainväliseen juhlintaan.

Googlasin vähän mitä erilaiset auktoriteetit ovat kirjoittaneet patriotismista. Totta kai löytyy viljalti akateemisia asiantuntijoita Euroopasta ja meren takaa, jotka eivät näe patrioottisuudessa muuta kuin rasismia, fasismia ja natsismia. Merkillistä kylläkin kommunismi yleensä puuttuu tästä listasta. Sen sijaan esimerkiksi George Orwell, suuri satiirikko, mainitsee esseessään Notes on Nationalism, että isänmaallisuus on uskollisuutta asuinpaikalle ja omille tavoille, joita ei kuitenkaan väkisin tuputeta muille. Saksalainen Wiki taas tekee eron patriotismin, nationalismin ja chauvinismin välille, ja jonkinlaisena erottimena toimii tällöin tietynlainen taipumus aggressioon.

Vähän väliä saa lukea tulikivenkatkuisia mielipiteitä siitä, että Elovena-tyyppi on "arjalainen" ja rasistinen, ja korvattava tummaihoisemmalla hahmolla. Suurin osa suomalaisista on vaaleaa, sinisilmäistä tyyppiä, laulaa mielellään suvi- ja jouluvirttä, pitää arvossa sotaveteraaneja ja Mannerheimia, ja luottaa poliisiin ja puolustusvoimiin. Tämähän on meille sitä kiintymistä omiin tapoihin ja ympäristöön, ja juuri sitä vastaan käydään ankarinta hyökkäyssotaa. Huomattava on lisäksi, että näitä hyökkäyksiä eivät juuri koskaan tee toisrotuiset maahanmuuttajat, vaan aivan oma, usein "vihervasemmistolainen" akateeminen "älymystö". Heidän todellisista syistään ja tarkoituksistaan en uskalla sanoa mitään, mutta sen tiedän että puolue joka julkisesti ottaa puolustaakseen näitä perintönä pysyneitä arvoja, saa myös paljon ääniä - riippumatta siitä onko ne äänet annettu protestina vai ei.

Ehkä minun on lopuksi kuvailtava omaa "patrioottisuuttani". Sisimmäinen kehä syntyy siitä, että olen sivistyssukujen jälkeläinen, kiitollinen siitä, mutta en tyhmänylpeä. Seuraava kehä on hämäläisyys, joka sietää mainiosti savolaisia ja muita heimoja. Sitten olen monikielinen suomalainen, ja seuraavaksi vankka eurooppalainen, joka viihtyy useimmissa maissa kuin kotonaan, kannattaa periaatteessa EU:ta ja euroa, ja pitää arvossa Euroopan kristillistä ja roomalaista perintöä ("romanus sum"). Ja lopuksi olen ihmiskunnan jäsen, joka toivoo muidenkin kulttuurien kehittyvän rauhallisesti kohti sitä vakautta, rauhallisuutta, vapautta ja laillisuutta, joka on eurooppalaisen kehityksen selvä edistynyt tulos.

En siis ole arvonihilisti enkä -relativisti. "Ihmissyönti ei ole minulle pelkkä makukysymys", enkä pidä kaikkia kulttuureita ja perinteitä yhdenarvoisina. Minusta tämä ei ole rasismia, niinkuin luultavasti viimeistään kolmas kommentoija tulee esittämään. Jos päästän hänet läpi, tietysti.

