keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Trockenwohner — taas uusi merkillinen sana


Tässä on berliiniläisen Heinrich Zillen piirros nimeltä "Trockenwohner". Taas minulle uusi sana, jonka selitys löytyi vain saksankielisestä Wikipediasta. Törmäsin tähän sanaan, kun pengoin kuvia ja selvityksiä sosiaalisista ongelmista 1800-luvun industrialismin johdosta äkkipaisuvissa suurkaupungeissa. Niiden laitamille syntyi hökkelialueita, kuten tässä Die Gartenlaube-lehden kuvassa vuodelta 1872 Berliinin Tempelhofin taakse:


Kaupunkeihin vaeltaville työnhakijoille alettiin niin kruunun kuin gryndereittenkin toimesta rakentaa massiivisia vuokrakasarmeja. Ne helpottivat asiaa hiukan, mutta asuntopula nosti vuokrat pilviin. Kun työttömyys ja muut ongelmat olivat jatkuvia, se merkitsi vuokravelallisten jatkuvia häätöjä. Eräänlainen hätäratkaisu olivat silloin nämä Trockenwohnerit. Talot nimittäin rakennettiin kiireellä ja huonosti, ja niissä käytettiin vanhanaikaista kalkkilaastia. Sen kuivumiseen taas meni noin kolme kuukautta. Laasti näet imi kuivuakseen ilmasta hiilidioksidia, ja päästi ulos vettä. Huoneet olivat tämän vuoksi kosteita ja epäterveellisiä asua.

Tätä osattiin käyttää hyväksi asuttamalla huoneita rakentajien perheillä ja muilla köyhillä asunnottomilla, jotka ruumiinlämmöllään ja uloshengittämällään hiilidioksidilla hiukan edistivät laastin kuivumista. Nämä olivat niitä "kuivausasujia", Trockenwohnereita, jotka tietysti asunnon kuivuttua joutuivat häädetyiksi, löysivätpä sitten uusia töitä tai ei. Ja, kuten kuvitella saattaa, usein jopa lämmittämättömissä kosteissa huoneissa asuneitten Trockenwohnereitten terveydentilassa ei ollut kehumista.

Vuokrakasarmeita rakennettaessa tontit täytettiin äärimmilleen, ja niiden ahtaat sisäpihat olivat varjoisia ja törkyisiä. Tässä on toinen berliiniläisen "Pensseli-Heikin", Heinrich Zillen piirros "pihaidyllistä" vuokrakasarmissa: Äiti, tuo molemmat kukkaruukut tänne pihalle, Liisa haluaisi istua luonnon helmassa!"



tiistai 29. tammikuuta 2013

Topelius: Kommunismin kehto

Punch 1870: "Voi pikkuinen, onko sinulla nälkä?"
"On minulla..."
"Typerys, minä puhuin koiralle!"

Koska eilen mainitsin Zachris Topeliuksen runon "Kommunismin kehto" vuodelta 1884, suomensin sen tähän. Jo nuorena Topelius oli lehdessään kirjoittanut Helsingin sosiaalisista ongelmista Punavuoressa, mikä ei kovasti miellyttänyt vallanpitäjiä. Hänellä oli myös vanhoilla päivillään ankaraa kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan, ja sympatioita huono-osaista kansanosaa kohtaan. Näin hän sen runossaan perustelee:

Katu. Hampurissa? Lontoossa? Wienissä? Pariisissa?
Iltamyöhä. Pimeää. Myrskyää. Herkkukaupan
suuri näyteikkuna kirkkaasti valaistu, täynnä
syötävää maailman meriltä ja kaukaisista maista.
Kaikki on kauniisti tarjolla vaeltajan silmille,
kaikki tuoksuu hyvältä, kaikki hohtaa hyvääoloa.
Käy sisään! Etkö muista Herran sanaa:
"Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä".
— Kyllä, mutta lisäyksellä: syö, jos sinulla on kultaa!

Tämän yltäkylläisen paratiisin perällä
häämöttää hahmoja, divaaneilla loikoen, vierellään
kasoittain ostereita, hummeria, ja šamppanjaa.
Ulkona kadun pimeydessä, ikkunan
valon häikäisemänä seisoo kuihtunut
kurja ryysyissään; hänen vierellään toisella puolen
köyhä äiti, nälkiintynyt lapsi sylissään.

Aja heidät tiehensä, sinä kylläinen siellä
pikarisi äärellä, jos tuijotus sinua häiritsee!
Ammu heitä pyssyillä, jos he ojentavat
laihan kätensä kohti herkkujasi, ja sanovat:
"Omaisuus on varkautta!" 
Punch 1843: Rikkaat ja köyhät

Tässä vielä Topeliuksen runo alkukielellä:

Kommunismens vagga

En gata. Hamburg? London? Wien? Paris?
Kväll. Mörker. Storm. Den stora spegelrutan
av en butik för alla läckerheter
från jordens hav och länder, klart belyst.
Allt dukas upp för vandrarns lystna blick,
allt doftar lust, allt skiner välbehag.
Stig in! Förnimmer du ej Herrens ord:
»Jag hungrade, och du gav mig att äta» ...
—       Ja, med ett tillägg: ät, om du har guld!
Längst in i detta rika paradis
framskymta skuggor, sträckta i divanen
vid berg av ostron, hummer och champagne.
Men utanför stå, halvt i gatans mörker
och halvt förbländade av rutans dager,
vid dennas ena hörn en svulten usling,
i trasor klädd, och vid det andra hörnet
en fattig mor med ett förhungrat barn.
Du, som därinne sitter mätt vid bägarn,
driv bort dem, om de lystet stirra in!
Skjut ned dem med kartescher, om de sträcka
sin magra hand mot dina läckerheter
och säga till dig: egendom är stöld! 

maanantai 28. tammikuuta 2013

Köyhyyttä ja kaupungistumista


Teollistuminen ja kaupunkien nopea kasvu johtivat 1800-luvulla köyhyysongelman kärjistymiseen, joka tuntui lähes kaikissa yhteiskuntaluokissa. Oli syntynyt uusi rahakkaiden kapitalistien joukko, jolle jonkinlainen yhteiskuntavastuu oli lähes tuntematon ajatus. Vanha kristillinen lähimmäisenrakkaus ja armeliaisuus alkoi vähetä, eikä sillä enää olisi ollutkaan riittävää tehoa, kun köyhyys ja työttömyys kasvoivat niin rajusti. Yhteiskunta alkoi hoitaa pulmaa omalla byrokraattisella tavallaan, mikä yhäkin kylmensi yleistä suhtautumista.

Myös saksalainen kuvalehti Die Gartenlaube oli köyhyydestä huolissaan. 1880- ja 1890-luvuilla se julkaisi useita artikkeleita ja tunteisiin vetoavia kuvia aiheesta. Ylimmässä kuvassa häädetään työläis- tai käsityöläisperhettä sateessa kotoaan, ja jopa asiaa valvova santarmi näyttää järkyttyneeltä. Varakas vuokraisäntä edustaa tuota ylimielistä, kovaa ja piittaamatonta kapitalistien joukkoa. Kuva on vahvasti kantaa ottava, aivan samalla tavoin kuin esimerkiksi Zachris Topeliuksen lähes samanaikainen runo Kommunismens vagga (Kommunismin kehto, 1884), joka perustuu hänen Pariisin-kokemuksiinsa.


