tiistai 29. lokakuuta 2019

Tarina Tytönkivestä

Tytönkivi Ritvalassa (Kari Rydman)


Erään jo melkein nurmettuneen peltotien vierellä lähellä Ritvalan kuulua kylää kohoaa alun neljättä kyynärää korkea kivi. Mikään hiidenkivi se ei toki ole, mutta parille ihmiselle sen laella on sentään tilaa.

Vanha kansa tunsi kiven nimellä Tytönkivi tai Tyttökivi, mutta karttoihin sitä ei ole merkitty. Vanha kansa tunsi kivelle toki toisenkin nimen, paljon rumemman, ja sitä selitettiin epämääräi- sillä muistoilla jostakusta mäkitupalaisesta piiasta joka kiven tienoilla usein odotteli lemmennostatusta kaipailevia miehiä.

Jääkausi oli työntänyt lohkareen tasaiselle moreenialustalle, ja vuosisatojen mittaan sen ympärille kasvoi tiheä metsä. Joskus runsaat tuhat vuotta sitten saapui sitten joukko lähistölle kasvaneen Rirualan kylän väkeä, kaatoi ja poltti metsän, ja raivasi kiven ympäristön pelloksi. Joitakin vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin paikalla kasvoi koivikkoa, kunnes alue jälleen kaskettiin, nyt pysyväksi pelloksi, joka muutaman vuoden välein jätettiin kesannolle. Silloin siellä laidunsi kylän karjaa, ja saattoipa elikoita vartioinut vanha paimenukkokin istahtaa kiven päälle lauman paremmin nähdäkseen.

Vähitellen paikalle kiven syrjää myöten urautui polku, joka johti toiselle peltotilkulle, sekä kauempana sen takana olleelle eräasutukselle.

Olisiko Tyttökiven nimi juontunut jo 1300-luvun lopulta? Silloin Ritvalassa näet eli syntymässä hiukan säikähtänyt tyttö, Anni tai
Annikka, jonka isoeno oli kirkkoherra Henrikkiä vastaan kapinoinut talollinen ja tietäjä Miemo. Anni oli elonkorjuun aikana rynnännyt kiljuen metsän reunasta, kiivennyt kivelle ja soperrellut että kave oli tuijottanut häntä metsästä. Kivellä se Annikkainen sitten istui pitkälle yöhön asti, eikä palannut kotitanhualle, ei käskien eikä maanitellen. Monet suhtautuivat tyttöön hiukan kunnioittaen tai jopa pelokkaasti, sillä tämä oli usein nähnyt parankin, viimeksi Lumian ladon nurkalla. Eikä sukulaisuus kuulun tietäjän kanssa ollut sen vähäisempi syy, tämä kun oli kuolinvuoteellaan ennustanut maanväen vielä polttavan koko Sääksmäen kirkon poroksi.

Noin satasen vuotta tämän jälkeen Sääksmäen kirkkoa rakennettiin uudestaan, ja nyt hirren sijaan kivestä. Ritvalassa oli hyviä savikroopeja tiilentekoon, ja vieläpä yksi isännistä, Tiili-Pieti, oli oikein keskittynyt tiilenlyöjäksi.

Tiili-Pieti oli varsin riiteleväinen ja väkivaltainen mies, ja viihtyi sen vuoksi ankarasti käräjillä. Kerran hän oli jopa lyönyt kuoliaaksi nimismiehen härjänkin. Piruuttaanko vai humala-päissään hän kerran väitti kirkonrakennustyömaalla työskennelleelle muurarinkisällille, että omisti Tytönkiven tienoon maat, että siellä olisi kylän tuottoisimmat savikot, ja että hän myisi ne kyllä kunhan saisi kovin himoitsemansa muurarinkisällin kiltasormuksen. Muurari haastoi sitten Pietin tietysti käräjille petoksesta, mutta juttu lienee kumminkin sovittu ja sormuskin palautettu.

Hankala mies, mutta siellä kirkon päätyseinässä taitaa yhä olla moni hänen lyömänsä tiili, ikäänkuin muistona ja sovituksena menneistä, aivan toisen laisista ajoista.

Pari kertaa ovat kasakatkin käyneet Tytönkivellä. Isonvihan alkuvaiheissa yksi kylän miehistä yritti piiloutua kiven taakse, mutta jäi siihen pistimien lävistämänä. Vuonna 1841 oli kruununnimismies Petter Rydman tuotattanut joukon kasakoita Kalvolasta rauhottamaan menoa Ritvalassa ja naapurikylässä. Yhtä tuomiolle pantavaa jahdattiin Tytönkivelle asti, mutta siinä toimessa ei pistimiä sentään käytetty.