Epäviisaita puheita

Uuden Taideyliopiston rehtori on antanut lausunnon. Sen mukaan "Suomessa tällainen äärioikeistolainen isänmaallisuus on aina vaarallisen lähellä. Ja tällainen populistinen perussuomalaisuus, jolla on valitettavasti poliittista valtaa. Se vaikuttaa jo nyt hyvin negatiivisesti ja kielteisesti meidän yhteiskunnalliseen keskusteluun." 
Rehtori edustaa "akateemista sukupuolentutkimusta", ja on ehtinyt perustaa Ruotsissa feministisen puolueen. Virassa hänen tehtävänään on "linjata ylimmän kotimaisen taideopetuksen uudet painopisteet".
Tokihan rehtorillakin on oikeus ilmaista mielipiteensä. En vain pidä tämänkaltaisia lausuntoja kovin viisaina. Meillä on ollut aikoja, jolloin rehtori on voinut ilmoittaa että kommunistilla (tai sellaiseksi epäillyllä) ei ole tulemista hänen opinahjoonsa. Niitä aikoja en todella kaipaa, ja toivoin tuollaisen olevan jo unohdettua käytöstä. 
Kun mainittu rehtori on saanut valmiiksi linjauksensa hyväksytyksi taiteeksi ja taiteen opetukseksi, pelkään pahoin, että sama sävy, sama yksioikoinen maailmankäsitys kertautuu siinä, ehkäpä toisin sanoin.

*

Valtio-opin dosentti Pertti Timonen on sanonut Aamulehdessä: "Kansa tekee pilkkaa kansanvallasta äänestämällä päätöksen tekijöiksi milloin minkäkinlaisia pellejä". Kun yliopistollinen tutkija esittää ikioman mielipiteensä, sille väistämättä tulee lisähohdetta "tieteellisyydestä". Pitäisikö meidän siis avata tämän poliittisesti aktiivisen ja vasemmistolaiseen aatteeseensa lukkiutuneen "tiedemiehen" lausuntoa vähän selvemmäksi?
Ei se ehkä olisi kovin ystävällistä, niin ylimielisesti dosentti tuntuu suhtautuvan kansanvaltaan ja siihen kansaan joka sitä käyttää. "Kansa" tai ainakin osa siitä ei hänen mielestään ole kansanvallan arvoinen. Siispä kansanvaltaa pitäisi rajoittaa koskemaan ainoastaan "oikein ajattelevia" ja "oikein käyttäytyviä" äänestäjiä, niinkö? Ajaako dosentti jonkinlaista uutta "kansandemokratiaa"? 
Minusta tämä dosentti esiintyy yhtä epäviisaasti kuin taideyliopiston rehtori.

*

Dosentin ja rehtorin lausunnot kohdistuvat erääseen suureksi kasvaneeseen puolueeseen. Varmuuden vuoksi ilmoitan, että en ole sen kannattaja. Enkä liioin minkään muunkaan puolueen. Mutta sillä puolueella on perustuslaillinen oikeus olemassaoloon, ja rakentavampaa olisikin vaikka pohtia, miksi niin suuri osa kansasta on päätynyt sitä äänestämään. 
Toinen ongelma on "isänmaallisuuden" yleinen ja jyrkkä halveksunta. Miksi näin tapahtuu pienessä maassa, jonka vapaa olemassaolo on kaikkea muuta kuin tähtiin kirjoitettu? Suuremmissa maissa isänmaallisuutta pidetään kovastikin arvossa, esimerkiksi Neuvostoliitossa, Venäjällä, USA:ssa tai Ranskassa, viimeisimmän suursodan voittajamaissa. Näiden maiden todellista tai oletettua "kunniaa" pidetään valtiollisena arvona. Hävinneille kuten Suomelle tai Saksalle sellaista ei vieläkään suotaisi. 

Brünnhilde, jumalten tuho - ja Sauron

Tänään saa Wagnerin valtava Sormuksen saaga väistämättömän päätöksensä Teemalla. Maanalaisten kätyri, puoliverinen Hagen onnistuu taikajuomallaan sekoittamaan Siegfriedin, joka pettää Brünnhildensä moninkertaisesti, ja ehtiipä vielä pilkkaamaan Reinintyttäriä jotka anovat sormusta takaisin. Lopulta Hagen surmaa Siegfriedin katalasti takaa päin, ja jatkaa myyräntyötään kenenkään estämättä aina loppuun asti.

Kuolemansa hetkillä Siegfried muistaa jälleen, mitä hänen ja Brünnhilden välillä oli tapahtunut: "Brünnhilde! Heilige Braut!". Kun Siegfriedin ruumis on tuotu kartanolle, Brünnhilde ottaa ohjat käsiinsä, ja hänen valtava monologinsa päättää jumalten ajan, ja oopperan. 