Köyhyys iski myös porvariston piirissä, kuten yllä oleva kuva vihjaa. Varsinkin yksinhuoltajanaisten asema oli tukala, ja heitä oli paljon, kun miesten varhainen kuolleisuus alkoi hälyttävästi lisääntyä. Asenteitten koventuminen näkyi selvästi, ja köyhyyttä alettiin varakkaammissa piireissä pitää itse aiheutettuna, laiskuutena ja epäsosiaalisena käytöksenä. Alakuvassa taiteilijalla on ehkä ollut ajatuksena kuvata myötämielisyyttä, mutta valitsin kuitenkin sen toisen näkökulman, aikaansa paremmin kuvaavan:


Ei ihmetytä lainkaan, että tuon kaltaisissa yhteiskunnissa syntyi vastareaktio, sosiaalisiin parannuksiin tähtäävää liikehdintää. Toinen asia sitten on, että se siellä täällä johti vähemmän tarkoitettuihin seuraamuksiin.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Sukupuolirooleja anno dazumal

Tämän kuvan alkuperäisessä saksankielisessä runossa esitettiin 1800-luvun lopun mies- ja naisihanteet vertauskuvallisesti. Mies on luja ja kova kaikissa koettelemuksissa kuin kivinen torni, joka uhmaa säitä, vihollisia ja aikaa. Nainen taas on kuin laakson lilja, joka päivisin "juo auringon kultaa", mutta sulkee kupunsa yöksi. Hän on siis tällä tavoin ehdottoman siveä ja tahraton. Sadankahdenkymmenen vuoden takainen runoilija ei mainitse mitään muratin ja liljan, miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta, mutta oletan että nainen laaksossa odottelee siveänä Miehen saapumista, ja avaa sitten kupunsa hänelle myös yöllä, mikäli eräät vaatimukset on tarkoin täytetty.

En yhtään pitänyt tuosta runosta, ja minun tuli sääli molempia osapuolia. Mutta sellaista elämä joskus on, että sen sisällöksi siilautuu enemmän kaipuuta ja uneksuntaa kuin konkretiaa. Tein siis uuden haikumuotoisen tekstin, jossa liljalle tosin jää vain yksi säkeistö. Ensinnäkään enempää ei mahtunut, ja toiseksi ajatus selviää kyllä tästäkin.

Alemman kuvan nimi on "Jos pahat pojat sinua houkuttelevat", ja koska taiteilijalla on selvästi pieni annos ironiaakin teoksessaan, hyväksyin aiheen sellaisenaan. Kärjistin omassa tekstissäni sitä hiukan, sillä asetelmahan on aivan sama kuin yläkuvassa. Toki siveys ja puhtaus pikkutytön kohdalla koskee vain konkreettisen lian välttämistä. Kura poskissa, käsissä tai pitsimekossa on kuitenkin vahva eufemistinen symboli, ja vertautuu liljan öiseen säädylliseen käyttäytymiseen.

Mitä sanotte, pitäisikö nykyisin sallia vähän tasavertaisempaa roolitusta sukupuolten välille? Ja pitäisikö sen mukaan siis sallia lapio tytöllekin? Vai puettaisiinko pojatkin pitsiin?



lauantai 26. tammikuuta 2013

Huonot ja mielistelevät runoilijat



Palaan vielä eiliseen tekstiini. Suomennan osan siitä näyttämästäni juhlarunon pätkästä, jota esitettiin hurmiosta värisevällä äänellä Leipzigissa 1855.

Hän tuli maailmaan - siunattu oli se päivä
ja pysyy siunattuna kaikkina aikoina!
Niin kauan kuin sana on ihmisen koru,
vapaa sana miehen kaunistus,
loistaa voimakkaasti kuin aurinko saksalaisella taivaalla
Saksalaisten Ylpeytenä nimi: Friedrich Schiller!
Kenet Jumala näet on valinnut suuriin tekoihin,
tämän mieleen Hän myös herättää aikaisin sen kipinän,
jonka tulinen voima kasvaa vuodesta vuoteen,
niin että nuorukaisen teoista ja voimallisesta toiminnasta
taivaantulen kaltainen liekki ilmoittaa,
joka sitten kuin tulensäkene, kuin taivaan salama,
kuin ukkosen vaaja Jumalan kädestä
sinkoaa miehen teot maailmaan,
teot jotka ihmeen tavoin valaisevat yli aikojen!
Schillerin suuren sielun taivaallinen voima
loistaa meille nyt hänen sanansa säteinä:
säteenä joka tuhoten polttaa poroksi
sen mikä ei ole elämän arvoista...
jne. jne.

Kommentaattori "kariav" siteerasi ansiokkaasti "Terijoen hallituksen ministerin" Armas Äikiän juhlarunoa Stalinin kunniaksi. Se on todella verrattavissa Schillerin ylistyslauluun. Molempien runojen kohteena on ihminen, joka koetaan suuremmaksi kuin kaikki muut ennen, nyt tai tulevaisuudessa eläneet, eräänlainen Vapahtaja siis. Molemmilla ylistetyillä on myös ylivoimainen tuhovoima. Äikiä sinkoaa "yhden ja ankaran sanan päin vihamiestä kuin pommin, joka tuhoaa sortajan linnakkeet". Hän lausuu "vain yhden yksinkertaisen sanan, ystävällisen: Stalin!" Ystävällinen pommi, jonka tuhovoima vertautuu maailmankaikkeuden voimiin! Ja Schillerin ihanan sanan säteet polttavat tuhoten jotain täsmällisemmin määrittelemätöntä, ja niissä leimuaa salamoiden ja ukkosen jumalallinen ylivoima...

Molemmissa runoelmissa on yhteisiä piirteitä. Molemmat kielivät perimmältään pelosta ja epätoivosta. On joukko, jonka oletetaan olevan ylivoimainen, ja tuohon joukkoon halutaan ehdottomasti, vapisevin mielin ilmoittautua kuuluvaksi. Tämän antaumuksen vakuudeksi kirjoittaja etsii kaikki mahdolliset suuret ilmaisut salamoista pommiin, täyttää paremman puutteessa tekstinsä tyhjiöt niillä, eikä sumentuneilla silmillään edes huomaa kuinka nämä mahti-ilmaisut syövät toinen toisiaan. Hän on kuvaannollisesti heittäytynyt maahan, makaa siinä avuttomana ja silmät sumeina kuin itämaisen despootin edessä, ja toivoo salaa, että hän vielä tämän kerran säilyttäisi henkensä, että ylivoimainen palvonnan kohde vielä kerran loisi armollisen, mutta polttamaan kykenevän katseensa häneen.

Maan matosena viruvat, ylistyssanoja sopertavat runoilijat ovat molemmat onnettoman huonoja, aivan surkeita kirjoittajia. Molemmat myös elävät keskellä poliittista kuohuntaa. Stalin elää vielä kaikessa hirmuisuudessaan Äikiälle; Schiller on kuollut, eikä hänen todellisia pyhäinjäännöksiäänkään ole voitu sijoittaa palvonnan kohteiksi. Kirjailija itse olisi ehkä ollut hiukan vaivautunut palvonnastaan, ja tajunnut ettei hänestä itsestään oikeastaan ollutkaan kysymys, vaan aivan muusta, nimittäin Preussin kuninkaasta, ja pyrkimyksestä saattaa saksalaiset ruhtinaskunnat ja pikkuvaltiot yhden keisarin hallintaan. Äikiän vihollisiin ja sortajiin rinnastuivat 1855 ne pikkuruhtinaat jotka hangoittelivat vastaan, sekä tietysti Itävallan ja Ranskan keisarit. Niillä piruilla kun sellaiset jo olivat.

Schiller oli niin hyvä kirjailija, ettei hänen jälkimaineelleen olisi suonut näin noloa poliittista palvontaa. Hänessä oli inhimilliset vikansa, kuten meissä kaikissa, mutta kohtuutonta oli kuitenkin unohtaa hänen varsinainen ammattinsa, ja nostaa hänen ruumiinsa sotavankkurien eteen muiden symbolisten sotalippujen joukkoon, hurmioituneen massan seurattavaksi.

