Ihailtu taiteilija Beuys sijoitti näyttelyhuoneen kulmaan viisi kiloa voita. Kun sen voin kanssa kävi niin kuin voin kanssa käy, siivojan oli pakko poistaa tahna haisemasta. Siitä syntyi skandaali, ja suuren taiteen tuhosta maksettiin valtavia vahingon- ja tekijänkorvauksia.
Ihailtu taiteilija Cattelani sijoitti gallerian seinälle ilmastoteipillä kiinnitetyn banaanin. Äskettäin siitä maksettiin 6,2 miljoonaa dollaria.
Poliittiset ryhmät ovat tärvelleet van Goghin ja muiden mestarimaalarien töitä, mutta vaikka monet ilmoittivat näiden teoksien olevan roskaa verrattuna tulevaisuuden onnelaan, näitä performansseja ei ole suojeltu taiteen nimissä.
Miksi näin on käynyt?
Siksi, että heillä ei ollut valtaa julistautua taiteilijoiksi.
Tämä valta on käsite, joka liittyy sekä politiikkaan että taiteeseen, jopa niin vahvasti että taide ja politiikka ovat saman asian eri näkökulmia.
Tämän vuoksi nykyään toistellaan, että ”sanat eivät ole arvovapaita, niihin liittyy aina valtaa ja arvoja, ja taiteeseen liittyy aina rakenteellista väkivaltaa”.
Tämän vuoksi nykyisessä taidesanastossa ovat keskeisinä sellaiset käsitteet kuin tasa-arvoisuus, kontekstisidonnaisuus, intersektionaalisuus, identiteetti, teoriatietoisuus, ristiinkytkentä, performatiivisuus, vastarinnan väline, prekaariuus, sekä salaperäinen turvallisuus.
Kaikilla näillä käsitteillä pyritään poliittisiin päämääriin, eli jonkin ryhmän valta-asemaan. Se tarkoittaa, että jokin toinen ryhmä menettää tosiasiallisen tai kuvitellun vallan.
Valta on toisaalta itsearvo sinänsä, hegemonia, mutta sillä on suuri merkitys myös taloudellisessa mielessä. Itse taiteella ei sinänsä ole erityistä merkitystä, se on vain menestyksen väline.
Tämän vuoksi on erityisen tähdellistä, että kaikilla näillä käytetyillä termeillä on myönteinen miellearvo. Kuinka jaloa onkaan taide, kun ajatellaan valtavia goottilaisia katedraaleja, Leonardon maalauksia, tai Bachin musiikkia! Ja kukapa ei voisi kannattaa tasa-arvoa, demokratiaa, ihmisoikeuksia tai muita suurenmoisen tähdellisiä pyrkimyksiä!
Tämän vuoksi on myös erityisen tähdellistä, että käytettyjä termejä käytetään hyvin laveasti, ja kaihdetaan niiden tarkkoja määrittelyjä. Näin ne menettävät sisältönsä, ja niitä voidaan käyttää vapaasti muihin tarkoituksiin.
”Taidetta on se, minkä taiteilija sellaiseksi ilmoittaa”. Nimittäin taiteellista valtaa pitävä henkilö. Sellaisilla valtuuksilla on gallerioihin tuotu taiteena pisuaareja, voikimpaleita, banaaneja, hiekkakakkuja, pudonneita oksia, tai gallerian ulkopuolella kävelyretkiä metsässä, tai auringonlasku Suomenlinnan kallioilla. Näillä saavutuksilla taiteilija voi sitten nauttia apurahoja, palkintoja tai kunniaa.
”Tasa-arvo” merkitsee monille vakaumusta siitä, että kaikki taidetuotannot ovat yhtä merkittäviä tai yhtä hyviä, ja suurta taiteellista eroa ei ole hiekkakakulla galleriassa tai Mona Lisalla museossa - paitsi että jälkimmäinen on toki kovin vanhanaikaista, ja jollain tavalla moraalisesti epäilyttävää. Tasa-arvolla useat tarkoittavat siis samaa kuin tasapäisyydellä, joka tietysti sinänsä on mahdoton ja sietämätön ajatus, koska se riitelee kaikkinaisen edistyksellisyyden kanssa.
