Niitty ja sen Portti

Tätä huumorisivustolta lainattua kuvaa olen käyttänyt blogissa jo pari kertaa. "Olkaa hyvä ja sulkekaa portti" naurattaa kovin, kun aitaakaan ei kuvassa näy. Miksi käydä portista, kun sen ohikin voi mennä?

Ei se vaan ole niin. Kerronpa tarinan.

Oli kerran niitty, jonka laidalla nökötti kuvan kaltainen portti. Aitaa ei näkynyt missään. Muuan Ihminen sattui tulemaan portin tykö, ja ihmetteli asiaa kovin. Paikalle sattui myös muuan Viisas, joka huomasi tilanteen, ja sanoi Ihmiselle:

"Jos haluat käydä tuolla ihanalla niityllä, kehotan sinua kulkemaan portin kautta".

No, Ihminen sitä oudoksumaan. "Miksi kulkea portin kautta, kun pääsisi helpommin sen ohitse?"

Viisas sanoi: "Omapahan on asiasi. Mutta uskonpa silti, että joskus tulet huomaamaan eron."

Ihminen päätti seurata Viisaan neuvoa, ja kulki portin läpi. Niitty oli kaunis. Kedon kukat alkoivat jo kukkia, ja pian se hehkuisi täydessä loistossaan. Monenlaisia kirjavia perhosia lepatteli kukinnosta toiseen. Ihminen oli kovin tyytyväinen.

Paikalle oli sattumalta tullut Toinen ihminen, joka oli nähnyt tapahtuneen, ohitti portin ja sanoi:

"Onhan täällä kaunista, mutta eihän ole mitään järkeä nähdä ylimääräistä vaivaa tuon portin takia."

Seuraavana päivänä Ihminen ja se Toinen sattuivat niityn tienoille taas samaan aikaan. Ihminen päätti yhä käyttää porttia, se Toinen oikaisi portin ohi. "On täällä tosi kaunista", he nyökkäsivät toisilleen. Sama toistui monena päivänä sen jälkeenkin, ja niitty senkuin vain hehkui heinäkuun loistoaan. Eräänä päivänä se Toinen ei tullutkaan, sitä seuraavana taas tuli. Mutta hänen käyntinsä harvenivat harvenemistaan, kunnes häntä ei enää näkynyt.

Ihminen kävi niityllä päivittäin, ja seurasi kukkien lakastumista ja toisten aukeamista. Monesti hän epäröi portilla, mutta päätti aina lopulta kulkea sen kautta. Hänelle oli tullut siitä tapa, ja hän alkoi aavistaa Viisaan olleen oikeassa. Jos hän ei kulkisi portista, niitty olisi hänelle niinkuin mikä tahansa muukin niitty - olihan niitä sentään siellä täällä. Tämä Niitty oli erilainen kuin muut niityt juuri sen Portin vuoksi.

Tuli lopulta talvi, ja Ihminen hiihteli mielellään myös Niityn kautta. Niin hankalaa kuin se suksien ja kinosten vuoksi olikin, hän kulki yhä Portin kautta. Sitten tuli kevät ja uusi kesä, ja Ihminen kävi Niityllä niin usein kuin vain voi. "Maailmassa on paljon niittyjä, mutta vain yksi Niitty", hän mietti mielessään. 

Ja sitten kotona hän otti esiin kynän ja paperin, ja kirjoitti sille paperille tämän tarinan. 

Punsipullon kuolema

Tässä vielä toinen pikkuherkku, kirjoitettu wanhalta A.F. Granlundilta 1800-luvun puolestavälistä. Säestykseksi suosittelen haikean haitarin pitkiä sointuja.

Minulta kysyttiin, onko oikein julkaista tällaisia ryyppäämään houkuttelevia ja ryyppäämistä ihannoivia lauluja. Eivät nämä minusta alkoholismia ihannoi - ennemminkin ovat liiottelussaan ironisia. Itse kyllä olen lääkärinikin mielestä hiukan huono juomaan. Pullo hyvää(kin) konjakkia on pruukannut kestää puolisen toista vuotta. Näin vanhana sitä vaan ei oikein jaksa...

Terve, ruskee ohranneste!

Siltä varalta että joku sattuu tarvitsemaan ilakointiensa yhteyteen oluen ylistyslaulua, tässä on juuri puhtaaksikirjoittamani säestyksetön duetto kansalliskirjailijan sanoihin:

Polku ja maantie

Polut, tiet ja portit vaivaavat minua yhä. Niihin sisältyy niin paljon merkityksiä, assosiaatioita ja suoranaisia maailmankatsomuksellisia rakenteita, että ne toimivat hyvin sekä filosofian että kaunokirjallisuuden aiheina. Rakennanpa tähän jonkinlaisen synopsiksen romaanista.