Mitä opimme tästä. Todistettavasti emme mitään. Mutta ehkä voisimme mutkat oikoen sanoa, että tässä valmisteltiin ensimmäistä ja toista maailmansotaa. Niiden jälkeenhän Euroopan puhti sitten olikin mennyttä. Sen verran voinee saksalaisten hyväksi mainita, että kaksi kertaa he marssivat Pariisiin, ja kerran vain tykinkantaman päähän siitä. Tämän vuoksi Ranska olikin sitten niin innokas perustamaan EU:n...

perjantai 25. tammikuuta 2013

Schiller - saksalainen jumala vai poliittinen pyhäinjäännös?


Tässä on suuri nero. Merkillistä, että hän ehti kirjoittaa niin laajan tuotannon — hän oli ihan oikeasti hyvä kirjailija — sillä ainakin jälkimaailman näkemyksen mukaan hän ehtimiseen pönötti milloin maisemassa, milloin ikkunassa, ja katseli ainutlaatuisella neron katseella kaukaisuuteen. Kukkaset ja puunoksat ympäröivät häntä, kuin olisivat nekin halunneet edes koskettaa tätä jumalaista hahmoa.

Jo lapsesta alkaen hän valmistautui suureen kutsumukseensa julistaa kansalle vapaata sanaa. Hän loisti kuin aurinko, ja koska hän oli saksalainen, se aurinko oli saksalaisen taivaan alla, ja vahvisti saksalaista ylpeyttä. Yllä olevan kuvan yhteydessä julkaistiin lause Goethelta, jonka mukaan jokainen paikka jossa suurmies viipyy, tulee vihityksi hänelle ja ikuisuudelle. En tiedä, tarkoittiko Goethe tällä kilpailijaansa vaiko itseään, mutta tässä tämä kilpailija nyt on pienellä paikkakunnalla nimeltä Volkstädt, ja katsoo ikkunasta kaukaisuuteen.

Hänestä kirjoitetaan kuin Vapahtajasta ikään. Hän kärsi nälkää ja vainoa, voidakseen antaa kansalleen sen suuret aarteet. Hän otti tosin jo nuorena vastaan professuurin (josta ei oikeastaan pitänyt), ja hänet aateloitiin (mistä hän ei oikeastaan myöskään pitänyt, sillä hänen sydämensä oli kansan puolella, ja hän hurmioitui Ranskan vallankumouksesta, varsinkin kun onnistui pysyttäytymään mahdollisimman kaukana siitä); mutta mihinkä ei jalo sydän olisikaan suostunut, kun kysymyksessä oli saksalainen unelma, Saksan kunnia (vaikka Saksaa ei toki tuolloin vielä pitkään aikaan ollut edes olemassa)!

Ja kun hän lopulta kuoli, hänet temmattiin yläilmoihin, autuaitten ikuisille maille. Siitä on dokumenttikuva tämän tarinan lopussa. Hänen ruumiinsa jäi toki maan sisään, ja se kaivettiin sieltä myöhemmin pyhäinjäännöksenä, sijoitettavaksi ruhtinaanlinnan sarkofagiin. Tarkkaan ottaen haudasta kaivettiin jokin luuranko paremman puutteessa, ja Goethe käväisi sitten vielä varastamassa sen pääkallon itselleen. Joku muukin oli käynyt varastamassa sellaisen, ja niinpä näitä kalloja oli nyt kaksi. Meidän aikamme teki niistä DNA-tutkimuksen, ja osoitti ettei kummallakaan ollut mitään tekemistä Friedrich von Schillerin kanssa — sillä hänhän tuo jumalainen suurmies oli.

Mutta tällaisesta ei tiedetty mitään vielä 1855, jolloin Leipzigissa pidettiin taas suuret Schiller-juhlat. Niistä on selostus kaupungissa ilmestyneessä Die Gartenlaube -nimisessä kuvalehdessä, ja siinä julkaistiin myös laaja seitsenosainen runokertomus hänen elämänsä eri vaiheista. Tämä suuria sanoja joka rivillä puhkuva evankeliumi (sana toistuu tekstissä usein) alkaa näin, ja varmemmaksi vakuudeksi kerrotaan myös miten tarkoin Jumala itse seurasi ja ohjasi tapahtumia:


Juhlan selostuksesta käy ilmi, että Schillerin palvontaa olivat jotkut ehtineet jo arvostella, mutta syyllisiksi pyhäinhäväistykseen arveltiin joitakuita Goethe-kultin edustajia, nimeltä toki mainitsematta. Ehkäpä heitä ei pidetty riittävän kansallismielisinä, sillä poliittisesta tilaisuudestahan tietysti oli kysymys. Vahvat voimat varsinkin Preussin kuningaskunnassa ajoivat Saksan valtioiden yhdistämistä, mikä tapahtuikin 35 vuotta myöhemmin. Mutta jotkut ruhtinaat harasivat vastaan, ainakin vielä 1855, ja syyllisiä piti sen vuoksi etsiä.

Ja tässä on vihdoin lupaamani havainnekuva Schillerin apoteoosista. Voi vain toivoa, että tässä tapauksessa taivaisiin temmattiin oikea mies, eikä tapahtunut mitään noloa sekaannusta niinkuin hänen pyhäinjäännöstensä suhteen tapahtui.


torstai 24. tammikuuta 2013

Lasten suusta


Olen jo aikaisemmin esitellyt saksalaisen genremaalarin Robert Beyschlagin (1838-1908) mainioita kuvia, joita aikakauslehti Die Gartenlaube noin 130 vuotta sitten julkaisi grafiikaksi muunnettuina. Tässä on kaksi kuvaa lisää. Niiden aihepiiri ja mallit ovat samoja, ja itse asiassa kuviin myös liittyy pikku kertomus. Näinpä minun ei tarvinnut tulkita kuvia uudelleen, riitti kun muutin tekstit suomenkielisiksi haikuiksi. Yläkuva on lehden 1877, alempi 1878 sivuilta. 


keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Kansanlaulun tapaan


Kuvaa on syytä klikata suuremmaksi!

tiistai 22. tammikuuta 2013

The Beatles - niidenhän piti jo unohtua?


Tampereella vietettiin äskettäin jo perinteeksi käynyttä Beatles-juhlaa. Tämän kvartetin musiikki oli löytänyt tiensä myös jumalanpalvelukseen, mikä luonnollisesti herätti oikeamielisten kauhua, vihaa ja manauksia. Jotain kummaa tässä on, sillä totesihan musiikkialan ehdottomasti suurin auktoriteetti akateemikko Joonas Kokkonen jo vuonna 1965 Rondo-lehdessä selvästi ja vastaansanomattomasti näin:

Minulla ei tosin ole kovin suurta kokemusta Beatles-yhtyeestä: olen pari kertaa joutunut sitä kuulemaan transistori-sävelradion pakkosyöttämänä, ja kerran olen televisioperheessä vieraillessani nähnyt välähdyksen yhtyeen konsertista.
[...]
Beatles-mania on tietysti sinänsä harmiton, pian ohi menevä ja nopeasti jollakin uudella manialla korvautuva ilmiö. [...] Vaarallisiksi nämä ilmiöt kasvavat vasta sitten, kun niitä ryhdytään rinnastamaan taiteeseen ja tässä mielessä fanaattisesti puolustamaan, jopa aletaan vaatia iskelmien mukaan ottamista koulujen musiikin opetukseen.