Tuhansia vuosia paikallaan pysynyt kivi näyttäisi nykyään saaneen osakseen uutta huomiota. Nuorisoa on nähty kiven tienoilla silloin tällöin ilakoimassa. Kysyin asiasta lähistöllä asuvalta Harri Laurilalta. Hän kertoi pari kertaa nähneensä jonkun tytön istuvan kivellä, ja pojan (tai joskus useammankin) kumarrelleen siinä vierellä ja puhuneen tytölle. ”Olisiko jotain parinmuodostukseen liittyviä menoja, tiedäppä häntä”, Laurila arveli.

Utelin asiasta myös kylän historiaa tutkineelta fil.tri Leena Valkeapäältä. Hän toppuutteli intoani, ja sanoi että noin vanhoista kertomuksista ja tarinoista on mahdotonta sanoa miten paljon niissä on totuuspohjaa. Useasti sellaiset kuitenkin ovat puhdasta mielikuvituksen lentoa. ”Kuten ne kivetkin”, hän lisäsi.

(Ritvalassa jonkin verran hämmennystä aiheuttanut fiktiivinen reportaasi Sääksmäki 2017 -lehdessä).

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Mikä on taideteos? (1)

(Aloitan tässä lyhyen esityksen esteettisistä käsityksistäni, mahdollisimman lyhyesti ja selvästi).

Taideteos on kirjallinen, kuvallinen, äänellinen tai muin aistein vastaanotettava teos, jonka laadinnassa on pyritty esteettisiin arvoihin ja päämääriin. Taideteoksella ei ole estetiikan ohella muita välttämättömiä tehtäviä eikä pyrkimyksiä. Taideteos on suvereeni, itsenäinen olio, eikä sillä ole olemassa olonsa lisäksi muuta tarkoitusta.

Taideteoksilta on eri aikoina vaadittu muita ominaisuuksia kuin puhtaasti esteettisiä. Esimerkiksi moraaliset ulottuvuudet, opettavaisuus, vallitsevan ideologian mukaisuus, propagandistisuus, aineellisen hyödyn tuottavuus, tai ihmisten toimintaan vaikuttavuus ovat taideteoksen ulkopuolisia tekijöitä. Niitä voi liittyä taideteokseen tai olla liittymättä, ja taideteoksia voidaan myös (tekijästä riippuen tai riippumatta) käyttää tällaisiin tehtäviin. Mutta taideteoksen arvo on puhtaasti esteettisissä ominaisuuksissa. Myöskään taideteoksen tekijän henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten mielipiteet, sukupuoli, moraalinen taso eivät ole itse teoksen kannalta olennaisia.

Taideteokseen liittyy useimmiten sosiaalinen ulottuvuus. Tekijä asettaa hyvänä pitämänsä teoksen näytteille tai kuultavaksi, ja toivoo sen herättävän myönteisyyttä toisissa. Tekijän asema taideyhteisössä tai yleensä yhteiskunnassa olla korkea tai matala, mikä vaikuttaa siihen miten teokseen suhtaudutaan. Kunakin aikana on myös yleisesti omaksuttuja näkemyksiä taiteesta, mikä jopa ratkaisevasti vaikuttaa teoksen vastaanottamiseen, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä.

Taide sisältää käsitteenä taidon, jota vailla taideteosta ei voi tehdä. Teos sisältää käsitteenä tekemisen. Satunnainen ei voi olla teos. Teos ei myöskään ole sama asia kuin teko.

Näyttelytilaan tuotu oksankarahka ei ole taideteos. Sen tuominen nähtäväksi on teko, ei teos. Näyttelyyn tuotu pisuaari on tekona vastoin tekijänoikeusajattelua, kun pisuaarin on suunnitellut joku muu. Pisuaarin tarkoituksen muuttaminen ei ole teos.

Esteettisiä arvoja on eri aikoina lueteltu monia. Niitä ovat mm. kompleksisuus (moninaisuus, järjestyneisyys, sopusointu, harmonia, suhteet jne.) ja yhtenäisyys, sekä intensiivisyys (vaikuttavuus). Esteettisien arvojen päämäärä ja tulos on kauneus.