Götterdämmerungin, "Jumalten tuhon" kolmas, viimeinen näytös on minulle oopperakirjallisuuden huippu. Suosittelen kaikille Richard Wagner -Werkstattin sivuja. Sieltä löytyvät kaikki tekstit, ja mikä merkittävää, myös viittaukset Wagnerin valtaisaan "johtoaihevarastoon". Lopun lähestyessä ne luonnehtivat teemat tihenevät, limittyvät toisiinsa, kerrostuvat, kuten näistä kuvista näkyy:

Siegfried muistaa äkkiä

Brünnhilde ottaa johdon

Wagnerin ohjeet lopun näyttämötapahtumille

Hurmioitunut "vapahdusteema" ("Erlösungs-Musik") toistuu toistumistaan Brünnhilden laulussa, ja sen kaiku heijastuu vielä oopperan viimeisille tahdeille.

*

Toinen kuuluisa sormustaru tulee mieleen, kun lukee miten Venäjän ulkoministeriö on hyökännyt Tampereen johtoa vastaan. Mordor murisee ja jylisee uhkaavasti. Sauronin silmä tuijottaa kohti Suomea, ja nazgul Bäckman saa kaiken mahdollisen tuen. Suhtaudu tässä sitten ystävyyttä tuntien itäiseen naapuriin, joka ennemminkin on keskittynyt uhkailemiseen kuin ystävällisyyteen...

Tänään: Siegfried

Wagnerin juhlavuoden kunniaksi on Teemalta jo tullut Sormus-sarjan kaksi ensimmäistä oopperaa. Tänään on Siegfriedin vuoro. Siinä on tietysti myös joukko ihmeellisen hienoja kohtauksia, kaikkein huikeimpana kuitenkin 3. näytöksen lopulla Brünnhilden herääminen. Valitettavasti yllä oleva näyte alkaa vasta myyttisen sankarittaren laulusta. Sitä on edeltänyt sama valtavan hieno orkesterijakso, joka säestää Brünnhilden sanoja

Heil dir Sonne!
Heil dir, Licht!
Heil dir, leuchtender Tag!

Näin tapaa hiukan hölmö ja kaikesta hyvin tietämätön Siegfried ensimmäisen naisensa, tätipuolensa, joka on huolehtinut siitä että sankarin elämä pääsi alkuun. Jos Siegfried ei tiedäkään juuri mistään juuri mitään, entinen valkyria tietää kaiken hänen puolestaan, ja niin syntyy suuri rakkaustarina - joka tosin jalostuu vasta katastrofien ja kuoleman kautta huomenna nähtävässä Götterdämmerungissa.

Törkeää: Venäjän ei annettu voittaa viisuja!

Venäjän ulkoministeri Lavrov pitää törkeänä, ettei Venäjän euroviisuedustaja saanut yhtään pistettä Azerbaidzhanilta. Myös suomalaiset ministerit ovat puhuneet ulkopoliittisesta ongelmasta oman edustajamme pisteettömyyden vuoksi. Erona on, ettei Venäjän ministeri laske leikkiä, ja että syytöksen kohteena olevat vakuuttavat olevansa järkyttyneitä.

Samaan aikaan eräs pahamaineinen, myös desantiksi nimetty dosentti on tehnyt rikosilmoituksen Tampereen kaupunkia vastaan, kun se ei päästänyt hänen Venäjä-konferenssiaan kirjastotalo Metsoon. Ylimielisyys ja despootinelkeet tarttuvat aggressiivisen, kunniastaan aran, yksinvaltaisen ja sanelevan suurvallan pieniin palvelijoihinkin. Kun Suomi-Venäjä-seura ei päästänyt dosentin Stalin-tilaisuutta Lenin-museoon, saamme odottaa lisää toimenpiteitä.

Venäjä pyrkii lietsomaan pelkoa, ja siinä se onnistuukin. Pelko synnyttää myös vihaa, uhmaa ja epäluuloja. Tämän ei pitäisi olla kenellekään uutta. Alkaisi kohta olla johtopäätösten aika.