Tuo viimeinen huomautus oli minulle, kun olin herättänyt suunnatonta pahennusta ehdottamalla, että Beatles-musiikki saattaisi olla erinomainen porras klassisen konserttimusiikin tajuamiseen. Arvon akateemikko järjesti sittemmin pääni menoksi erinäisiä erotus- ja boikottitoimia, mutta tästä surkuhupaisesta tarinasta ehkä kerron joskus toiste. Mutta ihmettelenpä todella Beatles-iskelmätähtien kovakorvaisuutta, samoinkuin yleisön syvälle vajonnutta alennustilaa: akateemikkohan sanoi selvät sävelet, ja pulinat pois! Kaiken lisäksi transistorit ja transistori-radiotkin levisivät laajalle, samoin televisioperheet... Voi tätä syntistä maailmaa!


maanantai 21. tammikuuta 2013

Salainen katse


Vanhassa psykologiankirjassa oli kuva kahdesta päiväkotilapsesta, pojasta ja tytöstä juomassa mukista. Pojan kasvot kohdistuivat suoraan mukiin, silmät samoin. Hän keskittyi tähän sen hetken tärkeimpään tehtävään: juomiseen mukista. Tytön kasvot kohdistuivat myös mukiin, mutta hänen silmänsä katsoivat sivuun, luultavasti muihin lapsiin (tyttöihin?) jotka olivat tekemässä samaa kuin hän.

Tytöillä ja naisilla on erikoislaatuinen kyky olla kääntämättä päätään syrjäänkatsoessaan. He tarkkailevat kaiken aikaa ympäristöään syrjäsilmin. Poika ja mies kääntää useimmiten kasvonsa katseen suuntaan. Heidän katseensa kohteet tytöt ja naiset pystyvät toteamaan syrjäsilmällä. Tähän eivät miespuoliset henkilöt yleensä kykene.

Kuvan oikeanpuoleinen tumma-asuinen nainen on joutunut vähän kääntämään päätäänkin, mutta vain puolittain. Hän ikäänkuin katselee kuvan vasempaan reunaan (tai pikkutytön näyttämää pajunkissaoksaa) päin, mutta voimme arvata, että syrjäsilmin hän katselee koristehattuista miestä taka-alalla. Tämä puolestaan katsoo naista, ja havaitsee todennäköisesti naisen katseen. Vaikka se ympärillä olevista syistä johtuen olisikin lyhyt, se välittää miehelle selvän viestin: "Olen kiinnostunut sinusta", tai: "Muistatko viime kerran?", tai vaikkapa: "Huomenna kuljen tästä samaan aikaan".

Vanhan psykologiankirjan kuva oli mielessä melkein koko sen ajan, noin puoli vuosisataa, jolloin harjoitin opetustointa. Voin vakuuttaa, että suurin osa kokemuksista vahvistaa tuon kuvan kertomuksen.

Nyt, vanhempana ja toivon mukaan viisaampana tiedän myös, että havaitsemani syrjäsilmäiset salaiset katseet eivät ulkopuoliselle kerro juuri mitään. Mitä naisen pään sisällä tapahtuu, jää miehelle salaisuudeksi, ei ainoastaan kun hän vaivihkaa luo katsettaan, vaan jopa silloin kun hän suoraan puhuu katseensa kohteelle. Voin vain arvata, että naisen ajatukset voivat olla mitä vain orastavan kiinnostuksen ja jo tietoiseksi tulleen halun väliltä. Tai sitten ne tietysti saattavat olla pelkästään tarkkailevia, ehkäpä siitä syystä että joku toinen nainen saattaa jossakin vaiheessa paljastua pahaksi kilpailijaksi tai muuten uhaksi.

Naisen katse, ja hänen aivojensa kadehdittava kyky moniajoon, usean tehtävän samanaikaiseen suorittamiseen, tekee hänestä strategisesti ylivoimaisen mieheen verrattuna. Hän on kuin stealth-lentokone, jota miehen tutka ei havaitse. Tässäkin mielessä naiset ovat maailman valtiaita, joille miehet eivät voi mitään.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Joku on aina yksin


Vuonna 1881 Die Gartenlaubessa julkaistiin tämä kuva luostarin ristikäytävältä. Alkuperäisen maalauksen tekijäksi ilmoitetaan B.Bautier, jota en ole googlaamalla löytänyt. Sen sijaan siitä kaiverrettua grafiikkaa myydään tällä nimellä useammassakin paikassa. Todellisuudessa kysymys on sveitsiläisestä varsinkin kansanelämää kuvanneesta genremaalarista Benjamin Vautierista (1829-98), kuten kuvaan piirretystä nimestäkin ilmenee. Kuvaa alkuperäisestä maalauksesta en valitettavasti löytänyt.

Kuvassa on tiettyä sisällöllistä syvyyttä, ja huomio kiinnittyy nopeasti äärimmäisenä vasemmalla varjossa seisovaan tumma-esiliinaiseen tyttöön. Hän on yksinäinen ja ulkopuolinen. Hän on sitä joko yleisesti ottaen, tai sitten katseen suunnasta voisi lukea myös mustasukkaisuutta: se osuu keskellä sisovaan isompien tyttöjen pariin. Varjo ja tumma asu saivat minut valitsemaan tämän yleisen yksinäisyyden, johon tietysti voi liittyä myös kateus, kaipuu tai mustasukkaisuus, kuten hyvin usein käy.

Itse kuva on hyvin tehty, ja lapset varsinkin on kuvattu hyvin elävästi. Heitä vartioiva nunna on vailla piirteitä, kuin kalustoon kuuluva osa. Tämäkin saattaa olla taiteilijan valintaa.

Sosiaalisia ongelmia ja köyhyyttä esiteltiin tässä saksalaisessa kuvalehdessä monin vaikuttavin kuvin. Realismi oli astumassa romanttisen pittoreskisuuden tilalle. Tästä esitän myöhemmin muutamia puhuttelevia kuvia.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Stille Nacht - se oikea joululaulu



Yllä on vuonna 1891 Die Gartenlaubessa julkaistu Stille Nacht -laulun nuotti. Merkittävää siinä on, että sekä sanat että musiikki ovat alkuperäisessä Franz Gruberilta lähteneessä asussa. Tämä originaali voittaa minun mielestäni selvästi tuon yleisimmin lauletun yksinkertaistetun version, saatikka nyt sitten monet anglo-amerikkalaiset väännelmät, joissa pisteellinen sicilienne-rytmikin on haalistunut.

Minulla on Gruberin omakätinen orkesterisovituskin, mutta siitä tuskin saa täällä selvää. Sen vuoksi liitän tähän hänen yksinkertaisen sovituksensa, lähinnä kitaralle osoitettuna:


Myös tekstiä on nykyversioon muuteltu monin kohdin, kuten näytteistä selviää. Joka tapauksessa Gruberin alkuperäinen sävellys on itävaltalaisen kepeä ja elegantti, sanoisinko mozartiaaninen. Itse esitytin kuorojeni joulukonserteissa aina tätä alkuperäistä muotoa, jonka esittämisessä kuitenkin täytyy kaiken aikaa pitää huolta kepeydestä ja yksinkertaisuudesta, ja ehdottomasti välttää paksua romanttista paisuttelua. Tässä hyvin alkuperäisen sävyinen, alkuperäistä säestystä harpulla seuraava Innsbrucker Capellknaben-kuoron esittämänä:


Tuo esitys oli ehkä vähän nopea. Tässä toinen, mutta sen laulajista en oikein pidä. Mutta ehkäpä tämä riittää kuitenkin vakuuttamaan alkuperäisen version erinomaisuudesta:

perjantai 18. tammikuuta 2013

Puutarha kuhisee lintumiesten kunniaksi


Kolme kotikaupunkini kokenutta lintumiestä, tieteelliseltä nimeltään Pterohominidae eli Siipiveikot, sai äskettäin Birdlife Suomen hopeisen ansiomerkin pitkäaikaisista ansioistaan. Koska Runebergia lainatakseni "se luoti tiesi paikkansa", tein heidän, herrojen Ahola, Alanko ja Nikkanen kunniaksi tämän pienen haikurunon vanhoine kuvineen.

torstai 17. tammikuuta 2013

Sappho


Vastaan tuli sitten vanhan kuvalehden sivuilta Lesboksen saarella Mytilenessä asuneen huippurunoilijan kuva. Siihen piti tietysti tehdä runo, tällä kertaa suomennos eräästä tekijänsä suosituimmasta säilyneestä katkelmasta:


Tässä vielä alkuteksti, jotta jokainen voi tarkistaa, suomensinko oikein... Tosin kieli on murteellista ja vanhahtavaa:


Niin suuri oli kunnioitus Sapphon runoja kohtaan, että Platon nimesi hänet kymmenenneksi muusaksi. Meidän päiviimme hänen teksteistään on säilynyt erään arvion mukaan alle kymmenen prosenttia. Tässä kuvassa nykyhetken kirjoittaja on sijoittanut tekstinsä 120 vuotta vanhaan saksalaiseen kuvaan, ja soveltanut 2600 vuotta sitten syntyneen kreikkalaisen tekstin suomennokseen satoja vuosia vanhaa japanilaista haiku-tavumittaa. Maailmaa syleilevää, sanoisin.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kunnia...


