maanantai 21. marraskuuta 2022

Keskustellaan!



Ennen vanhaan oli isien ja esimiesten tapana huutaa ja sättiä, jos lapsi tai alainen oli käyttäytynyt moitittavasti.

Sitten, joskus puoli vuosisataa sitten, edistyttiin ja ryhdyttiin harjoittelemaan demokraattista sisäsiistiyttä. Kun siis lapsi tai alainen käyttäytyi moitittavasti, isä ja esimies ilmoitti, että on aika KESKUSTELLA aiheesta.

Sitten huudettiin ja sätittiin.

Jos lapsi tai alainen esitti halua vastustella, sellainen keskeytettiin tuota pikaa. Eihän KESKUSTELUA saa häiritä.

- - -

Kun some keksittiin, ja nettilehdet halusivat lukijoita, toimitukset avasivat tilan, jonka otsikko oli KESKUSTELE. Sitten yhdet huusivat sitä ja toiset tätä, ja lopulta sätittiin ja haukuttiin tasapuolisen innokkaasti.

- - -

Tänään, kun Qatarin jalkopallokisat alkoivat, kaikissa medioissa toisteltiin, että Qatarin ihmisoikeuksista pitää voida KESKUSTELLA. 

Tarkoittiko tämä, että jotakuta innostetaan esittämään puolusteluja ahdasmielisten diktatuurimaitten toiminnasta? Ei tietenkään. KESKUSTELU tarkoittaa sitä, että oikeamieliset saavat vapaasti julistaa anateemaansa ja maranaathaansa, ja että pahojen kulttuurien toimintaa pitää ankarasti paheksua.

- - -

Tavat siistiytyvät. Se tarkoittaa, että kielenkäyttöä sievistetään, ja pahoja sanoja ei enää sanota.

Sitten käyttäydytään niinkuin ennenkin. Helpottaa! 

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Naisten monimuotoisuus ja taidehistoria


Aamulehden toimittaja Saara Nyystilä kertoi 1.11.22 kuuluisan pop-artistin musiikkivideon herättämästä raivosta. Siinä oli esiintynyt sana "lihava". Some-raivon seurauksena sana poistettiin.

Toimittaja on sitä mieltä, että "taidetta saa kyllä kritisoida, mutta ei vaientaa". Ihmisten monimuotoisuuden huomioon ottamisesta on syytä keskustella, hän sanoi. Näin asti ihan hyvä. Naiset (sillä naisten ongelmistahan nyt puhutaan!) ovat kovin monimuotoisia, ja epäilemättä on inhimillisesti väärin että vain jonkun muotoisia hyväksytään, toisenlaisia ei. Mutta toimittajan argumentointi menee sitten vähän oudoksi.

Hän kertoo käsityksensä taidehistoriasta: "Vanhoissa taidemaalauksissa harvoin esiintyy naishahmoja...". Hupsis... mutta jatkaa sitten: "...mutta silloin kun esiintyy, he ovat pääsääntöisesti hädässä olevia tyttöjä, kotivaimoja ja ennen kaikkea alastomia". Kun suunnattomasta materiaalista valitaan sopiva kooste, olkinukesta voidaan aina saada aikaan sopivan muotoinen. Toki "hädässä olevien tyttöjen" löytäminen on hiukan haasteellista, ja voisi kysyä onko kovin pahantahtoista jos heidän tilanteeseensa kiinnitetään huomiota, tai heitä pyrittäisiin auttamaankin.

Toimittaja sanoo, että "sillä mitä taiteen nimissä tehdään ja sanotaan, on merkitystä". Sitten tulee kappale, josta todella olisi syytä "keskustella":

"Mielestäni ei ole kohtuutonta haastaa taiteilijoita ilmaisemaan itseään niin, että ottaa samalla huomioon monimuotoisuuden. Samanlaiset vaatimukset kohdistuvat nykyään muuallekin yhteiskuntaan aina yksilöistä yrityksiin. En keksi syytä, miksi samat säännöt eivät pätisi taiteeseen".

Kiitos vain, kyllähän näitä monenlaisia vaatimuksia esitetään, ja mitä oudommaksi tulevat, sitä raivokkaammaksi ne käyvät. Käyttääkseni nyt ajankohtaista hokemaa, ihmisten resilienssi on hukassa.

Alkukuvassa on taidehistorian ehkä kuuluisin nainen, Willendorfin Venus 30000 vuoden takaa. Hän on lihava ja alaston, mutta kaikkea muuta kuin kotivaimo tai hädässä oleva tyttö. Ei, hän on mahtava, jopa jumalainen hallitsija, Eevan esiäiti, se jonka kautta me kaikki tulemme maailmaan.

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Heiskanen, nykytaiteilija


Outi Heiskanen on kuollut 85 vuoden ikäisenä. Murheellista, vaikka toki odotettuakin. Heiskasen grafiikanlehdet tuottivat minulle ja lukemattomille muille suurta iloa ja mielihyvää.

Uutisissa Heiskasen kuolemasta hänestä käytettiin otsikoissa ensin vain sanaa "nykytaiteilija". Sitten "palkittu nykytaiteilija", kunnes jokin lehti tajusi että hän oli "taiteilija, akateemikko". Tämä on minusta ehdottomasti korrektein tapa.

Mitä tämä ilmaisu "nykytaiteilija" oikein merkitsee? Mitä tällainen täsmentävä attribuutti "nyky" tuo lisäarvonaan? Eikö vastikään menehtynyt taiteilija ole "nykytaiteilija" siinä kuin vielä eläväkin?

"Nykytaiteilijasta" puhutaan joskus hiukan alentuvalla tavalla. Varsinkin jos puhutaan "näistä nykytaiteilijoista", jolloin ajatuksen alla on mielle jotenkin omituisesta, käsittämättömästä, tai peräti vähättelemisen arvoisesta töhertelijästä, jonka "taide" ei vedä vertojaan oikeille entisajan kunnon taiteilijoille. 

Olisiko kuitenkin niin, että pyritään tekemään eroa "kaiken maailman taiteilijoihin", ja joihinkin vähän tärkeämpiin, ikäänkuin "taide-taiteen" edustajiin? Silloin attribuutti "nyky" pyrkisi tekemään ikäänkuin positiivisen sävyn koko ilmaisuun. Takana saattaa olla jopa 1800-luvulla alkanut ajatus siitä miten vanha taide oli ikäänkuin vanhanaikaista, typerää, pintapuolista ja vähäarvoista, kun sen sijaan uudet modernit tavat tehdä taidetta olivat silmiä aukaisevia ja paljon fiksumpia.

Olisiko niin, että käsitteestä "moderni" olikin tullut eräänlainen historiallinen tyylisuunta, johon niputetaan pointillismit, kubismit, abstraktit ynnä muut "-ismit", ja että itse käsite "moderni" mielletäänkin nyt samaan koppaan antiikin, keskiajan, renessanssin ja barokin joukkoon? Ja sitten oltaisiin jälleen yrittämässä tekemään pesäeroa uljaan uuden maailman ja vanhentuneen taiteen kanssa?

Määrite "nyky" on vain niin onnettoman huono määritteeksi. "Nyky"-taiteilijat tekevät edelleen mitä erilaisimpia teoksia, eikä heitä voi mitenkään niputtaa kokonaisuudeksi. Menneet tyylilajit elävät kuvataiteissakin yhä, ja uusia keksintöjä tehdään kaiken aikaa, kun tekniikoita kehitetään ja olosuhteet muuttuvat.

Mitä Outiin tulee, hänen taiteensa on helposti vastaanotettavissa, se on hauskaa ja mielikuvituksellista ja välillä vähän hulluakin. Kiitos siitä, Heis!    





 

tiistai 30. elokuuta 2022

Mukaan tarttuneita matemaattisia pulmia


Matemaattiset anekdootit tuottavat usein silmiä aukaisevia havaintoja. Ne pakottavat ihmisen katselemaan ikään kuin uudella tavalla, tajuamaan mikä on olennaista ja mikä merkityksetöntä kohinaa. Tässä muutama vuosikymmenien saatossa mieleen jääneistä. Aloitan jutulla jonka luin 60-luvulla, ja jonka jotkut entiset oppilaat saattavat muistaa.

Lasten ikä

Vanhat luokkatoverit tapasivat toisensa pitkästä aikaa. Toinen alkoi kysellä mahdollisista lapsista.

"Onhan niitä tullut jo kolme kappaletta", tuttava kertoi.