Ruotsi ansaitsi voittonsa. Vilpittömät onnittelut!

Niin siinä taas kävi. Ruotsi voitti maailmanmestaruuden, Suomi jätettiin niukkaakin niukemmin neljänneksi, vaikka Kontiola oli kaikista hyökkääjistä paras. Pahinta asiassa oli tietysti se, että Ruotsin roskalehdistö pääsi taas vähän pilkkaamaan meitä. Kyllä nyt on syytä vaatia James Hirvisaaren tavoin pakkoruotsin poistamista eduskunnasta, ja Astrid Thorsille kielto puhua siellä äidinkieltään!

Tämä tiedote tuli suoraan sieltä liskoaivon suunnalta. Kuorikerros ajattelee kyllä toisin. Ensinnäkin Ruotsin jääkiekkojoukkue oli uskomattoman vahva viimeisissä kolmessa ottelussaan. Sedinin veljesten läsnäolo ei ratkaissut kaikkea. Ruotsalaisilla vain on yleensä niin vahva itseluottamus, että he pystyvät tiukoimmissa paikoissa yleensä täydelliseen suoritukseen. Ruotsi ansaitsi mestaruuden. Sitä ei ratkaistu alkulohkossa, vaan siihen vaadittiin kolmen kovimman kilpailijan voittaminen loppupeleissä. Kanada hävisi, Suomi hävisi, jopa voittamaton Sveitsi hävisi. Asia on sitä myöten selvä.

Suomen joukkue ansaitsee kaikki mahdolliset kehut. Se pelasi joukkueena, ja osasi jälleen koota itsensä häviötilanteissa. Suurten tähtien puute korvautui yhteisellä yrittämisellä. Mutta Ruotsi on meitä rikkaampi, kansainvälisempi ja kokeneempi. Se ei ole enää alueellinen suurvalta, mutta henkinen suurvalta se on vieläkin.

Tukholma on Helsinkiä isompi, komeampi, monipuolisempi ja kansainvälisempi kaupunki. Ja voittaneella joukkueella oli kadehdittava mahdollisuus tavata kuninkaallinen perhe heidän linnassaan. Pikkuprinsessalla oli jo pelipaita päällään. Toivottavasti saamme joskus nähdä kuvan kuningasparista ja kruununprinsessasta samoissa pelipaidoissa, jotka he yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen saivat joukkueelta lahjaksi.

Suomi häviää vertailun Ruotsille hyvin monissa asioissa. Pahimmin häviämme ehkä asennepuolella. Alemmuudentunne, kateus, katkeruus ja kauna ovat tutumpia täällä kuin naapurissa. Mutta naapurissa on myös isoja ongelmia. Viimeisimmät leimahtivat liekkiin Tukholman esikaupungissa. Maahanmuuttajien sulauttaminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan on epäonnistunut pahasti. Tässä asiassa meillä on vielä armonaikaa. Ehkä me sittenkin osaamme ottaa oppia naapurin virheistä.

Mutta joka tapauksessa meidän on nyt syytä ihailla ja onnitella rakasta naapuriamme. Jääkiekossa he olivat tällä kertaa parempia. Ehkäpä me myös osaamme nähdä, missä meidän voimamme ja parhaat puolemme ovat. Niitäkin on, onneksi.

Kuva on kuningashuoneen julkaisema.

Eläinten lapsista

Törmäsin tässä taas kielenkäytölliseen kysymykseen, mutta vähän sellaiseen johon lienee yhtä monta vastausta kuin vastaajaakin. Totunnaistavasta on yhtä paljon kysymys kuin sopimuksista.

Kaikki tiedämme, että sorkkaeläinten poikaset ovat vasoja (hirvieläimet) tai vasikoita (naudat). Samoin on luonnollista puhua hirvilehmästä siinä kuin lehmästäkin. Mutta kaurislehmä tuntuisi oudolta. Märehtijät kuuluvat sorkkaeläinten alalahkoon, ja siihen kuuluvat myös kirahvieläimet. Voisi siis puhua kirahvilehmästä ja sen vasikasta.