Sotien yhteydessä tavataan puhua sankareista ja kunniasta. Krimin sota 1850-luvulla paljasti eräänä ensimmäisistä sodan todellisen berserkinluonteen. Näin muunmuassa Leo Tolstoille, joka nuorena miehenä osallistui siihen. Lennättimen keksiminen toi tuon sodan kansainväliseen lehdistöön, sai aikaan esimerkiksi Englannin hallituksen kaatumisen, sekä myös Florence Nightingalen kuuluisan toiminnan.

Sankareiden ja kunnian sijaan ihmiset saivat lukea järjettömästä miesten tapattamisesta, ja valtavista vainajamääristä kun taudit pääsivät vammautuneiden ja vammautumattomienkin sotilaitten kimppuun.

Die Gartenlaubessa 1855 julkaistussa kuvassa on itse asiassa itävaltalainen, preussilainen ja "saksalainen" soturi, ja saksalais-isänmaallisen runon oli kirjoittanut Friedrich Rückert. Siinä hän propagoi tulevaa suurta yhdistynyttä Saksaa, johon osina kuuluivat niin Itävalta kuin Preussikin. Rückertille nämä soturit olivat sankareita, ja enkeli vei heidät Jumalan valtakunnan korkeimmille kukkuloille.

En pitänyt Rückertin runosta lainkaan, ja kirjoitin omani tilalle. Ihmisten järjetön tapattaminen hallitsijoiden tai suurvaltojen tai uskontojen tai minkä tahansa muun "kunnian" tähden on vastenmielistä. Mutta lopun vähän avoimeksi jääneen kyselyn vastaus on kyllä selvä. Mikään ei muutu. Se nähtiin karmaisevasti jo ensimmäisessä maailmansodassa, ja sen näkee yhtä lailla tänään.  

tiistai 15. tammikuuta 2013

Sanna-Raipe Helmisen uljas laulusoolo

"Sanna-Raipe Helminen" ja "Karim Z. Yskowicz" Iltalehden sivuilta

Huumorintajuni ei yleensä ole juurikaan riittänyt televisioviihteen suosikkiohjelmien katseluun, eikä oikein edes "Putous"-sarjan varhaisempiin tuotantoihin. Nytkin minulla olisi vähän vaikeuksia, ellei kaksi hahmoa siinä nousisi aivan omiin korkeuksiinsa.

Miksi Armi Toivasen "Sanna-Raipe Helminen", sosiaalisesti hiukan toistaitoinen, mutta humanististen "tieteiden" slangiston jo alustavasti sisäistänyt opiskelijatyttö Tampereelta minua niin suuresti hurmaa? Ehkä sen vuoksi, että olen tavannut hänen kaltaisiaan ennenkin. Tyttöjä joilla on piikit pystyssä varmuuden vuoksi, jotka purskauttavat sanottavansa yhtenä epäselvänä ryöppynä, ja ovat kaiken aikaa varuillaan asentoa, silmät peittävää otsatukkaa ja umpeenpuristettua suuta myöten.

Täytekuvauksissa Sanna-Raipen ulkopuolisuus tuli hienosti esille. Aina hän seisoi jossain taustalla vähän ulkona tilanteesta, väärin päin.

Näyttelijän taito paljastui komeasti hänen laulusoolossaan. Kun itse olen monesti yrittänyt olla huumorillinen lauluesityksissä, tiedän oikein hyvin miten vaikeaa on niinsanottu väärinlaulaminen. "Eiku"-lipsahdukset, unohdukset ja muut sellaiset mikrosekuntien aikana tapahtuvat olennaisuudet paljastavat armotta taidon tai taidottomuuden. Armi Toivanen suoriutui tehtävästään sataprosenttisesti, ja uskon että monet muut ammattimuusikot ovat kanssani yhtä mieltä.

Mielenkiintoista on nähdä miten Toivanen hahmoaan kehittelee. Itse asiassa se ei välttämättä isoa kehittelyä vaadikaan, kunhan vain tilanteet vaihtuvat riittävästi, ja ulkopuolisuus ja varautuneisuus pääsevät jälleen esille uudessa valaistuksessa.

Toinen hahmo, jolla mielestäni on erinomaisia kehittelemisen aineksia on Jussi Vatasen "Karim Z. Yskowicz", joka perustuu klassiseen ylösalaisin-asetteluun. Hahmolla on myös mahdollisuuksia todelliseen poliittiseen epäkorrektisuuteen, terapeuttiseen "väärän kuninkaan päivän" irrotteluun.

Tästä lähtien katson "Putousta" tarkoin. Tampereen lähellä asuvana ja siihen viha-rakkaussuhteessa olevana seuraan erityisesti suosikkityttöäni. Eisevväliä, vaikka se joutuisi ahdinkoonkin - aina se pärjää kuitenkin, Nekalan likka.  


maanantai 14. tammikuuta 2013

Kaupunkilaiset ja maalaiset kesällä


Kun kaupunkilaisporvaristo oli syntynyt, se vähitellen halusi viettää kesiään luonnon helmassa. Tämä tapahtui tietysti helpoimmin maaseudulla, jossa alkoi myös olla tarjontaa kesäasunnoista. Ristiriita oli joskus herkullinen. Kaupunkilaisten ja maalaisten tavat olivat kovin erilaisia, työt ja pukeutuminen samoin. Maalaisten varsinainen työsesonki oli kuumimmillaan, kaupunkilaiset vetelehtivät kukkaketoja ihastellen ja perhosia pyydystäen, soudellen ja suosittuja kirjoja lueskellen.

Tässä varsin herkullisessa kuvassa vuodelta 1873 näyttää siltä, että isäntäväki vasemmalla olisi keskeyttänyt työnsä ja pukeutunut parempiin asuihin (nykyisittäin sanottuna seudun perinnepukuihin) kaupunkilaisherrasväen saapuessa kesänviettoon. Haarapääskyt lentävät hyvin matalalla, mitä ennustanee sadetta. Herrasväen parasolleista ei silloin liene paljonkaan apua. 

Herralla on muodikkaat silmälasit ja muodikas, näyttävä parta. Hän katsoo kaukaisuuteen, Tirolin suurenmoisiin maisemiin silmänsä luoden: vapaa, sykähdyttävä luonto, ja ystävällisten vaikkakin ehkä hiukan yksinkertaisten maalaisten hupaisat puuhat virkistävät sielua aidolla alkuperäisyydellään. Sitähän suuret, ihaillut runoilijatkin jaksoivat loputtomasti ylistää!