"Minkä ikäisiä he ovat?"

"Sanotaanko niin, että heidän ikiensä summa on sama kuin talomme numero, senhän varmaan muistatkin. Heidän ikiensä tulo on 36."

"En pysty näillä tiedoilla ratkaisemaan lastesi ikiä", toinen harmitteli.

"Ai niin, unohdin kertoa, että vanhin lapsista soittaa pianoa!"

"No sittenpä tiedän lastesi iät!"

Niin, minkä ikäisiä nämä kolme lasta olivat?

Merkilliset hissit

Työtoverit Abel ja Ben asuivat toimitalonsa eri kerroksissa. Abelin työhuone oli toisessa kerroksessa, Benin kuudennessa, joten miehet joutuivat tämän tästä käyttämään hissiä.

Abel sanoi: "Merkillinen juttu, mutta kun painan hissin nappulaa, hissi tulee useimmiten ylhäältä. Keskimäärin viisi tulee ylhäältä, mutta vain yksi alhaalta. Onko teillä katolla hissitehdas, joka lähettää hissejä kellarivarastoon?"

Ben vastasi: "Minäkin olen havainnut saman ilmiön. Mutta minun mielestäni viisi hisseistä tulee alhaalta, vain yksi ylhäältä! Siellä kellarissa sen hissitehtaan täytyy olla, ja varmaan ne hissit rahdataan sitten helikoptereilla pois!"

Kysyn kuitenkin, että minkä korkuinen kaverien toimitalo on?

Humalainen soutamassa

Mittaustieteestä kiinnostunut joutomies tarkkaili joen rannalla, kun hyvin tuttu väkevistä juomista innostunut soutaja eteni vastavirtaan, puolitäysi viskipullo takatuhdolla. Rivakasti mies soutikin, peräti 50 senttimetriä sekunnissa. Onneksi joki oli laiska, sen virtausnopeus oli vain 2 senttimetriä sekunnissa. Joen yli kulki silta, ja soutaja joutui kumartumaan sen alta. Pahaksi onneksi vene heilahti, ja pullo putosi veteen ja alkoi hitaasti lipua veden mukana. Soutaja kun oli vähän viskissä, hän huomasi vasta viiden minuutin kuluttua pullon kadonneen alajuoksulle. Hän käänsi veneen, ja alkoi soutaa pulloaan kiinni. Humalainen kun oli, soutaja jatkoi samalla tahdilla järkähtämättä takaisin päinkin, ja mittaileva joutomies huomasi että veneen nopeus oli hiukan noussut.

Kuinka kauan kesti, ennenkuin humalainen tavoitti rakkaan pullonsa?

Ikkunan puolikas

Tämä on Lewis Carrollin kertoma tehtävä, hänen joka kirjoitti Liisan seikkailuista ihmemaassa.

Hienossa huvilassa oli huone, jossa oli vain yksi ikkuna, neliön muotoinen. Huvilanrouvan mielestä se ikkuna oli aivan liian suuri, ja hän määräsi talonmiehen pienentämään ikkunaa puolta pienemmäksi. Mutta jostain syystä rouva kuitenkin ehdottomasti halusi, että ikkunan korkeutta ja leveyttä ei muuteta, eikä sen muotoakaan. 

"Mahdotontahan  tämä on!", parahti talonmies.

Mutta onko?

Yhdestä sataan

Tämä tapahtui Helsingin Yhtenäiskoulussa 60-luvun lopulla. Minulla oli vähän "muita töitä", ja annoinkin oppilaille tehtäväksi laskea yhteen kaikki luvut yhdestä sataan.

Kului muutama minuutti, ja eräs pojista, vakavasti liikuntarajoittunut kaveri toi valmiin tuloksen. Muut ihmettelivät, joku oli juuri vasta kuutosessa. Nuori nero ilmoitti juhlallisesti että hän oli käyttänyt "kuuluisan saksalaisen matemaatikon Carl Friedrich Gaussin menetelmää". Poika pahus ei päässyt liikkumaan, mutta lukea hän osasi loisteliaasti. Ja hän oli sitten lukenut saman kuin minäkin joskus nuorena. Ja todellakin, tämähän on pelkkä päässälasku!

Mutta miten tuleva matematiikan professori alaluokkalaisena tämän ratkaisi?


perjantai 5. elokuuta 2022

Prosessi pyörii unessakin...


 





Pari viikkoa sitten lähdin unissani kehittelemään uutta 12-sävelistä nuottiriviä. Siitä tuntui tulevan sen verran käyttökelpoinen, että heräsin, ja kirjoitin rivin muistiin illalla lukemani lehden reunaan. Aamulla huomasin että siitä tosiaan tulisi kappale, ja aloin työstää sitä. Viikon päästä se olikin valmiina, ja lähti kustantajalle.



 






Unen ja valvetilan ero näyttää olevan joskus varsin häilyvä. Prosessi on käynnissä koko ajan, ja vain silloin tällöin havaitsee kaoottisesta aivotoiminnasta havaittavia merkkejä, joitakin musiikinrepaleita siellä, toisia täällä.

Juuri nyt olin taas hurskaasti unessa, ja minulle tuli äkkiä mieleen, että Wagnerin Tristan-oopperan lopun Isolden monologin sointukulkuhan on aivan selvästi muunnelma alkusoiton kuuluisista Tristan-soinnuista! Soitin peiton alla aivan hiljaa, jatkoin muunnelmien tekoa ja kirjoittelin muistiin äänenkuljetusta neljässä äänessä. Peiton alla oli ilmeisesti klaviatuuri, ja hyvin hiljaa soitin sen vuoksi että pieni poikani nukkui viereisessä vuoteessa.

Muunnelmia tuli toinen toisensa perästä, ja kaikki kuulosti aivan vallan mahtavalta. Kuulin poikani liikahtelevan, ja yritin soittaa vielä hiljemmin. Sitten poika nousi vuoteesta, tuli viereen, nieleskeli kyyneleitä ja sanoi: "Sinä soitat koko ajan... Minulta loppuu uniaika..." Sitten hän kiipesi ylitseni ja asettui viereen.

Minulle tuli huono omatunto.

Jälkeen päin tajusin, että niinhän minä olin elänyt koko sen ajan, kun poikani olivat pieniä... Vaikka olisin sattumalta ollut kotonakin, työ vei aina suurimman osan ajastani.

Prosessi pyörii yhä. Nyt viimeisessä vanhuudessa alkaa jo uniaika ja valveaika olemaan yhä tiiviimmin yhteydessä keskenään. Keskustelen Gesualdon, Wagnerin, Klamin ja Messiaenin kanssa, ja ihmettelen milloin he näyttäytyvät ihan elävän näköisinä olan takaa kurkistelemassa. Vanhuuden loppu on mielenkiintoista aikaa.

Kun nyt mainitsin näitä vanhoja ja minulle tärkeitä kollegakavereitani, kerron heidän töistään joitakin esimerkkejä. Niitä ovat esimerkiksi Gesualdon Moro lasson ensimmäiset tahdit, Wagnerin Tristan, Klamin Laulu Kuujärvestä, tai Messiaenin L'Ascension. Ihmeellistä musiikkia.

 

 

tiistai 19. heinäkuuta 2022

Marilaisia kansanlaulurunoja 2

(Marien kansanlaulutekstejä vapaasti suomeksi muotoileminani. Ahdingossa elävän sukulaiskansan laulusto on todellinen aarreaitta.)


Vesi vierii, ranta jää.

Lintu lentää, pesä jää.

Minä lähden, sinä jäät.

Näemmekö milloinkaan? 


Ikkunasi ohi kuljin,

näkeväni sinut toivoin.

Katsonut et kertaakaan,

Laulusikin vaikeni.


-


Kädessäni kaunis kukka,

toisessa on linssi kirkas.

Missä kulta, kukankaunis,

missä katse, lasinkirkas?


Yksi vain on liina mulla,

likainen se ainoani.

Yksi liina, likaliina,

Toista ei, on ainoani.


Yksi vain on kulta mulla,

mutta vihainen on kulta.

Yksi kulta, mutta tyly.

Toista ei, on ainoani.


-


Korkealla, korkealla villisorsat lentelevät.

Takaisin ei niitä saa, ei vehnänjyvin, herkkujyvin.


Kuudentoista ikäiseksi tyttö ei voi nuorentua,

vaikka hälle kuinka usein nisupullat syötteleisi.


Korkealla, korkealla villihanhet lentelevät.

Palannut ei mikään niistä, houkuta ei rukiinjyvät.