Onttosarviset ovat toinen märehtijöitten heimo, ja nautojen lisäksi siihen kuuluvat vuohieläimet ja antiloopit. Vuohieläinten kotieläinstatus on antanut niille omat nimitykset, kuten pässi-uuhi-karitsa(-vuona) tai pukki-kuttu-kili. Mutta antiloopit? Luontevalta tuntuisi gnu-sonni, -lehmä ja -vasikka, mutta ei gaselli-sonni, -lehmä tai  -vasa, vasikka.

Mutta sorkkaeläimiin kuuluvat myös sikaeläimet, virtahevot ja kamelit. Kamelilehmä ja -vasikka? Virtahepolehmä ja -vasikka? Kotieläiminä sioilla on tietysti oma erityinen nimistö. Toisaalta virtahepojen lähin sukulaisheimo ovat yllättäen valaat. Valaan vasikka tuntuisi hiukan oudolta, samoin valaslehmä ja -sonni. Tosin saksalaisessa kielenkäytössä ollaan tässä johdonmukaisia: Walbulle, -kuh, -kalb.

Norsueläimet kuuluvat aivan omaan lahkoonsa. Saksalaiset puhuvat kuitenkin norsusonnista, -lehmästä ja -vasikasta (Elefantenbulle, -kuh, -kalb), mikä minusta tuntuu luontevalta.

Suomalainen Wikipedia esittää, että vaikka muiden imettäväisten poikaset ovat pentuja, ihmisen kohdalla tätä sanaa ei halventavana saa käyttää. Minä puolestani esitän haisevan vastalauseen. Neuvolatäti otti kerran loukkaantuneen ilmeen ja kirkasti pyhimyskehän päänsä päällä sanoen: "Sitä sanaa emme täällä käytä, me puhumme lapsosista tai pienokaisista!" Minä sanoin sille että senkun vain tilastoivat lapsosia, mutta minä olen pentuni suojana kuin leijonaemo konsanaan. Pentu on sanana vahvempi, eikä peittele mitään niinkuin nuo kaunistelevat ilmaisut.

Pentuja:

Ilta-Sanomat

Vasoja ja vasikoita:

Kuolleet eläinlajit heräävät henkiin

Tunnustan kuuluvani niihin kukkahattusetiin, jotka pitävät susihysteriaa ylimitoitettuna ja vahingollisena ilmiönä. Suurten petolintujen vainoaminen vihastuttaa minua, ja kuuttien ja valaitten murhaaminen saa minut raivoihini.

Mutta menen vieläkin pitemmälle. Koska meillä nyt alkaa olla mahdollisuus palauttaa joitakin sukupuuttoon hävittämiämme lajeja henkiin, se on tehtävä. Kloonaus voi periaatteessa onnistua vain sellaisien lajien kohdalla, jotka ovat eläneet samaan aikaan kuin ihminen. Dinosauruksista ei siis ole kysymys. Viimeisimpiä tuhoutuneita alalajeja lienee suippohuulisarvikuono, joka hävisi maailmasta parin viime vuoden aikana, ja juuri ihmisroistojen toimesta, kaikesta suojelusta huolimatta.

Siperiassa on jo aloitettu työ ruohotasankojen palauttamiseksi luonnonmukaisin keinoin, ja ensimmäinen henkiin palautettava eläinlaji lienee jokin mammuttilajeista. Venäläiset, japanilaiset ja korealaiset tutkijat ovat jo vuosia olleet asialla, ja mammuttipuisto saattaa jo jossain päin Siperiaa olla valmisteilla.

Sitten voisi olla aika herättää henkiin esimerkiksi 1900-luvulla kadonnut pussihukka (ylin kuva), tai jättiläislintu moa Oseaniassa (kuva alla).

Alla on maisemakuva "jääkauden aikaisesta Ranskasta", ja oikealla siinä on villasarvikuono, sekä keskellä pari sapelihammaskissaa hirvieläimen raadolla. Ne kuuluvat varmaan jossain vaiheessa kloonausohjelmaan, eikä varhaisen hevosenkaan lisääminen laitumille olisi mahdotonta. (Kuva suurenee klikkaamalla).