Sijoitin kuvaan pienen anakronistisen vitsin. Ehkä se erottuu kuvaa isommaksi näppäämällä.



sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Serenadi


Kuva tuntemattoman taiteilijan, julkaistu runon kuvituksena Gartenlaubessa 1893. Runo nimeltä Serenadi oli kovin keskinkertainen ja kliseinen. Kirjoitin uuden, ja sijoitin haikuun vähän klassisen rytmin muistumia. Kuvaa väritin myös vähän, se soi paremmin näin. Mausteiden kanssa pitää olla varovainen, alkuperäisten ainesosien vähäinenkin maku pitää hellästi säilyttää.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Opin juuri uuden saksalaisen sanonnan


Viime aikoina läpikäymässäni Die Gartenlaube-kuvalehdessä julkaistiin 1871 tällainen sievä graafinen versio ranskalaisen nuorena kuolleen kuvittajan François-Auguste Charodeaun (1840-82) maalauksesta. Iloista pikkulasta esittävän kuvan alla oli näin kuuluva runo:

Nun, sag' mir Du Schelm, du Sausewind,
Ich wüßt' es so gern: warum lachst, Du mein Kind?
"In mir lacht's von selber, im Herzen drinn;
Ich lache nur, weil ich so lustig bin."

Ja, bist Du denn nicht mutterseelenallein?
Da lachst Du ja Alles nur in Dich hinein?
"Warum fragst Du mich denn? Sei lieber, ich bitt',
Auch lustig, wie ich - und lache doch mit!"

Lapselta kysytään miksi se nauraa (hauska ilmaus on "Sausewind" jonka voisi suomentaa vaikka "viuhutuuli"), ja se vastaa että nauru tulee itsestään hänen sisältään. Aikuinen kysyjä ihmettelee vähän tylysti että lapsihan on "mutterseelenallein", eli (kuten aivan oikein ympäristöstä ymmärsin) täysin yksinäinen, ehkä äiditönkin. Ja lapsi torjuu: "Miksi kysyt sitten? Minä pyydän, ole mieluummin itsekin iloinen ja naura mukana!"

Mutta minua jäi mietityttämään tämä sanonta, jolle en tiennyt selitystä. Tokihan "sielua" ja "ihmistä" käytetään usein toistensa synonyymeinä. "Eine Seele von Mensch" tarkoittaa hyväntahtoista ihmistä, Gogolilla on "Kuolleet sielut", eikä meilläkään aina ole paikalla "sielun sielua". Mutta "äidinsielun verran yksin"?

Vastaus löytyi saksalaisesta Wikipediasta suoraan, ja se oli yllättävä. Sanonta onkin äänteellinen väännös ranskalaisten hugenottipakolaisten sanonnasta "moi tout seul", "minä aivan yksin"; se vääntyi ensin "mutterseele"ksi, ja sitten siihen lisättiin tuo "allein" ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi. Ei siis ollutkaan mistään perisaksalaisesta syvällisyydestä kysymys. Sana on ikäänkuin yksinäisyyden äärimmäinen kärjistys. Hauska selostus on osoitteessa http://www.arte.tv/de/wissen-entdeckung/karambolage/Diese_20Woche/1146152.html

[Lisäys 12.1.13 klo 17: Selostuksissa mainitaan väännöksen syntypaikaksi Berliini. Mutta en ole huomannut että siinä murteessa esiintyisi Mutter-sanasta Mua-alkuista muotoa. Sen sijaan etelämpänä kyllä on, schwaabiksi Muader, baijeriksi muada - ja keskiyläsaksassa Muoter. Olisivatko vain muistiinpanot tehty aikoinaan Berliinissä?]

Minulle tulee harvoin eteen saksankielistä ilmaisua, jota en ymmärtäisi. Useimmat uusiosanatkin käyvät joko osasistaan tai ympäristöstään selviksi. Eivät murteet eikä keskiyläsaksakaan tuota yleensä mitään perusteellisia ongelmia, joten nyt oli hauska päästä yhden oudontuntuisen ilmaisun ytimeen. Ja hauskaa siinä varsinkin oli tuo historiallinen ranskalainen yhteys.

Suomenkielessähän on koko joukko saksankielestä tulleita äänneväännöksiä. "Hunsvotiksi" en mielellään ihmistä sano, ellen ole tosi vihainen: ilmaisu on melko roisi, enkä tässä selostakaan sitä tämän enempää.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Mitä suotta auttamaan, kyllä se näkyy jaksavan kantaa


Hyvinhän sinä
noita ruukkuja näytät
jaksavan kantaa!

Minä sitten vain
keskityn lirkuttamaan
sinulle jotain...

Voi poika poika! Huono on taktiikka sinulla! Sinun pitäisi nyt heti tarjoutua kantamaan molemmat vesiruukut perille asti, ja jatkaa tätä siihen asti kunnes tyttö on pehmennyt, ja sinä saanut hänet. Vasta sitten voit jälleen jättää kantamisen hänelle. Kyllä hän jaksaa, jaksoihan ennenkin...

Ja aivan turha luulla, että jos lirkuttelusi tämän neidon kanssa epäonnistuu, niin tuleehan tuolla takana toinen, jota voi yrittää. Ei luultavasti onnistu tämmöinen peli. Naisilla tuntuu yleisesti olevan sen verran vaistoa tulevan miehen testaamisessa, että pelkkä lirkuttelu ei tuota tulosta. Mutta jos tuottaa, neito on sen verran yksinkertainen, että kyllästyt häneen nopeasti. Ja jos hän ei romahda tästä kokonaan, niin sinulle tulee hänestä pitkä riesa, sillä hän kertoo kyllä asiasta eteenpäin.

Pariutuminen ei ole helppoa...

torstai 10. tammikuuta 2013

Jos itämaan tietäjät olisivatkin eksyneet...


Itämaan maagit
matkalla jossain Pohjan
perillä varmaan

yhä etsivät
uutterasti missä on
uusi kuningas.

Taustakuva lumisesta metsästä on Jote Aholan. Muut osat kuvaa ovat muualta.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Rakkauden ilosta ja tuskasta - Friederiken kautta


Ses(s)enheimin pastorintytär Friederike Brion ei eläessään saattanut aavistaa tulevansa palvotuksi kuuluisuudeksi, jonka haudalle ja nuoruuden kotiseudulle suuntautuu jatkuva toivioretkeläisten virta. Hän nimittäin kuoli, ennenkuin Goethen "muistelmat" tai "omaelämäkerta" tulivat julkisuuteen. Syntyi laaja Friederike-kirjallisuus, ja vuonna 1866 pystytettiin hänen jo puolittain unohdetulle haudalleen Meißenheimiin muistomerkki. Fiktiivisen(?) muotokuvan alla on seuraava muistokirjoitus:

Ein Strahl der Dichtersonne fiel auf sie, so reich, daß er Unsterblichkeit ihr lieh.
Runoilijan auringon säde osui häneen rikkaana, ja teki hänestä kuolemattoman.

Nyt herää tietysti kysymys, pitäisikö tästä tekstistä pahastua. Nuori tyttö on kokenut ensimmäisen suuren rakkautensa, kohdannut nuoren miehen jonka neroudesta hänellä epäilemättä on ollut aavistus, saanut tältä kirjeitä, runoja, koristenauhoja ja muita huomionosoituksia, sekä luonnollisesti hellyyttä ja suudelmia yllin kyllin. Hän on soudellut miehen kanssa, vaeltanut Elsassin kauniissa maisemissa, ja viettänyt yhteistä aikaa lehdossa jota kutsuttiin Satakielimetsäksi, mutta sittemmin nimellä Friederikenruhe. Perhe oli jo varma avioliitosta, ja Friederike on jo suudellut neroaan julkisesti.

Ja sitten mies katoaa, ja uskaltaa vasta kirjeellä kertoa lopettaneensa suhteen. Tytön vastaus on järkyttänyt Goethea syvästi, ja hän on piehtaroinut syyllisyydentunnossa. Itse asiassa loppuun asti, sillä tutkijoiden mukaan Friederiken kuvajainen esiintyy Goethen töissä monesti, Mariena Götz von Berlichingenissä ja Clavigossa, jopa Margarethena Faustissa. 