Kahdenkymmenen ja kahden ikään poika nuorentua

ei voi, vaikka ateriat rukiinleipäiset vain söisi.


-


 

Kedon kukkasia poimin,

liljan sinisen.


Varovasti kukan taitoin,

rintaan sidoin sen.


Neulan otin, jotta kukka

putoaisi ei.


Tuli hento tuulenhenkäys.

Kukkaseni vei.


-


Mistä kuuluu käen kukku, käen kukku kaukainen?

Kaukaa, kaukaa, lehvästöstä koivumetsän valkoisen.


Mistä kuuluu harmonikan riemusoitto kaukainen?

Kaukaa, kaukaa, keskuudesta poikajoukon iloisen.


Mistä kuuluu satakielen kaunis laulu kaukainen?

Kaukaa, kaukaa, puutarhasta, omenapuiden keskeltä.


Mistä kuuluu kanteleiden kaunis soitto kaukainen?

Kaukaa, kaukaa, keskuudesta neitojoukon suloisen.


-


Keskiyöllä kuljen hiljaa puutarhani hämärään.

Rakkaani on saapumassa kohta alle syreenein.

Satakieli laulaa jossain onnellista lauluaan.

Saavu, rakkain syreenien tuoksuun, saavuthan!


(Tämä teksti on sovitettu alkuperäisen laulun rytmiin. Jotta sen koko sisältö aukenisi, runoa olisi laajennettava. Ehkä teen sen joskus. Alkutekstin kirjoittajan nimi tiedetään, hän on vuorimarilainen G.Matyukovsky.)

lauantai 16. heinäkuuta 2022

Marilaisia kansanlaulurunoja 1

Marien (eli suomensukuisten tseremissien) lauluja olen sovittanut ja suomentanut parikymmentä, mutta László Vikárin ja Gábor Bereczkin vuonna 1971 julkaisemassa kokoelmassa Cheremis Folksongs lauluja on peräti 320. Koska näiden teksteissä on niin paljon tuoretta ja omintakeista kuvastoa, lähdin uudestaan niitä tutkimaan, nyt tekstien kannalta. Tässä muutamia vapaasti muotoiltuja näytteitä, lähteenä tuon suurenmoisen kokoelman englannin ja unkarinkieliset käännökset. Tekstien jälkeen olen liittänyt pari sovitustani äänitelinkkinä. 


Pyörii, pyörii, hurjasti pyörii,

tuulimylly pyörii kylämäen päällä.

Suru on ehättänyt jo sinne asti.


Pyörii, pyörii, vimmatusti pyörii

vesiratas pyörii kyläpuron luona.

Kyyneleet kuohuvat vetten halki.


-


Vuorelta laskeutuu, kapeaa polkua, 

alemmas kiirehtii nuorukainen,

laulaen laskeutuu, vihellellen poika,

kapeaa polkua laaksoa päin.


Mitenkä toisin vois vuorelta tulla,

mitenkä toisin kuin laulaen vain,

poika kun vuorelta laskeutuu 

kapeaa polkua laaksoa päin.


-


Aamulla varhain satakieli lauloi.

Joku minua kutsuu, äitikö se on?


Illalla käki jossain kukkui.

Joku minua kutsuu, isäkö se on?


-


Minne on lähtenyt äitini,

kunne kadonnut emoni?

Mennyt on kiviseen rantaan,

mansikoita poimimaan.


Jos on lähtenyt rantaan,

mansikoita poimimaan,

takaisin pian palanneekin

- entä jos palaakaan ei?


-


Vesi virtaa,

ranta jää.

Minä lähden,

sinä jäät.


-


Kultaseni, akkunasi avaa,

mansikoita sulle toin!

Katso tänne, mansikkaiset

kasvosi että nähdä voin!


Akkunasi, puutarhasi avaa,

kauniit omenasi poimisin!

Luokse tule, polvelleni istu,

sitten kanssasi leikkisin!


-


Isä, älä moiti minua,

äiti, älä tuomitse!

Kasvanut en rikkaan puutarhassa,

vesin minua ei kasteltu.


Veli, älä moiti minua,

sisko, älä tuomitse!

Minua ei tuuli tänne tuonut,

vesi ei minua kantanut.


-


Niityllä kuljin kultani kanssa,

kulta ei kättäni päästänyt.


Niinkuin siemen työntää juuren,

niin olet juurtunut sydämeen.


Käkönen kukkuu jossain täällä,

pesänsä rakentaa se kauas pois.


Minä olen täällä, täällä laulan,

kultani - poissa, kaukana on.


Tässä kaksi marilaista laulua Ritvalan Köörin esittämänä.

https://youtu.be/WCT9aA0fRqQ?list=RDWCT9aA0fRqQ

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Iljettävä mieskatse

Suomen UN Women julistaa, että ”naisten kehot eivät ole olemassa miesten katsetta varten”. Päivittäin kuulen, että MIESKATSE on iljettävin ilmiö koko maailmankaikkeudessa.


Katson televisiosta naisten kolmiloikkaa, ja huomaan että jotenkin nolostun. Huomaan että kilpailijat ovat naisia, mutta ankarien julkisten paheksuntien jälkeen en oikeastaan uskaltaisi tai saisi kiinnittää huomiota heidän sukupuoleensa. Nämä kilpailijat ovat ihmisiä, ruotsiksi "hen", eivätkä sukupuoliolentoja! Monet julkimot kuvauttavat itseään vähissä vaatteissa, mutta opettelen siis olemaan muka huomaamatta heidän sukupuoltaan.


Tunnen joitakin naisia, jotka mieluiten käyttävät suomeakin puhuessaan ruotsalaista innovaatiota ”hen”, korostaakseen tasa-arvoisuuttaan. Kerran ehdotinkin sitten että jos sukupuolia ei ole, voimmekin mennä samaan saunavuoroon. ”Miehillä ei ole mitään tekemistä naisten saunavuorolle!”. Kuulin sitten myös että ”hen” on tarkoitettu oikeastaan vain naisten nimitykseksi. Eikä minulle tämän jälkeen puhuttu sanaakaan.


Samaan aikaan kun korostetaan sukupuolten olemattomuutta, sitä käsitellään yhä korostuneemmin.  Jo 90-luvulla huomasin, että kiivaimmat puhujat väittävät että jo se että mies tunnistaa vastaantulijan naiseksi osoittaa että hän on tuijottanut tämän vartalon yksityiskohtia. Näinpä miehen olisi parempi laskea katseensa maankamaran suuntaan, kunnes vastaantulija on mennyt ohitse.


Olen, paitsi mies, myös hyvin vanha mies. Useimmat kohtaamani naiset ovat minua nuorempia. Nyt astuu esiin uusi kynnyskysymys. Se että vanha mies katsoo tällä mieskatseellaan (eihän hänellä muutakaan ole!) nuorempaa naista, on vielä kaksinverran kuvottavampaa. Ehkä siitä pitäisi sitten päätellä, että nuoren ja ilmiselvästi mieskuntoisemman henkilön kohdalla ankarimmatkin naiset antavat armon mennä periaatteensa ohi. Ehkä heillä on jopa jokin piilevä tarkoitusperä mielessään?


Väkimäärän hurja kasvu maailmassa on ongelma. Ehkäpä tiedostavat naiset ovat itse asiassa aivan oikein oivaltaneet asian. Kyllä se liikaväestö tätä menoa on kohta muisto vain.

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Ruma / Kaunis - tyhmää dikotomiaa




Jo kauan sitten ihmettelin taidearvostelijoiden tapaa jakaa musiikkia, maalauksia tai kirjoja asteikolle ”huono” —- ”hyvä”. Minusta taiteen vastaanottaminen olisi luontevinta asteikolla ”epäkiinnostava” —- ”kiinnostava”, tai ”välinpitämätön” — ”innostava”.


Ongelmana on se, että sekä ”huono” että ”hyvä” ovat molemmat ensin määriteltävä. Ja siinä määrittelyssä tulee välittömästi esiin jokin järjestelmä, jonka puitteissa tämä ”huonous” tai ”hyvyys” mitataan. ”Näin ei sovi / sopii tehdä!” ”Näin ei saa / saa tehdä!”. 


Vääjäämättä tämän tapainen arviointi liittyy totunnaiseen, tavanomaiseen ja säännönmukaiseen ajatteluun. Taiteen opettaja, taidelajista riippumatta, mittaa oppilaansa tuotosta jonkin järjestelmän mukaan. Häntä kiinnostavat helposti virheet ja niiden korjaaminen enemmän kuin itse ilmaisu, ja taidearvostelijan sankarityönä on usein näitten havaittujen virheiden paljastaminen.