Käytännössä suuri osa taidetermistöstä muistuttaa vanhan vasemmistolaisuuden taisteluklišeistöä, sillä sen avulla muka "taistellaan" vallanpitäjiä vastaan. Yllättäen myös suosittu käsite turvallinen tila on käytännössä muuttunut taistelun ja sensuroinnin välineeksi. Siinähän alunperin tähdättiin tilaan, jossa henkisesti hauraita ihmisiä pyrittiin suojelemaan solvauksilta ja sorrolta. Mutta käytännössä sillä tarkoitetaan jotakuta jossain syystä epämiellyttävien ajatuksien kieltämistä.
Hyvä esimerkki tästä on vaatimus Gallénin Aino-triptyykin poistamisesta Ateneumista, koska se "saattaa loukata" muslimien perinteitä. Myös tuoreet Händelin Messias-oratorion kieltämiset ovat itse asiassa tämän "turvallisen tilan" verukkeella tehtyjä sensurointeja.
Yleinen väite on, että kaikki taide on poliittista. Jos jokin teos, vaikka viaton kukkamaalaus, on olevinaan epäpoliittista, se on näköharha. Tässähän tapauksessa teos on jyrkässä ristiriidassa yleisten aatteellisten katsomusten kanssa, ja näin muodoin se on mitä jyrkimmin poliittista, ja suorastaan vahingollista.
Tämän tyyppinen termistö hallitsee nykyistä taidekirjoittamista. Yllättävän positiivisen vastaesimerkin löysin Taide-lehden numerosta 1/2020. Siinä kriitikko Olli Ahlroos artikkelissaan "Luovuuden vastavoimat" siteeraa kaksisataa vuotta sitten syntyneen Charles Baudelairen tekstiä:
"Tavoitellessaan moraalista päämäärää runoilija uhraa runollisen voimansa. [...] Runous ei voi kuin menehtymisen tai heikkenemisen uhalla muuttua tieteeksi tai moraalifilosofiaksi. [...] Todisteleva mielenlaatu [...] on runollisen mielenlaadun suora vastakohta."
Ahlroos löytää loputtomasti esimerkkejä "todistelevan mielenlaadun" ilmauksia nykytaiteesta, ja siteeraan tässä hänen artikkelinsa loppua:
"Meidän pitäisi 1900-luvun perusteella tietää, miten tylsämieliseksi mikä tahansa taiteenala muuttuu, kun teokset alkavat kuvittaa muodikasta kulttuuriteoriaa ja kun poliittista aktivismia aletaan pitää luovuutta tärkeämpänä. Silti nykytaiteenmuseoissa vieraillessa syntyy helposti käsitys, että kuvataide esittelee yhä vain vähemmän nykytaiteen luomistekoja ja täyttää mieluummin jotain kuraattorien tai poliittisen oikeamielisyyden ennalta asettamia tehtävänasetteluja. Taiteen mysteerin ajamana museoon saapunut pettyy, kun teokset tyytyvät 'kommentoimaan', 'tutkimaan', 'ottamaan kantaa' ja 'kyseenalaistamaan' joitain ennalta arvattavia poliittisia, teoreettisia tai käsitteellisiä lähtökohtia. - Saatamme olla tekemässä katastrofaalista virhettä, jos pidämme kauneutta jonain toisarvoisena taidehistoriallisena kuriositeettina."
Onhan se kohtuuttoman työlästä, jos yritetään tavoitella menneitten aikojen parasta taiteellista luovuutta. Tämän vuoksi on aivan pakko käyttää muodikkaita teorioita kainalosauvoina, tehdä korvaavaa taidetyötä!
Tämän vuoksi taide on muuttumassa "taiteeksi", sen sisältö haalenee ja haihtuu, ja se korvautuu huomiotalouden lepattelevilla bittirahoilla. Varsinainen taide, sen taidot ja oivallukset ovat kuolemassa, ja sen korvaa lahjaton, loputtomasti tyhjää jauhava tekoäly.