Friederike sairastuu rakkaudentuskiensa vuoksi pitkäksi aikaa, mutta selviää lopulta jaloilleen. Miessuhteita Goethen jälkeen hänellä ei tiettävästi enää ollut, ja hän pysyi naimattomana. Jälkeen päin on kerrottu, miten hänen hyvyytensä ja avuliaisuutensa olivat pysyneet loppuun asti, miten hän opetti tyttöjä, auttoi köyhiä, ja sai osakseen yleistä kunnioitusta ja rakkautta.

Friederike on toki pystynyt jotenkin seuraamaan Goethen maineen kasvua, ja on ehkä voinut ajatella myös millaista hänen oma elämänsä olisi voinut olla tuonkaltaisen maailmanneron rinnalla. Ehkäpä hän myös tiesi, miten ankara sitoutumispelko runoilijaa vaivasi, samoin kuolemanpelko - Goethe ei ollut mukana edes lastensa ja vaimonsa hautajaisissa. Jälkeen päin voi tietysti luonnehtia Goethea suuruudenhulluksi neroksi, jolla oma luomistyö ohitti kaikki muut elämän asiat. Mutta se oli myös hinta jonka hän maksoi suurtöistään.

Friederike on varmaan myös tietnnyt, tai edes aavistanut, että hänellä oli ratkaiseva vaikutus Goethen runouden syntymiseen. Tuskin hän on voinut välttyä kuulemasta "Heidenrösleinia" luettuna tai laulettuna, ja tuo runohan oli yksi heidän runoistaan! Hän oli siis tavalla tai toisella mukana aikansa jumaloiduimman saksalaisen kirjailijan elämässä ja töissä, ja siinä mielessä jo tavallaan maineeltaan kuolematon. Mutta tuollaisen asian kuvittelemista voi Friederiken osalta pitää lähes mahdottomana. 

Rakkaus on kaikkinensa merkillinen häiriö ihmisen sielunelämässä. Se saattaa tuottaa suunnatonta autuutta, mutta myös suunnatonta tuskaa. Kiihkeäkin rakkaus voi väljähtyä ja loppua, ja sen se ilmeisen usein tekeekin. Sitten tulevat esiin luonteiden ja ominaisuuksien erot, jotka ovat voineet olla kätkössä kuuman lemmen alla. Pitkä kestävä ja suhteellisen onnellinen parisuhde voikin joskus itse asiassa olla eräänlainen kakkosvaihtoehto, jossa rakkaus kyllä voi olla syvääkin, mutta ennen kaikkea rauhallista ja tasaista. 

Kun Goethe erosi Friederikestä, hän oli kahdenkymmenenkahden ikäinen, tyttö 19. Tämän hetken asetelmissa pysyvä parisuhde tuskin alkaa näin nuorena. 1700-luvun lopun ilmapiirissä toki oli selvää, että naisen piti olla jo tuossa iässä valmis avioliittoon, mutta miehen välttämättä ei. Näin nuorten henkilöiden parisuhteen päättyminen ei silti juuri ole poikkeuksellinen asia. Friederiken elämän se kyllä muutti totaalisesti, ja vaikutti kuten sanottu suuresti myös Goetheen.

Käsi sydämelle: kuka ei olisi elämänsä aikana kärsinyt suurta rakkaudentuskaa edes kerran? Ja kääntäen: kuka ei olisi edes kerran vetäytynyt epätyydyttäväksi käyneestä parisuhteesta? Ainakin toiseen tuo iskee kipeästi, ehkä joskus molempiinkin.

Niin murheellinen kuin rakkauden loppu Friederikelle olikin, olisi silti väärin puhua tragediasta. Hän selvisi lopulta tuskistaan kuta kuinkin terveenä, ja eli elämän jossa oli paljon hyvää ja myönteistä.

Friederiken tarina on tunteisiin syvästi vetoava, ja on helppo ymmärtää sen liikutuksen määrää joka Sessenheimiin tai Meißenheimiin vaeltavien toivioretkeläisten mielet niin monien sukupolvien ajan on vallannut. Friederikelle itselleen olisi arvattavasti riittänyt pysyminen rakastamansa miehen vierellä. Mutta pelkällä olemassaolollaan hän sai aikaan suurta kulttuurihistoriaa, ja joutui tahtomattaan  kuolemattomaksi.

Siis pitäisikö tuosta hautakirjoituksesta pahastua? Minua se vähän loukkaa. Ikäänkuin suuri runoilija olisi armollisesti katsahtanut pieneen maalaistyttöön, ja kohottanut hänet olympolaisiin oloihin. Ei, kyllä heidän tarinansa oli molemminpuolinen. Kumpikin sai toiseltaan, ja on aika turhaa ryhtyä laskeskelemaan kumpi sai enemmän, kumpi vähemmän. 

*
Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut Areenalta teosta, jota sopivampaa ei tähän yhteyteen voisi kuvitella. Esa-Pekka Salonen johtaa Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperaa Helsingin musiikkitalossa!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Särkynyt sydän Sessenheimissa


Yllä on kuva Die Gartenlaubesta vuodelta 1871. Se voisi olla hyvänä esimerkkinä siitä pehmeän koristeellisesta tavasta, jolla tuolloin yhdisteltiin erilaisia toisiinsa liittyviä kuvia. Kuvat ovat pienestä elsassilaisesta kylästä nimeltä Sessenheim, nykyään lähellä Saksan rajaa, mutta ennenvanhaan Saksan puolella kuten myös EU-kaupunki Straßburg. Tuossa kaupungissa opiskeli vuonna 1770 lakitiedettä muuan 21-vuotias Johann Wolfgang Goethe, oppineen ja varakkaan frankfurtilaisperheen lahjakas vesa.

Tällä oli tapana tutustua ratsain Straßburgin ympäristöön, ja saapui lokakuussa -70 neljänkymmenen kilometrin päässä olevaan Sessenheimin kylään. Tuota pikaa hän siellä tutustui paikallisen pastorin sievään tyttäreen Friederike Brioniin, joka tuolloin oli 18-vuotias. Nuorten välille kehittyi kiihkeä rakkaussuhde, joka sai myös aikaan että Goethe alkoi kirjoittaa runoja. Yhdestä tuli heti suunnaton hitti, joka sävellettiinkin useaan kertaan - kuuluisimman laulun on kirjoittanut Franz Schubert. Tämä "Heidenröslein" perustuu jo keskiajalta periytyneeseen aiheeseen, ja sillä on suomenkielinenkin vastine kansanlaulustossamme. Mutta Goethen runossa poika ei ujostele, ei huoli kukan uhkauksesta pistää, vaan poimii kukan. Ja kukka - se saa tyytyä kohtaloonsa:

Sah ein Knab ein Röslein stehn,
Röslein auf der Heiden,
War so jung und morgenschön,
Lief er schnell, es nah zu sehn,
Sah's mit vielen Freuden.
Röslein, Röslein, Röslein rot,
Röslein auf der Heiden.

Knabe sprach: „Ich breche dich,
Röslein auf der Heiden!“
Röslein sprach: „Ich steche dich,
Dass du ewig denkst an mich,
Und ich will's nicht leiden.“
Röslein, Röslein, Röslein rot,
Röslein auf der Heiden.

Und der wilde Knabe brach
's Röslein auf der Heiden;
Röslein wehrte sich und stach,
Half ihm doch kein Weh und Ach,
Musst es eben leiden.
Röslein, Röslein, Röslein rot,

Röslein auf der Heiden.

Friederike Brion elsassilaistytön asussa

"Willkommen und Abschied" on eräs toinen näistä runoista, joita Goethe lähetteli kauniisti koristeltuina kirjeinä Friederikelle. Siinä runoilija kuvaa tytön ihanuutta koko runoilijoiden paletin täydeltä, mutta mukana on myös jäähyväisten tuska. Goethe päätti lopettaa suhteen elokuussa -71, valmistuttuaan lakitieteen lisensiaatiksi, ja suunnatessaan takaisin kohti työtä synnyinkaupungissaan. Vanhoilla päivillään hän kirjoitti lopun uudelleen, ehkäpä paremmin vastaamaan tapahtunutta. Suomensin lopun suunnilleen rytmiin, mutta jätin riimit pois:

Mikä autuus suudelmissas,
mikä tuska silmissäsi!
Minä lähdin, sinä katsoit
maahan. Sitten kyynelsilmin
katsoit lähtevää. Oi Luoja,
onni on olla rakastettu,
ja onni rakastaa on myös!