Samanlainen ongelma on, jos otamme toisen vastakkaisparin ”ruma” — ”kaunis”. Ehkä olemme jo jotenkin määritellyt ”kauniin”, mutta myös ”ruma” vaatii määrittelyn. Onko niin, että ”kaunis” = ”ei-ruma”? Onko ”melko kaunis” = ”hiukan ruma”? Onko niin, että jos jokin on ”melko kaunis”, siihen on sekaantunut jotain joka on ”hiukan rumaa”. Mitä se olisi? 


Vai olisiko niin, että se mitä olemme määritelleet ”kauniiksi”, sisältää tietyn suurehkon määrän ”kauneutta”, ja jokin ”melko kaunis” yksinkertaisesti sisältää tätä ”kauneutta” hiukan vähemmän?


Vasarasta tai koneesta voimme sanoa, että se on ”huono”, jos sillä on vaikea vasaroida tai jos kone ei toimi. Mutta taideteoksen kohdalla tämä jako on mieltä vailla. Joko taiteellinen tuotos herättää vähän, kohtalaisesti tai suurta vastakaikua. Siinä mielessä dikotomia ”Hyvä / Huono” ei ole validi.


Sen sijaan dikotomiaksi mielletty ”Ruma / Kaunis” on kokonaan epäpätevä, ei ollenkaan validi. ”Kauneutta” on havaitsijan kannalta vaihteleva määrä, ja se riippuu sekä havaitsijasta itsestään että ”kauneuden” ominaisuuksista. Jokin on kovasti "kaunis", jokin on jossain määrin "kaunis". Koska myös ”ruma” on ensin määriteltävä, sillä on havaitsijan kannalta sama olemus, ”rumaa” voi olla vaihteleva määrä, eikä sen määrä ole ”kauniin” osalta olennaista.


Samahan se on mustan, harmaan ja valkoisen kanssa. Mustuutta valkoisessa on 0%, mustassa 100%, ja harmaassa siltä väliltä! Mutta violetissa värissä on vaihteleva määrä sekä sinistä että punaista.

torstai 9. kesäkuuta 2022

SULO - Yrjö Hirnin estetiikkaa


Palasin pitkästä aikaan lukemaan Yrjö Hirnin (1870-1952) maineikasta teosta ”Esteettinen elämä” (Det estetiska lifvet 1913). Äitini oli muinoin opiskelujensa yhteydessä alleviivannut huolellisesti tärkeitä pitämiään kohtia.

Hirn oli omana aikanaan merkittävä kirjoittaja, joka kauneuden ohella tutki jopa lasten leikkimistä, jota aikoinaan ei juuri arvattu mielenkiintoiseksi kohteeksi psykologian, evoluutioteorian tai sosiologian tutkimukseen (Barnlek 1916). Monien mielestä Hirnin tärkein kansainvälisesti merkittävin teos on The Origins of Art (London 1900), jossa hän sen aikaisen tiedon pohjalla etsi taiteen ja kauneuden juuria.

Nykypäivän kirjoittajat kuittaavat Hirnin kirjoitukset yleensä enemmän tai vähemmän vanhentuneiksi, ylpeilipä muuan professori hankkineensa erään tutkija Beardsleyn teoksen ensi sijassa siksi, että Hirnin nimeä ei näkynyt hakemistossa. 

Tämä tieteellisen vanhentuneisuuden ajatus on mielenkiintoinen. Olemmehan tottuneet siihen, että niinkutsuttujen kovien tieteitten tulokset helposti vanhentuvat. Newtonin fysiikka on enää yksi erikoistapaus maailmankaikkeudessa, ja 1700-luvun kemia ei juurikaan riitä selittämään fullereeneja tai DNA:ta. 

Mutta estetiikan tai yleensäkin filosofian puolella jopa Platon, Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, Kant tai Goethe ovat enemmän tai vähemmän valideja tänäänkin. Humanistisilla aloilla ja erityisesti estetiikassa tutkijat ensin valitsevat valtavasta määrästä ilmiöitä, ja luokittelevat, kuvailevat ja järjestävät niitä erityisen käsitteistön avulla. Riippuen tutkijasta tämä terminologia saattaa olla sisällöltään vähän erilainen, se voi painottua vähän siihen tai tähän suuntaan, ja siitähän sitten ankara akateeminen väittely saa sytykkeitä. Joillakin tutkijoilla saattaa olla poliittisia tai henkilökohtaisia viehtymyksiä, ja erilaiset taidesodat vaikuttavat moninaisin sosiaalisin tavoin.

Jotkut auktoriteetit kiistävät jopa itse kauneuden merkityksen taiteen etevyyden tai merkittävyyden osalta. Koko käsite ’kauneus’ onkin sikäli hankala, että sitä voidaan käyttää kovin monella tavalla. Siihen voidaan liittää monenlaisia täsmennyksiä, kuten miellyttävä, symmetrinen, tarkoituksenmukainen, ylevä, tasapainoinen, jopa näppärä.

Luonnon kauneus, kasvit, kukinnot, eliöt ovat usein ilmiselvästi tätä kauneutta. Niissä on matemaattisia ja geometrisia ominaisuuksia, jotka ovat samaa juurta niin pienissä kuin suurissa ilmiöissä. Mutta jos määrittelemme niitä jonkin ominaisuuden kautta, huomaamme että määrittely jää vajaaksi. Voimme ehdottaa, että symmetria on kauneuden perusominaisuus, mutta kohtsillään löydämmekin kauneutta jossa symmetriaa ei esiinny. Kaikki määritelmät ovat vajaita, kaikissa on poikkeuksensa.

Palaan Hirnin teokseen. Hän kirjoitti omat lukunsa mm. käsitteistä ”kaunis”, ”sulo ja arvokkuus”, sekä ”ylevä”. Tämä ”sulo” on nykykorville hiukan hupaisa ilmaus, mutta Hirnin tekstissä on kyllä omaa merkittävää sulokkuutta. Näin hän kuvaa suloa (behag, grace, Anmut, Grazie):

Kaunis, tämän sanan rajoitetussa merkityksessä, ei voi luontonsa mukaisesti milloinkaan olla ylevää eikä traagillista eikä koomillista, mutta se ei ole todellisesti kaunista, ellei siihen samalla liity jonkinlaista vapautta ja kepeyttä […].

[…] Onhan epäämätöntä, että sulokkuus on meitä ja aistimaailmaamme lähempänä kuin ihanne-esteettinen. Ei käy myöskään kieltäminen, että sulon ilmaukset ovat helposti havaittavissamme ja että ne tulevat vastaamme kokonaan toisella tavalla kuin ihanne-esteettiset ilmaukset.

Die Schöne bleibt sich selber selig;

Die Anmuth macht unwiderstehlich.

(”Kaunis pysyy omalle itselleen autuaana; sulo tekee vastustamattomaksi”. Goethe: Faust) 

Hirn siteeraa Herbert Spencerin tutkielmaa On gracefulness:

Liikkeiden sulo merkitsee […] liikkeitä, jotka suoritetaan lihasvoimaa säästellen; muotojen sulo merkitsee muotoja, jotka tekevät sellaisen säästämisen mahdolliseksi; asentojen sulo merkitsee asentoja, joissa voidaan pysyä tätä säästämistä noudattaen; ja esineiden sulo merkitsee esineitä jotka ovat tavalla tai toisella näiden asentojen tai muotojen kaltaisia.

Tämähän muistuttaa hiukan jopa judon tapaisten kamppailumenetelmien kuvausta, joita me ehkä emme välttämättä yhdistä varsinaisen kauneuden kokemuksiin. Mutta selvästi voimme sanoa kauniiksi monien eläimien liikuntaa, jossa sekä tarkoituksenmukaisuus että voimien säästäminen on olennaista. Nämä kokemukset on sitten mahdollista laajentaa ja yleistää monin tavoin, aina erilaisten taiteellisten ilmiöiden alueille asti.