Kauneudella voidaan kuvata muutakin kuin varsinaista taidetta. Matemaattinen todistus voi olla "kaunis", samoin shakinpelaajan strategia. Sanaa käytetään näissä yhteyksissä kuitenkin samassa hengessä kuin taiteen yhteydessä, eli kuvaamaan johdonmukaisuutta, selkeyttä ja monipuolista substanssin hallintaa. 

Kauneudella on hyvin usein havaittavissa matemaattis-geometristä pohjaa. Yksinkertaisten kokonaislukujen suhteet toimivat sekä äänen että kuvan yhteydessä. Geometriset suhteet kuten säännölliset monikulmiot, lävistäjät (√2, √3, √5) tai vaikkapa paraabeli ja muut kartioleikkaukset ovat epäilemättä selitettävissä luonnonmuotojen heijastumisena ihmisen havainnoinnissa.

Taideteosta voidaan arvottaa, tulkita ja kuvailla.

Arvottaminen on yleensä muotoa "Teos on hyvä / huono, koska..."
Koska taideteos sinällään on autonominen ja suvereeni, ja perustuu ainoastaan esteettisiin arvoihin, sen arvottaminen voi tapahtua vain asteikolla "Mitäänsanomaton ..... Vaikuttava". "Huono" voi teos olla vain taiteeseen liitettyjen ulkopuolisten ominaisuuksien kannalta. ↑

Tulkinta käyttää yleisesti sellaisia ilmaisuja kuin "esittää", "viittaa", "tarkoittaa", "merkitsee", "symboloi" tai "ilmaisee" jotain. Mikäli teoksen tekijä ei ole tällaista itse esittänyt, tulkinnat ovat pelkästään tulkitsijan omia mieleenjohtumia, joilla ei ole olennaista tekemistä itse teoksen kanssa.

Kuvailu kertoo yleensä taideteoksen lajista, olemuksesta tai muodosta tosiasioita.

Musiikkiteoksen kuvailu saattaisi olla seuraavan kaltainen: "Teos alkaa yksinkertaisesti C-duurissa. Tekstuuri tihenee vähitellen, ja huipentuu tuskaisiin ja tiheisiin modulaatioihin, jotka purkautuvat lopulta marssinomaiseen Fis-duuriin. Tämän jakson jälkeen musiikki rauhottuu, ja palaa yksinkertaiseen C-duurijaksoon, joka päättää toeksen." Esteettiseltä kannalta turbulenssi, modulaatiot ja purkaukset ovat teoskokonaisuuden vaatimia vastakkaisuuksia. Niiden tarkoitus on pelkästään esteettinen, eivätkä sisällä mitään "omaelämäkerrallista" tai muuta ulkopuolista kertomusta, ellei tekijä itse ole sellaista nimenomaisesti tarkoittanut.

Maalauksen tai rakennuksen yhteydessä ovat kuvailua myös siitä löytyvät geometriset tekijät, kuten suhdeharmoniat, mittasuhteet ja muut sellaiset. Ne ovat ulkokohtaisia tai teoksen konstruointiin liittyviä tosiasioita, joiden merkitys lienee pääasiassa siinä, että tietyt geometriset ratkaisut näyttävät esiintyvän useimmissa yleisesti kauniiksi mielletyissä teoksissa, ja ovat siis mahdollisesti kauneuteen liittyviä asioita.

tiistai 8. lokakuuta 2019

Taidosta ja kauneudesta


Julkaisin tällaisen kuvan eräällä toisella sivustolla, ja korostin menneitten aikojen kuvanveistotaiteen mestarien taitoa ja heidän töittensä kauneutta. Lisäsin tekstiini vielä eräältä pedagogiselta sivulta löytämäni luonnehdinnan ns. nykytaiteesta:
"Nykytaide on kiinnostunut kauneuskäsitysten kyseenalaistamisesta ja rumuudesta." 
Elämme raakaa, sivistymätöntä ja sairasta barbarian aikaa, lisäsin tähän.
Tietysti jouduin kiivaaseen väittelyyn hyvien taidealan ystävieni kanssa. Näyttäisi siltä, että tapamme määritellä termejä on hyvin erilainen. Törmään muutenkin jatkuvasti siihen, että käsitteitten sisältö on muuttunut vuosikymmenten mittaan. Vailla vaikeuksia puhuin edellisten sukupolvien edustajien kanssa, nyt niitä vaikeuksia tulee yhtenään. Yritänpä selvittää asiaa.