Siihen jäi Friederike-parka. Menetetyn rakkauden tuska oli liian suuri, jotta hän olisi voinut suostua mihinkään kosintoihin, joita tiettävästi tuli piankin. Hän jäi naimattomaksi, ja kuoli 61-vuotiaana 1813. Hänen muistonsa jäi kuitenkin elämään, ja Goethen jälkiä seuraavat toivioretkeläiset käyvät yhäkin Sessenheimin pienessä Goethelle ja Friederikelle omistetussa museossa. Se onkin tuon pikkukylän ainoa varsinainen nähtävyys ja vetonaula. Tässä on Goethen piirros vuodelta 1770 Sessenheimin vanhasta pappilasta, joka on myös otsikkokuvassa keskellä:



maanantai 7. tammikuuta 2013

Versailles - Saksan historian keskeinen linna!


Arvatkaapa mistä aiheesta vuoden 1871 Gartenlauben kuvat eniten kertoivat. No toki saksalaisten valtioiden ja Ranskan välisestä sodasta. Siinähän Napoleon III:n innokas yritys seurata setänsä jälkiä koki perusteellisen kolauksen, Ranska sortui kuin korttitalo, Versailles oli puoli vuotta saksalainen hallintorakennus, ja Saksan keisarikunta sai siellä alkunsa pian uudenvuoden jälkeen.

Niinpä Gartenlaubenkaan kuvissa ei esiinny synkkiä sävyjä. Kenttäpostikaan ei välttämättä ollut mustanpuhuvaa, vaan siitäkin sai irti humoristisen sensuelleja piirteitä. Näkymiä Ranskasta esiteltiin usein, ja varsin ystävällisessä hengessä.

Saksan yhdistyminen ja keisarikunnan synty olivat oikeastaan yhden miehen taitavan toiminnan tulos. Hän seisoo vuonna 1888 maalatussa kuvassa eturivissä, valkoisessa univormussaan, ja katselee miten Preussin kuninkaasta tuli Saksan keisari, ensimmäinen pitkiin aikoihin. Hänen nimiinsä pantua korttipeliä pelasin perheen kanssa pienestä pitäen, erityisenä huvinani misääri jossa ei pidä saada tikkejä ollenkaan. Hänestä kertoillaan, että hän arvosti oikeastaan kaikista kunniamerkeistään eniten nuorena saamaansa hengenpelastusmitalia (joka ei taida kuvassa olla mukana), ja että kun hänelle pahoteltiin "liian" alhaista sijoitusta pöydässä, hän totesi ykskantaan: "Wo ich bin, ist oben!" Siis kuka oli tämä valtakunnankansleri?


Ja voi sitä saksalaista voitonriemua ja ranskalaisten kirvelevää häpeää, kun versaillelaisessa lasarettisalissa oli jouluna 1870 oikea saksalainen joulukuusi kynttilöineen! Tämäkin kuva julkaistiin Gartenlaubessa 1871 muun leppoisan sotakuvituksen joukossa:


Tässä on riittävästi syytä sille, että kannatan Euroopan Unionia. Euroopan kahden tärkeimmän maan välille ei saa enää syttyä yhtään sotaa!

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Metsän saalis


Metsältä palatessaan mies muinoin toi mukanaan tuiki välttämätöntä syötävää. Ansapolku eli virkatie oli joskus miehenmetsän pituinen, eli sellainen että sen päivässä ehti kiertää. Ajat muuttuivat, eikä virkaan päästäkseen enää tarvinnut mennä metsään, vaan siihen riittivät kalustetut ja lämmitetyt huoneet. Jäniksen sijasta metsä tarjosi miehelle kuitenkin mahdollisuuden kerätä kukkia niitä himoitsevalle naiselleen. Eipä sankaruuskaan mieheltä välttämättä minnekään kadonnut. Hirvenhiihtämiselle tuli vuoristossa kilpailijaksi joskus jopa hengenvaarallinen yritys poimia naiselle tämän himoitsema Edelweiß. Samalla mies kykeni todistamaan naiselle olevansa miehuullinen ja rakastamisen arvoinen.

Nainen ja kukkaset ovat erottamattomassa yhteydessä toistensa kanssa. Ei portrettia naisesta, tai symbolikuvaa, ettei siihen liittyisi runsas kukintojen määrä. Jopa naisen hankalille ajoille tulevat avuksi eufemistiset Vuokkoset... Naiset ovat nuorina nupussaan, ja puhkeavat tai aukeavat lopulta kukkaan, kaikkine jopa konkreettisine sivumerkityksineenKukkasten poimiminen on naisille jo tyttöajoista lähtien maaninen tarve. Siinä he riipovat kukkaketoa, ja irti revityt kukat nuutuvat hikisissä kätösissä. Tämä toiminta on ehkä syvästi symbolista. Naisen kauneuden rinnalla kukkien kauneus tuntuu uhkaavalta, ja niinpä keto on tyhjennettävä näistä pikku häiriötekijöistä... Siinä työssä mieskin voi tuntea itsensä tarpeelliseksi, ja odottaa sankaritekojensa jälkeen asianmukaista palkintoa.



lauantai 5. tammikuuta 2013

Goethe ja Schiller - vähän outoa ystävyyttä


Goethe ja Schiller tapasivat toisensa varsinaisesti ensimmäisen kerran 7. syyskuuta 1788 Rudolstadtissa von Lengefeldien talossa järjestetyssä juhlassa. Goethen kutsui itse asiassa toinen perheen tyttäristä, Schillerin tuleva vaimo Charlotte. Schiller oli umpi-ihastunut molempiin, ja olisi ilmeisesti halunnut vanhemman heistä, Carolinen, mutta tämä oli jo mennyt naimisiin.

Samana kesänä Goethe suurelta Italianmatkaltaan palanneena oli asettunut asumaan yhdessä 23-vuotiaan Christiane Vulpiuksen kanssa. Tämä oli kouluja käyneestä keskiluokkaisesta perheestä, mutta köyhyyden takia joutunut ottamaan siivoojan paikan. Tästä syntyi tietysti skandaali, johon suurella raivolla osallistui myös Goethen entinen rakastajatar rouva Charlotte von Stein.

Naimisiin pari meni vasta 18 vuotta myöhemmin, saatuaan viisi lasta. Neljä heistä haudattiin lapsina, mutta hautajaisiin Goethe ei mennyt. Ei mennyt Christianenkaan hautajaisiin 1816, ei näet ollenkaan pitänyt hautajaisista. Iloisella ja käytännöllisellä Christianella oli suuri vaikutus Goethen kirjalliseen tuotantoon, ja pariskunnan rakkaus oli kiihkeää.

Vaikka Christiane lopulta vähitellen hyväksyttiin (pitkin hampain) seurapiireihin, oli yksi joka ei häntä koskaan hyväksynyt: Friedrich Schiller. Tämä oli nainut "ylöspäin", ystävä Goethe taas "alaspäin". Ja vaikka Schiller oli joskus esiintynyt vähän vallankumoukseen taipuvaisena, hänen käyttäytymisensä Christianea kohtaan oli puhtaasti törkeää. Ei tervehtinyt koskaan, ja vaikka asui Goethen luona erinäisiä aikoja, rouva salaneuvoksetar ei saanut edes näyttäytyä jo mainetta saaneelle nerolle...

Inhottava tahra muuten suuren kirjailijan jälkimaineessa.

Goethen piirros Christiane Vulpiuksesta