Hirnin ja monien muiden estetiikasta kirjoittaneiden teksteistä löytää, jos ei nyt aivan kauneuden salaista kaavaa, niin ainakin hyviä kuvauksia kauneuden monista ilmenemismuodoista. Jos nämä teksti eivät välttämättä ole ankarinta tiedettä, ne ovat parhaimmillaan hienoa esseistiikkaa. 




keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Infarkti ja ristikot



Minulle tupsahti puolitoista vuotta sitten aivoinfarkti. Se osui puheen ja vähän kirjoituksenkin alueelle, mutta oli onneksi hyvin lievä, ja parani nopeasti. Itse huomaan asian joskus vieläkin, kun joudun etsimään joitakin termejä. Ne kyllä nopeasti löytyvätkin, enkä usko että läheisenikään juuri huomaavat mitään.


Ennen sikeidenvetämistä olin kauan harrastanut sanaristikkoja, ja nyt huomasin että ne ovat ylen mainio keino harjaannuttaa ammattikirjoittajan vahingoittuneita aivoja. Olennaista on nyt, että sanalistan tehtävissä tulee olla mahdollisimman laaja, jotta prosessointi olisi tehokas. Keskityn siis pääasiassa yhden ja kahden tähden ristikoihin, jotka ratkaisen yhden istunnon aikana kokonaan.


Mutta jotain jännitystä elämään täytyy kuitenkin ristikoittenkin osalta sisältyä. Vaikeutan ratkaisua siten, että uuden sanan täytyy olla kiinni edellisessä, ja sen edellisen täytyy olla kokonainen. En siis voi kirjoittaa sanaa sieltä ja toista täältä. Jos ratkaisu jää kesken, minun on etsittävä kauempaa, ja mietittävä sanayhteydet mielessäni, kunnes pääsen jatkamaan sääntöni mukaisesti. Jos aukko syntyy, olen epäonnistunut. Mutta toki jatkan epäonnistumisenkin jälkeen, en jää murehtimaan turhia.


Lisäbonuksena riemastun, kun ensimmäinen uusi sana osuu ristikon reunaan asti, ylös, alas tai sivuille. 


Nautin monista ovelista vihjeistä, mutta olen kyllä huomannut miten helppoa on vaikeuttaminen pelkän vaikeuttamisen vuoksi. Ovelan vihjeen tulee herättää hymynkareita, ei kiukkua.


Uudemmissa kuvaristikoissa olen huomannut, miten usein esiintyvät sanat kuten klassikot ’tiit’, ’olas’, ’anis’, ’olmi’ tai ’nata’ ovat saaneet yhä yksinkertaisemmat piirroskuvat. Huvittavasti ne ovat muuttumassa yksinkertaisiksi hieroglyfeiksi. Se on oikeastaan hauskaa, näin sanaristikoitten suurkuluttajan mielestä. Tämmöisiä kuvien yksinkertaistettuja hieraattisia hieroglyfmerkistöjä voisi joskus koota oikein erityistehtäviksi. 


keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Syy se on tekosyykin!


Hyvä ystäväni osti uudet karvapohjaiset sukset. Hän arveli että nyt tekosyyt vähenevät.


Hän ei täsmentänyt mitä ne tekosyyt sisältävät, mutta niihin ei kuulune se että hiihtäminen on yksinkertaisesti hurjan hauskaa. Syy lähteä hiihtämään on muu, ja sitä korvaavat toimet pyrkivät voittamaan sen hiihtämisen harjoittamisen. Hiihtämistä pidetään hyödyllisenä terveydelle, vaikka hiihtäminen epätasaisella alustalla voikin tuottaa merkittäviä terveysseuraamuksia. Mutta ystäväni on laskeskellut hiihtämisen tuottaman hyödyn suuremmaksi kuin vammautumisen uhan. Sen vuoksi hän on luonnehtinut muita toimeliaisuudet ”teko”-syiksi.


Mutta minä sanon kuitenkin, että tekosyy on ihan yhtä hyvä syyksi kuin mikä tahansa muukin. Eihän "tekosyitä" oikeasti ole olemassakaan! Sellainen ihan normaali tavallinen syy muuttuu teko-sellaiseksi vasta kun joku muu alkaa huomautella asiasta.


Se huomauttelija voi olla toinen ihminen tai luettu mediasisältö. Tai vielä pahemmassa tapauksessa huomauttelija on ylikierroksilla oleva omatunto.


Omatuntoa on yleensä pidetty menetelmänä oman itsen käyttäytymisen säätelyyn toista ihmistä kohtaan. Kuitenkin on tapana kuvailla miten omatunto ikäänkuin alkaa esittämään huomautuksia oman toiminnan olemuksesta. Meillä on siis kuvitelma että oman itsen lisäksi on jokin muu entiteetti, joka ikäänkuin esittää huomautuksia asiaintiloista. Meillä arvellaan siis, että olla-verbillä ei ole imperatiivin ensimmäistä persoonaa. 


Väärin! Olla-verbin imperatiivi kuuluu näin:


Ollon - ollos - olkoon - olkaamme - olkaatte - olkoot!


Älkäämme siis ala ulkoistella omaa itseämme. Ällön anna määräysvaltaa ulkopuolisille! Ollon itse päättäjä!


Sitten keksikäämme ikiomat syymme ja ikiomat velvollisuutemme, älkäämme kopioiko muilta. Vain niin voimme oikeasti myös kantaa vastuuta omista velvoituksistamme. 


Hyvä ystäväni, toivonkin että lylynlykintä on sinusta yksinkertaisesti huisin kliffaa, ja jos siitä on muita kivoja seurauksia, nekin ovat ihan jees! Voios hyvin!

maanantai 17. tammikuuta 2022

Hyvät ei harjoittele




Mäkihyppääjä Janne Ahonen ei hypännyt vuosiin, kokeili äskettäin vanhaa lajiaan, ja voitti mestaruuspronssia. ”Hyvät ei harjoittele”, sanottiin ennenvanhaan.


Tulin itse miettineeksi omaa työtäni. Muistan vain yhden harjoitustapauksen. Olin hyvin keskikertainen pianonsoittaja, mutta kerran 60-luvulla minuun meni piru. Päätin kokeilla harjoittamista. Otin Mozartin A-duurikonserton nopean osan, määrittelin metronomilla lopullisen vauhdin, aloitin puolella vauhdilla, ja stiplun jälkeen jouduin aloittamaan alusta. Kun soitto oli virheetöntä, kiristin tempoa. Lopulta tavoitin lopullisen nopeuden, ja kuuden tunnin kuluttua soitin kappaleen virheittä.


Olin tyytyväinen. Osasin myös harjoitella! Suoraviivaisesti, väkisin, mutta onnistuin. Sen jälkeen muuten se kappale ei koskaan enää onnistunut virheittä…


Entäs yliopistolla sitten, siellähän piti kirjoittaa kontrapunktit ja muut? Tokihan niitä piti harjoitella? 


Mielestäni en kuitenkaan harjoitellut ollenkaan. Tein tehtävät niinkuin piti, ja se siitä. Miten sitten osasin?


Se intohimo jolla alle 20-vuotiaana ja sen jälkeenkin tutkin partituureja ihmetyttää itseäänikin. Tajusin nopeasti miten asiat milloinkin olivat, ja tein niinkuin opettajani eli Palestrina, Bach, Mozart ja Sibelius. Matkin, ja sovelsin uusia taitoja omaksi huvikseni. Niin yksinkertaisesti se mielestäni meni.


Ehkä olin vähän ylimielinenkin. Kun kontrapunkti piti aloittaa, valitsin systeemeistä - tietenkin! - sen vaikeimman ja ankarimman, niinsanotun Palestrina-tyylin 1500-luvulta. Kaiken lisäksi oppikirja, Jeppesenin, oli tanskankielinen. Mitäs, sitten luin tanskaksi!


Väitän että renessanssin vokaalipolyfonian hallitseminen oli olennaisen tärkeää minulle. Se oli tärkeää silloinkin, kun halusin tehdä musiikkia ihan toisella tavalla, ”väärin”. Joku guru oli sanonut että ensin pitää tietää miten tehdään ”oikein”, sen jälkeen on turvallista tehdä toisin. Pitää paikkansa, soinnin täytyy aina olla hyvä, vaikka jättäisi sävellajit sikseen ja kirjoittaisi atonaalisesti. Senhän vuoksi ankarat säännöt ovat tärkeitä, että säveltäjäsukupolvet olivat huomanneet aikojen myöten miten yhdet tavat kirjoittaa tuntuivat paremmilta kuin toiset.


Sitten aloin huvitella sekoittelemalla perinteisiä tyylilajeja moderneihin, ja keittelin kokoon vähän uuden tyyppistä äänipuuroa. Se oli hauskaa, ja hauskaa oli myös nähdä kuinka arvostelijoita potutti. ”Sånt gör man bara inte”, sanoi yksikin.