Olen aivan varma siitä, että jos ja kun muinaiseläinpuistoja on saatu aikaan, niitä on suojeltava massiivisesti. Aivan varmasti jotkut hourupäät katsovat asiakseen tuhota henkiin herätettyjä eläimiä, ja mitä ihmeellisin verukkein. Jotkut puhuvat "etiikasta", määrittelemättä kuitenkaan mitä ylipäänsä tarkoittavat. Ainoa "etiikkaa" sivuava kloonaustoimi saattaisi olla yritys palauttaa neanderthal-ihminen henkiin. Se ei näiden ihmisten kohdalla varmaankaan olisi kovin miellyttävää - koska media. Ja rasismi.

Jotkut ilmoittavat hirmustuneina, että ihmisen ei sovi "leikkiä jumalaa". Meistä jotkut väittävät ihan tosissaan tietävänsä, mitä mieltä jumala milloinkin on mistä tahansa asioista, ja kiihkeästi he vaativat meitä olemaan yhtä mieltä kanssaan. Niin läpinäkyvää kuin tuo onkin, meidän on otettava näiden ihmisten aiheuttama vaara huomioon.

Toivonpa todella, että joskus tulee aika, jolloin kameroin varustautuneet mammuttibongarit väistelevät sapelihammaskissoja Siperian aroilla, ja kuvaavat maailmaan palautettua mahtavaa megafaunaa sosiaaliseen mediaan! "Klikkaa kuvaa!"

Ainoa ongelma tulee olemaan henkiin herätettyjen eläinten tieteellinen luokittelu. Jonkinlainen "neo" niihin lajimääritteisiin varmaan on ainakin lisättävä...

Ettekö tiedä kuka MINÄ olen?

Kun eilen kerroin sadun kulttuurikeskuksen YSTÄVISTÄ, luulin että kerroin vanhasta asiasta. Tänään menin tapani mukaan paikalliseen "Kultalaan" iltapäiväkahville, ja olipa viikonloppuemännällä kerrottavaa. Vähän aikaisemmin oli paikalle tullut isokokoinen ns. "vahvatahto"-tyyppiä oleva rouva, ilmoitti olevansa Ystävä-yhdistyksen jäsen, ja vaati vapaata sisäänpääsyä. Mitäpä viikonloppuemäntä siihen olisi voinut sanoa? Ei hän estääkään olisi voinut, mutta kertoi kumminkin ettei sitä yhdistystä enää ole, eikä sen jäsenillä ollut mitään vapaata pääsyä.

Loukkaantunut rouva ei mennyt näyttelyyn, säästi ne pari euroansa, ja pari lisääkin. Hän nimittäin vaati ilmaisen kahvin, ja saikin sen.

Yhäkin ihmettelen, mitä tällainen ystävyystoiminta oikein on. Onko joidenkin itsetunto noin halpa, muutaman euron luokkaa? Sitäkö ystävyys on, että haluaa kaiken ilmaiseksi? Olisinpa tullut paikalle vähän aikaisemmin, niin se "ystävä" olisi lähtenyt ulos ilman sitä kahviansakin...

Jonon ohi pitää päästä ja ilmaiseksi sisään. "Ettekö tiedä kuka MINÄ olen?" Ja hatarasti kokoonkyhätty mahdikas itsetunto romahtaa, kun kysyjälle ilmoitetaan että isottelu ei nyt onnistu.

Suosittelen kaikille Ari Turusen erinomaista kirjaa Ettekö te tiedä, kuka minä olen (Ylimielisyyden historiaa. Atena 2010). Siinä kerrotaan suuri määrä tarinoita tärkeyteensä tikahtuvien ihmisten surkeasta pienuudesta. Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleenkään kärsiä minkäänlaisesta myötähäpeästä; päin vastoin sitä nauttii ihan syntisesti, jos ilmalla itsensä pullistanut sammakko puhkeaa siihen paikkaan surkeaksi rääpäleeksi.

Hyi helvetti miten pieniä ihmiset saattavat olla. Ja kuinka pienestä summasta he itsetuntonsa aina ostavat.