Lähdetäänpä liikkeelle triviaalista käsiteparista "järki - tunne". Yleisesti katsotaan näiden olevan toisilleen vastakkaisia, niin että voisimme laatia tällaisen asteikon:

tunne O---------------O järki

ja sijoittaa jonkin kannanoton tuolle asteikolle. Tässä teemme kuitenkin ratkaisevan virheen. Kuvittelemme että tunne "sokaisee" reagointiamme, ja vähentää järkevää päättelyä. "Tunteen" vastakohta ei ole "järki", vaan "tunteettomuus". "Järjen" vastakohta ei ole "tunne", vaan "järjettömyys". Voimme aivan hyvin kuvitella tilanteen, jonka ratkaisussa sekä järjen että tunteen osuus lähenevät sataa prosenttia. Samoin voimme kuvitella tekijät eri suuruisiksi. Miten näitä mitattaisiin, jääköön nyt käsittelemättä.

Samalla tavalla voimme purkaa näennäisen vastakohtaparin "hyvä - huono". Tavallista on, että määrittelemme "hyväksi" sellaisen teoksen josta pidämme, ja "huonoksi" sellaisen josta emme pidä. Meidän on pakko jakaa nämä käsitteet osiin, esimerkiksi "taitamaton...taidokas" ja "tylsä...viehättävä. Voimme ennenaikaan hyvin lähteä siitä perusolettamuksesta, että tekijällä on oltava riittävä määrä taitoa pystyäkseen tuottamaan tarkoittamansa teoksen. Tämäkään ei nykyisessä taidemaailmassa enää välttämättä ole arvo sinänsä. Kovasti on innostuttu tahallisen avuttomasti tehdystä "Huonotaiteesta" ("Bad Painting"). Tällä kuulemma pyritään eroon "teknisen taitavuuden harhoista", mitä ne sitten lienevätkään. Tuloksena on eräänlainen taiteen itsemurha, jossa "taitaminen" ei enää ole sinänsä arvokasta, jossa mikä tahansa on yhtä hyvää, ja jossa "taiteen" määritelmäksi riittää että tekijä tai joku muu sen ilmoittaa taiteeksi.

Mutta tämä ei vielä riitä tuon jälkimmäisen arviointiparin käsittelemiseksi.

Me joudumme jakamaan asteikon "tylsä...viehättävä"  vielä pienempiin osiin. Ensimmäiseksi tulee tietysti mieleen klassinen käsite "kauneus". Siihen liittyy lukuisia ominaisuuksia, joita läpi historian on lueteltu, jalous, tasapainoisuus, sommittelu jne. Joskus esitetään yllä esitettyyn tapaan selvästi virheellinen käsitepari "rumuus - kauneus", "Kauneuden" vastakohta on "kauneudettomuus", "rumuus" on ennemminkin käsitettävissä yhdeksi kauneuden alaluonnehdinnaksi. Ovathan taitavat mestarit kautta historian tehneet myös tahallisen rumia tai kauhistuttavia teoksia esimerkiksi hirviöitä, demoneja tai Goyan tapaan sotaa käsitellessään. Kauneuden käsite on paljon syvempi kuin mikään triviaalisesti "kauniiksi" arvioitu sokerinen hempeily.

Kauneudella on tekemistä jo antiikin ainoina tähdennetyn sommittelun kanssa. Hämmästyttävän usein sillä näyttää olevan matemaattinen ja fysikaalinen perusta. Yksi syy siihen lienee ihmisen tavassa havainnoida asioita. Ihminenhän on samaa olemusta kuin sekä eloton että elollinen luonto, jossa matemaattinen järjestyneisyys on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olen näillä sivuilla kauan sitten etsinyt ja kuvaillut kauneutta vuodesta 2009 alkaen. Oikella olevasta palkista saa esiin blogiluettelon. Joukossa on myös kritiikkiä taiteen arvottamisen ja tulkinnan kliseitä kohtaan. Siitä minun on ilmeisesti vielä kerran kirjoitettava, ne kun näyttävät nykyään kaikin tavoin sotkevan taidekäsityksiä. - Mutta otsikon kuviin palatakseni, ylärivissä vasemmalla on vanhimman töiltään tunnetun veistäjämestarin Thutmosiin muotokuva kuningatar Nefertitistä, 2400 vuoden takaa. Sen vierellä on Leokhareen Apollo, sekä myöhäishelleenisen työryhmän Laokoon-veistos. Alarivissä vasemmalla on Michelangelon Pietà, Berninin Pyhä Theresa, sekä Canovan Eros ja Psykhe. Kaikki sellaisia mestariteoksia, joiden tasoisia ei myöhemmin juuri ole nähty. Kysymys herää, miksi?