”Noin EI VOI TEHDÄ!”. Voipas, minä ja muutkin sitten tekivät.


Mutta mielestäni en koskaan harjoitellut, tein huvikseni, ja valmista. Jos arvostelija pääsi kiinni vaikkapa ”rinnakkaisen kvintin” kuolemansyntiin, sanoin että tein sen tahallaan. Ja sehän oli totta!


Mutta en mielestäni juuri koskaan harjoitellut. Hyväthän EIVÄT harjoittele! Melkein koskaan!


keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Yhden päivän muisti

Matti havahti kiikkustuolistaan. Mietti vähän otsa rypyssä, käännähti sitten kohti keittiötä ja sanoi:

”Kuulehan Liisa, muistatkos sinä mitä eilen teit?”

”No mitä siinä kyselet, täällä me kai eilenkin elettiin!”, Liisa vastasi.

”No niin kai”, Matti huokasi, mietti hetken vielä, ja katsoi ikkunaan. ”Mutta muistatkos kenen talo se tuolla metsän reunassa on?”

Liisa tuli kammarin puolelle. ”No eivätkös ne Makkoset siinä… Vai mikä niiden nimi on…”

”Makkoset…”, toisti Matti, ”Makkoset hyvinkin… Mutta eikös tässä oltu naapureina jo pitkään? Muistatkos sinä niitä Makkosia? Montako niitä lienee tuolla talossa? Onkohan lapsiakin?”

”Lopeta tuo kysyminen…”, Liisa parahti, ja alkoi itkeä. ”Olethan jo vallan vanhaksi tullut, et mitään enää muistakaan.”

”Mitenkäs se sinun laitasi sitten on? Muistatkos itse paremmin?”, Matti murahti.

Liisa alkoi itkeä yhä kovemmin.

Matti nousi kiikusta ja sanoi: ”Taidanpa lähteä käymään tuon Makkosen juttusilla!”

”Et varmanakaan lähde!”, huusi Liisa siihen. ”Saavat tietää että meistä höppänöitä on tullut…”

Mutta Mattipa puki palttoon ylle ja lähti.


                                          *


Kirsti huokasi tyytyväisenä. Vauva nukkui kylläisenä puhtaissa vaipoissaan. Vanhat vaipat oli huuhdeltu ja nyt ne likosivat pesuvadissa. Kirsti katseli ympärilleen. Koti oli siistissä kunnossa. Kaapeissa olivat kaikki vaatteet ja vaipatkin sievissä pinoissa, tiskipöytä kiilsi puhtauttaan, ja astiat olivat puhtaina astiakaapissa. Kunhan Jorma tulee kotiin, aletaan valmistaa ruokaa.

Hiukan Kirstiä mietitytti tämä kodin hyvä järjestys. Hän tiesi kyllä tarkoin mitä kaapeissa oli, mutta ei muistanut milloin hän ne oli järjestänyt. 

Mutta hyvinhän asiat olivat silti, Kirsti tuumasi, ja avasi radion.


                                           *


Toimittaja Korvenoja istui Uuden Suomen toimituksessa Vanhan kirkon puiston vierellä. Uutishuoneesta kuului kaukokirjoittimen ratina, ja Korvenoja katseli päivän lehteä. ”Lauantaina huhtikuun 1. päivänä”, sen otsikossa luki. ”Keisari on viety sairaalaan”, kirkui isoin otsikko. Sairaalloinenhan keisari onkin ollut, Korvenoja mietti, mutta hän ei tarkoin muistanut miten. Merkillistä, ettei hän myöskään muistanut kirjoittaneensa yhtään lehden jutuista, ei vaikka hän luki huolella läpi palstan toisensa jälkeen.

Käytävällä leijui tuttu piipuntuoksu. Sen keskeltä tallusteli ovelle Väinö Nuorteva, lehden kuuluisa pakinoitsija. Hän katsoi ilkikurisen näköisenä Korvenojaa, ja sanoi: ”Kaukokatsoja… Kuvaradio… Mitä se Fernseher oikein olisi suomeksi?”

Korvenoja mutisi: ”Telegraafi… Voisiko se olla televiisori?”. ”Suomea sen pitää olla!”, tokaisi Nuorteva, ja poistui. Korvenoja huikkasi perään: ”Pane Mustapartainen asialle!”


                                            *

 

Jorma, paperitehtaan insinööri, oli aamulla lähtenyt kaupungille kävelemään. Hänellä oli outo tunne, jotenkin epämääräinen ajatus siitä, että edellisen päivän muistoissa jokin on vialla. Oliko hän ollut klubilla liian pitkään? Ei, silloin olisi päässä tuntunut aivan erilaiselta. Pääkadun kauppaliikkeiden ikkunoissa oli reklaameja uusista houkuttelevista kodinkoneista kuten kylmäkaapeista ja kuvaradioista, ja näkyipä jossain myös ennakkomainoksia olympiakisoista, jotka järjestettäisiin Helsingissä ensi vuonna.

Kaupungintalon kulmalla oli kirjasto, ja sinne Jorma meni keskustelukumppanin toivossa. Samalla voisi myös vilkaista viime aikojen sanomalehtiä. Lehtihuoneessa oli vain muuan vanha mies, joka luki ohutta paikallislehteä. Jorma ei tuntenut häntä, eikä arvannut lähteä keskustelemaankaan. Lehtihyllyssä näytti olevan vain yksi lehti, tämän lauantaipäivän Hämeen Sanomat. Kirjastonhoitaja ilmoitti etteivät Helsingin lehdet vielä ole tulleet, eikä Aamulehtikään. Jorma kyseli vanhempia lehtiä, mutta rouva tiskin takana kertoi vähän hämillisenä ettei hän ole mistään löytänyt sellaisia.

Ihan kuin edellisiä päiviä ei olisi ollutkaan, mietti Jorma, ja päätti palata kotiin. Ulko-ovella häntä vastaan kiirehti Kirsti-vaimo, joka kertoi että radiosta tulee kummallista ohjelmaa.


                                           *


Matti oli ehtinyt naapuritalon Makkosille juuri samaan aikaan, kun sisältä alkoi kuulua hirmuista huutoa. Hän koputti oveen, ja sen avasi hänelle aivan tuntematon mies. Tämä oli aivan punainen kasvoiltaan, ja toisteli joitakin ulkomaankielisiä sanoja. Miehen perässä ovelle tuli nainen, joka huiteli miestä luudanvarrella. Miesparka puolustautui ja soperteli jotain josta ei saanut tolkkua.

Nainen oli tutun näköinen, Matti arveli, ja aikoi kysyä mistä oikein oli kysymys. Mutta nainen ehätti ensin: ”Kun heräsin aamupäivällä, tuo ventovieras mies kuorsasi vieressäni! Mistä lienee tänne tullutkaan?”

Matti kysyi: ”Missä sinun miehesi sitten on? Onko hän lähtenyt jonnekin?”

”No kun minä en sitä muista… Mutta ei tuo voi minun mieheni olla, mikä lienee maankiertolainen! Ja vielä venättä solkkaa!”

Samassa Matti huomasi tuvassa pienen pojan joka itki katkerasti. ”Missä minun siukku on? Ei ole Katria missään…”

Nyt alkoi Matistakin tuntua että tässä maailmassa oli jotain perustavan laatuista vikaa. Hän istahti pöydän ääreen ja viittoi muitakin istumaan. Matti kääntyi miehen puoleen, näytti isolla eleellä itseään ja sanoi: ”Matti! M a t t i!”. Sitten hän osoitti miestä kysyvästi. Mies tuntui ymmärtävän ja sanoi: ”Vasili… Vasili Ivanovitš…”

Sitten Matti kysyi naiselta nimeä. Tämä tuimistuneena tokaisi: ”No Elma tietysti! Makkosen Elma!”. ”Entä tuo poika, sinunko poikasi?”, Matti siihen ovelasti. ”No tietenkin on minun, hän on… tuota… no mikä sinun nimesi olikaan?”, Elma kysyi pojalta.

”Aleksi. Aleksihan mie olen… Missä Katri?”, poika nyyhkäisi.