Ystävyystoimintaa

Tämä on pelkkä satu, eikä sillä liene mitään yhteyttä minkään todellisen tapauksen kanssa.

Eräälle paikkakunnalle perustettiin mainio kulttuurikeskus nimeltään Kultala, jossa pidettiin näyttelyitä, konsertteja ja muita niiden kaltaisia tilaisuuksia. Kultalan talous ei ollut kovin vahva. Monet pitäjän poliitikot vastustivat sen tukemista, ja väittivät että niin vain tuhlattaisiin paikallisten veronmaksajien rahoja toisten paikkakuntien hienopierujen hyväksi, jotka sinne Kultalaan änkeäisivät.

Tilanne tuli tutuksi monille niistä "toisten paikkakuntien hienopieruista", ja niinpä päätettiin perustaa Kultalan Ystävien Seura. Seurasta tuli aika väkirikas, sillä Kultalan maine oli jo levinnyt laajalle. Kultalan johtaja oli kovin tyytyväinen, ja kun Ystävät sitten ehdottivat julkisen mainostilaisuuden järjestämistä, johtaja antoi salit heidän käyttöönsä ilman normaalisti perittävää vuokraa.

Ystäväin tilaisuudessa oli varsin paljon väkeä; tosin paikkakuntalaiset eivät sinne tulleet, kun minkäänlaista tiedotusta tapauksesta ei heidän silmiinsä osunut. Koska menestys oli hyvä, Ystävät alkoivat järjestää tapahtumia useamminkin, ja tekivät Kultalasta kesäretkien kohteen. Ystävät ehdottivat, että Kultala tarjoaisi heille kahvit ja pullat näillä kesäretkillä, koska heistähän oli Kultalalle niin paljon hyötyä. Näyttelyihin ja konsertteihin Ystävillä piti olla vapaa pääsy, sillä juuri hehän niin innokkaasti kannattivat Kultalan toimintaa.

Tässä vaiheessa Kultalan johtaja alkoi hermostua, kun rahantulo alkoi ehtyä ja budjetti painui miinukselle. Hän ilmoitti, että Ystäviltä alettaisiin periä normaalia vuokraa, aivan kuten muiltakin, ja että jos Ystävät olivat todellisia ystäviä, he ilomielin varmaan myös maksaisivat pääsymaksun normaaliin tapaan, sillä juuri niistä tuloista Kultalan talous oli riippuvainen. Myöskään kahvilanpitäjä ei ollut ilahtunut jatkuvasta ilmaiskahvittelusta - kahvilankin toiminta alkoi olla tappiollista.

Tästä Kultalan Ystävät pillastuivat pahan kerran. Johtokunnan puuharouvat porhalsivat paikalle, ja vaativat että heidän etuihinsa ei saa kajota - koska he kerran olivat Ystäviä, ihan sisärengasta siis - ja vaativat myös muutoksia Kultalan toimintasuunnitelmiin. Lisäksi he ilmoittivat, että Kultalan olisi maksettava heidän matkakulunsa Helsingistä ja Espoosta ja Turusta, varsinkin kun heidän nyt oli aivan ylimääräisesti saavuttava paikalle laitoksen toiminnasta neuvottelemaan.

Kuten arvata saattaa, tuohtuneet Ystävät saivat Kultalan johtajan pillastumaan, eikä tämä suostunut mihinkään vaatimuksiin. Sen seurauksena Ystävät ilmoittivat vetävänsä tukensa pois, ja uhkasivat lisäksi että laitoksen maine saisi tästä pahan kolauksen. Johtaja ei antanut periksi, ja välirikko syntyi siitä paikasta.

Kultalan Ystävien Seuran katoamisesta ei huomattu olevan mitään erityisempiä seurauksia, ja heidän palvelemiseensa käytetyt rahavarat alkoivat pysyä tilillä, jopa sitä hiukan kasvattamassa. Vain puuharouvat olivat loukkaantuneina kadonneet, eikä heitä jäänyt juuri kukaan kaipaamaan.

Tästä opimme, että ystävien kanssa on syytä olla hyvin, hyvin varovainen.