                                             *


Toimittaja Korvenoja meni uutishuoneeseen, jossa kaukokirjoitin yhä raksutteli paperia. Pari muutakin toimittajaa huoneessa oli, ja he repäisivät paperiliuskoja irti koneesta. ”Nyt on maailma mennyt ihan sekaisin!” huusi toinen heistä, Pikku-Pauliksi Korvenojan muistin mukaan kutsuttu vanha pyöreä mies. ”Kaikkialta tulee tietoja joiden mukaan ihmisten muistista on yleisesti pyyhkiytynyt pois kokonaisia päiviä! Niin on meiltäkin, puhuttiin siitä juuri!”.

Korvenoja murahti: ”Siltä minustakin tuntuu. Sitäpaitsi en ole mistään löytänyt eilisiä tai edes vanhoja lehtiä, en muuta kuin tämän!”. Hän heilautti kädessään olevaa Uutta Suomea, ja näytti sen päiväystä: Lauantai huhtikuun 1. päivä 1939

Toimittajat kertoivat lisää uutisia. Saksasta on tullut tietoja, että kaikki yhteydet meren taakse tuntuvat olevan poikki, ja että Englantiinkin yhteydet ovat katkonaisia. Ruotsista tuli huvittavasti kirjoitettu tarina siitä miten joku professori oli kivenkovaan väittänyt että juuri sairaalaan viety nuori keisari ei voinut olla Aleksei, sillä hänen väittämänsä mukaan tämä oli murhattu jo poikana. 

Korvenoja ryntäsi tietosanakirjahyllyn luo. ”A… Aleksei, Venäjän perintöruhtinas, Nikolai II:n ja…” 

Sitten hän otti osan 10, Työehtosopimus - Öölanti… Painettu 1919. Venäjä… Venäjä… ”Vuonna 1918 olot muuttuivat epävakaiksi… Lopulta valkoiset joukot saavuttivat ylivallan, ja keisarikunta perustettiin uudelleen, nyt perustuslaillisena monarkiana…”

Aleksei sen keisarin nimi on, 35-vuotias, ja nyt sairaalassa, Korvenoja mietti. Mitenkä tuo kaikki on jotenkin pudonnut mielestä? Hänen ajatuksensa keskeytyi, sillä Nuorteva, Ollin nimellä yleisön paremmin tuntema pakinoitsija ryntäsi uutishuoneeseen paperiliuska kädessään. Näytti Korvenojalle otsikkoa. Siinä luki: Mustapartainen kaukonäkijä. 


                                              *


Jorma ja Katri kuuntelevat radiota. Toimittaja on jalkautunut Helsingin kaduille ja yrittää kysellä ihmisiltä mitä on tapahtunut. Useimmat kieltäytyvät, tai murahtavat: ”En muista”. Joku kertoo kuitenkin kovin ihmeellisistä huhuista, joiden mukaan perheisiin on tullut ylimääräisiä jäseniä, tai kadonnut joitakin. Jotkut ovat kuulemma kulkeneet kaduilla ja ihmetelleet missä asuvat. Kaikki tuntuu olevan sekaisin. 

Jorma ja Katri istuvat kuin transsissa radion äärellä, eikä heille tule mieleenkään ryhtyä ruoanlaittoon.

Sitten lähetys keskeytyi, ja ääneen tuli tuttu Markus-setä. Pehmeällä äänellään hän kehotti ihmisiä rauhallisuuteen, mutta kertoi sitten että ainakin professorit Arvi Korhonen ja Juhani Rinne olivat soittaneet radion johdolle, ja kertoneet että he alkavat ruotsalaisten ja saksalaisten kollegoittensa kanssa tutkia äskeisiä hyvin mielenkiintoisia tapahtumia. Lopulta kuuluttaja ilmoitti että tasavallan presidentti Kallio pitänee kansalle puheen joko illalla tai sitten sunnuntaina puolilta päivin. 


*

Uuden Suomen toimituksessa oli myös kuunneltu radiota, ja seurattu ulkomaisia uutisia. Monet niistä oli jo käsitelty ja toimitettu ladottavaksi. Koko etusivu tulisi käsittelemään tapahtunutta. Oma artikkelinsa tulisi olemaan koti- ja ulkomaisten tiedemiesten, varsinkin historiantutkijoiden haastatteluista laadittu kooste. Sunnuntain lehdestä uhkaa tulla kaksisivuinen, sillä minkäänlaisia mainoksia tai tiedotteita tilaisuuksista ei löydy.

Lehden päätoimittajaa ei nähty. Etusivun mukaan se olisi Lauri Aho, mutta tämä ei vastannut puhelimeen. Niinpä päätettiin että Korvenoja toimisi virkaatekevänä, hän kun oli poikamies. Hän jäikin töihin ja luki innokkaasti kaukokirjoittimen syytämiä liuskoja.

Yhdeksän aikaan illalla tuli Ruotsin kautta Englannista tieto, että britit olivat havainneet runsasta liikehdintää Atlantilla. Amerikkalaiset olivat lähettäneet suuren joukon sotalaivoja ja tukialuksia kohti Eurooppaa, mutta niihin ei oltu saatu yhteyttä. Saksasta tiedotettiin, että Puolan rajan takana oli havaittu liikehdintää, ja että siellä näytti olevan kyliä raunioina. Tiedotettiin myös, että valtakunnankansleri Holzmeyer oli antanut lausunnon, jonka mukaan kaikilla rajoilla oli rauhallista, ja että ulkoministeriö oli ottanut yhteyttä puolalaisiin.

Korvenoja nukahti toimituksen sohvalle, mutta latojat ja kohta myös painokoneet olivat täydessä työssä.


*


Liisa oli odottanut Mattia aikansa, mutta lähti sitten itsekin naapuriin. Soramaantiellä tuli vastaan polkupyörällä joku kylänmies, jolla oli tarakalla pieni itkevä tyttö vähissä vaatteissa. ”Tämmöinen tuolla kulki tiellä vastaan, ja ajattelin viedä lapsen jonnekin taloon lämmittelemään”, mies sanoi.

”Tulkoon minun mukaani, käyn vain naapurissa. Mutta kyllä minä häntä voin hoitaa, kunnes oikea koti lapselle löytyy”, Liisa ilmoitti. Kun hän ja lapsi pääsivät sisälle, pieni poika juoksi porstuaan ja kiljahti: ”Katri!”

Melkoinen tovi siinä sitten istuttiin Makkosen pirtissä ja puhuttiin tapahtuneista. Huomisaamuna päätettiin joukolla lähteä kirkolle jumalanpalvelukseen - kyllä kirkkoherra varmaan osaa kertoa meille mitä on tapahtunut, näin ajateltiin.


                                            *


Korvenoja heräsi, kun huoneeseen saapui toimituksen aamuvuorolainen ja toi tuoreen sunnuntainumeron. Se oli tosiaan vain kaksisivuinen paperi. Etusivun uutiset käsittelivät pelkästään lauantain outoja tapahtumia, ja ne täyttivät suuren osan takasivuakin. Aamuvuoron toimittaja kertoi, että paljon ihmeellisempää tietoa oli tullut yöllä ja aamulla. Espanja oli täysin sekaisin, useita tuhansia ihmisiä oli kadonnut, kenraali Franco antanut raivokkaan lausunnon, mutta kadonnut sitten hänkin. Amerikkalainen laivasto oli pysähtynyt, englantilaislähteet kertoivat, ja osa laivoista oli lähtenyt takaisin. Joukko saksalaisia ja sveitsiläisiä psykiatreja ja tiedemiehiä oli ehdottanut, että koko maailmaa oli kohdannut jonkinlainen joukkohypnoosi. Eräät uskonnolliset piirit olivat julistaneet lauantain uudeksi luomispäiväksi. Kotimaasta  oli tullut erilaisten arkistojen tutkijoilta tietoja joiden mukaan tietoja puuttui vuoden 1937 alusta aina maaliskuun loppuun asti tänä vuonna. Valtiovarainministerit eri maissa olivat ilmoittaneet, että pankkien ja rahalaitosten tilejä oli alettu tutkia. 

Korvenoja kysyi, oliko tullut tietoja ihmisistä joiden muisti ei ollut kadonnut. ”Jonkin verran on tullut epämääräistä tietoa, mutta näiden tapausten tutkinnasta ei ole mainintoja”, aamutoimittaja kertoi, ja lisäsi: ”Tasavallan presidentti pitää tänään puheen radiossa kello 12”.


*


Jorma lähti aamun valjettua tehtaalle katsomaan tilannetta. Heti kohta selvisi, että valmiita paperirullia oli runsaasti saleissa, mutta koneet olivat pysähdyksissä, niin että ne oli ajettava tyhjiksi. Sähköä tuntui riittävän hyvin.

Paikalle oli kokoontunut suuri osa johtajistosta. Kenraali Walden oli kuulemma tulossa iltaan mennessä, mutta paikalla oli hänen poikansa Juuso. Suuri osa työväestä oli koolla, insinööreistä samoin. Päätettiin kuunnella presidentin puhe radiosta.

*


Sunnuntaiaamuna Matti valjasti hevosen, ja huomasi samalla että Makkosilla oleva venäläismies oli samassa puuhassa. Hän näytti pärjäävän tuossa touhussa oikein hyvin, ja Makkoskakin oli paljon rauhallisemman tuntuinen kuin eilen. Molemmat lapset istuivat kärryillä, lämpimän tuntuisesti puettuina, Liisa huomasi tyytyväisenä.

Kirkollapa oli tavanomaista suurempi ruuhka, oli kuin koko pitäjän väki olisi kerääntynyt uutisia kuulemaan. Matti ja Liisa tunsivat heistä monia, eikä sananvaihto ollut isostikaan aikaa vievää: ”Onkos sitä teilläkin…”, ”Kyllä vaan, kaikki ovat vallan ihmeissään”.

Kirkossa tunnelma oli kuin isona juhlapäivänä ikään, laulettiin Jumala ompi linnamme ja muuta. Sitten kirkkoherra nousi saarnastuoliin, ja puhui. Hän kertoi soittaneensa piispallekin, ja tämä oli arvellut että mikäli asiat eivät tästä muuten selvinne, ei jää paljon muita vaihtoehtoja kuin että Jumala on tehnyt uuden luomistyön, tai ainakin korjannut vanhaa…

Kirkkoherran jälkeen puhujaksi nousi pitäjän nimismies, joka vetosi kovasti ihmisten rauhallisuuteen. Sekä seurakunta että pitäjän virkamiehet aloittavat jo tänään arkistojen tutkinnan, hän sanoi, ja vakuutti että asiat selviävät tavalla tai toisella jo alkavalla viikolla.

Kolmantena nousi puhumaan kirkonkylän osuuskaupan johtaja, joka kertoi että kauppa avataan maanantaina aamulla. Tarkistuksen mukaan varastot olivat aivan täynnä. Mutta jos joiltakin on kotoa ruoka loppunut, niin voi jumalanpalveluksen jälkeen ilmoittautua hänelle, kauppias lisäsi, ja yritetään etsiä jotain ensi hätään.


                                              *

Uuden Suomen toimituksessa kuunneltiin presidentti Kallion puhetta tarkasti. Kaksikin toimittajaa kirjoitti sen pääkohtia muistiin pikakirjoituksella; sen sujuva taito oli toimittajien tärkeimpiä pätevyysalueita.

Presidentin puhe oli lyhyt, ja myös melkoinen pettymys uutisia tiukasti seuraaville lehtimiehille. Kallio keskittyi rahottelemaan kansalaisia, ja vakuutti että niin hän, pääministeri Cajanderin johtama hallitus, armeijan johto ja kaikki virkamiehet tekevät herkeämätöntä työtä tapahtuneiden asioiden selvittämiseksi, ja valtion toiminnan pikaiseksi palauttamiseksi normaaliin tilaan.

”Pihalla kuin lumiukko”, pääsi Korvenojalta. Pikku-Pauli, se vanha toimittaja vilkaisi vierellään istuvaan Nuortevaan, ja sanoi: ”Enemmän olisi saanut tietoja Hölmölän erikoisuuskirjeenvaihturiltakin!”. ”Kalliit muistot… Kallisarvoisiksi tulleet, yhä kallistuvat…”, Nuorteva mutisi.


                                              *

   

Maanantaina Jorma huomasi tehtaalle mentyään, että työt seisoivat, ja johtajisto oli epätoivoissaan. Kaikki tilauspaperit ja muut olivat kadonneet, eikä koneitakaan voinut käynnistää, kun ei tiedetty mitä pitäisi valmistaa ja kenelle.

Samaan aikaan Kirstin mieliala laski laskemistaan. Hän ei muistanut vauvan syntymäpäivää lainkaan. Oliko se syntynyt ennen joulua? Joko voisi viettää lapsen puolivuotisjuhlaa? Entä milloin oli Jorman ja hänen hääpäivämsä? Hirvittävä epävarmuus alkoi kalvaa mieltä.


                                              *


Uuden Suomen toimituksessa oli tulenpalava kiire. Uutisvirta oli paisunut valtavaksi. Venäjän keisari oli kuollut, ja parlamentti oli alkanut keskustella keisarikunnan lakkauttamisesta. Saksassa valtakunnankansleri Holzmeyerin asema alkoi horjua. Kansallissosialistinen puolue oli alkanut järjestäytyä, ja vaati pidätettynä olevan Adolf Hitlerin vapauttamista ja palauttamista maan johtoon. Espanjan valtiota ei käytännössä enää ollut, kun lähes jokainen kaupunki, jopa maalaiskylä julistautui itsehallintoalueeksi. Englannin siirtomaista kuului hälyttäviä uutisia, ja sieltä täältä oli jo brittihallinnon edustajia lähtemässä suin päin pakoon. Kotimaassa liike-elämä ja kauppa olivat pysähdyksissä. Kauppoja oli kyllä avattu, ja ne joilla oli rahaa suorastaan hamstrasivat elintarvikkeita ja kodinkoneita.

Yhä enemmän tuli myös uutisia ihmisistä joiden muisti ei ollut kokonaan kadonnut. Jotkut kirjailijat olivat ilmoittaneet, että heillä oli hallussaan käsikirjoituksia joita he olivat päivänneet edelliselle vuodelle. Väestöön oli moniaalla alkanut kasvaa epäilys, että uutiset olivat silkkaa hämäystä ja humpuukia.

Korvenojan johdolla päätettiin että kaikki vähänkin tärkeiltä tuntuvat uutiset julkaistaan yleisen edun nimissä, paisuipa lehti sitten vaikka viisikymmensivuiseksi.


                                              *


”Eipä tainnut ihan mennä  niinkuin Strömsössä”, sanoi Jumala henkilökunnalle. Enempää arkkienkelit kuin alemmatkaan koodarit eivät ymmärtäneet mistä esimies puhui, jolloin tämä lisäsi: ”Anteeksi, olin taas aikaani edellä kuten tavallista”. 

Jumala huokasi syvään. ”Koko uudistus vietiin läpi huolimattomasti ja epätasaisesti. Jatkumon katkaiseminen oli kohtalokas virhe. Esittäkää parempia ehdotuksia ihmiskunnan paremman tulevaisuuden luomiseksi!”

”Mennään 1900-luvun alkuun”, ehdotti arkkienkeli Gabriel, ”estetään vaikka Sarajevon laukaukset, niin vältetään se ensimmäinen maailmansota!”

”Ei se mitään auttaisi, sotahulluus oli jo iskenyt kaikkialle”, Jumala murahti.

”Palataan miljoonan vuoden päähän, ja vaikutetaan kädellisten evoluutioon niin että niistä tulee rauhallisempia”, yritti siihen Mikael.

Sagsagel huudahti: ”Lopetetaan koko tämä epäonnistunut kokeilu, ja aloitetaan uudelleen puhtaalta päydältä!”

Jumala pudisti virtuaalista päätään ja sanoi: ”Ehdotan että palaamme vuoteen 1930. Koko henkilökunta jalkautuu maan päälle, ja tarkoitan tällä siis aivan kaikkia, vähäisimpiä kerubeja myöten. Menette kukin omaan maahanne, ja istutatte jokaisen diktaattorin, sotahullun, salajuonijan ja muun roiston päähän täydellisen mielenvikaisuuden ja hulluuden, jotta he eivät voisi jatkaa toimiaan. Onko selvä?”

”Koskeeko tämä myös meitä?”, kysyi sattuma- ja poikkeusjaoston johtaja Perkele.

”Minähän sanoin että kaikki!”, ärjäisi Jumala.

”Selvähän se”, sanoi Perkele.


                                              *


Ja niin tapahtui mitä Jumala käski. Hulluus tarttui yhä useampaan, ja hullujen energia kohisi valtoimenaan. Erityisen tehokkaana asiassa toimi sattuma- ja poikkeusjaosto Perkeleen johdolla.

Näin me kaikki siis olemme täällä, Jumalan luomassa uljaassa uudessa maailmassa, joulun alla Herran vuonna 2017.


(Korjattu alkuperäisestä tarinasta vuodelta 2016.)