Siinä on kaksi kiintopistettä. Toinen on erämaatorppa Aarniontaka, toinen kruunun omistama, vuokralaisen viljelemä Puolimatkan talo maantien varrella. 

Aarniontaan torppaan vie ainoastaan polku. Toinen kulkuväylä on torpan lähellä oleva kahden pikkujärven välinen kapea joki. Jokea myöten isäntä kuljettaa ruuhellaan viljaa jauhettavaksi melkein kymmenen virstan päässä pienessä koskessa olevalle jalkamyllylle. Vähäisemmät määrät jauhetaan kotoisilla jauhinkivillä. Isännällä on apunaan usein vanhin poikansa, joka myös osallistuu metsästykseen. Nuorimmille lapsille Annille ja Aapolle syntyy ensimmäinen käsitys torpan ulkopuolisesta maailmasta lähinnä polun kautta. Sitä pitkin torpan väki leppeämpinä vuodenaikoina tekee harvat kirkkomatkansa. 

Polulla on monia vaaroja. Susia saattaa vielä liikuskella näillä saloilla, vaikka niiden määrää onkin mies- ja tulivoimaisesti saatu vähennetyksi. Vaarallisempia ovat polun haarat. Kirkkopolku saattaa joillakin kohdin olla vähäisemmän kulun vuoksi lähes näkymättömiin hautautunut saniaisten alle. Jos sillä pysyy, saapuu aikanaan vähän leveämmälle kärrypolulle, joka vie toisaalta kirkon suuntaan, toisaalta erämaataloon. Muut polunhaarat ovat linnustuksen vuoksi joskus paremmin näkyvissä. Isäntä tuntee ne hyvin, esikoinenkin alkaa jo olla tottunut. Joku poluista katoaa kallioille, ja sen jatkoa voi olla vaikea notkosta taas löytää. Siellä on eksymisen vaara todellinen, ja sinne ei Aapolla ole vielä asiaa.

Hämärän tullessa polkuja on edettävä melkein käsikopelolla. Pimeällä ei ole juuri mahdollisuutta edetä, ja lapsille on kerrottu ihmisistä jotka ovat joutuneet metsänpeittoon ja kadonneet sille tielleen. Aapolle metsä polkuineen on vaarallinen, mutta monin tavoin kiehtova paikka, ja kirkkomatkoilla hän mielellään kulkee edellä näyttääkseen tietä. Annille metsä on vielä pelottavampi, sillä hän joutuu äitimsä avuksi lähinnä pysyttelemään kotipiirissä. Laitumetkin ovat aivan lähellä, pääosin rantaniityillä.

Kesäaikaan polku merkitsee molemmille lapsille lähes ainoaa tietä pois kotitanhuvilta. Se on vaarallinen tietysti, ja sillä on kuljettava valoisaan aikaan. Mutta silti - jos kaukokaipuu valtaa mielen, siinä se polku kuitenkin on. Sensijaan polkua harvoin ajatellaan urana jota myöten joku ulkopuolinen saapuisi torpalle. Jokainen saapuja on ainakin alkuun varsin pelottava, eikä sinänsä tutuilla kruunun vallesmannilla tai lautamiehellä heilläkään välttämättä aina ole pelkästään myönteistä kerrottavaa.

*

Puolimatkan talo on toiminut myös kievarina ja hevosten vaihtopaikkana. Leveä, jopa yli nelimetrinen maantie tulee kaukaa isosta merenrannalla sijaitsevasta kauppakaupungista, ja johtaa muutaman kirkonkylän kautta toiseen tärkeään keskukseen sisämaassa suurten järvireittien solmukohdassa. Väkeä talossa on paljon, on piikoja, renkejä ja hollitupalaisia, joskus yövieraitakin. Tämän talon lapset ovat tottuneet vieraitten ihmisten liikkeisiin. Matkalaisia saattaa olla liikkellä jopa kymmenen päivässä, joskus markkinoitten aikaan tai sotaväenliikkeiden vuoksi paljon enemmänkin.

Koska väkeä on paljon, tiellä liikkuvia ei yleensä tarvitse pelätä. Tokihan jotkut ovat juovuksissa jo tullessaan, useimmat lähtiessään. Rosvoja ja ryöväreitä on tiellä joskus liikkunut, mutta ehkä vaarallisinta on silloin kun liikenne jostain syystä on lähes pysähdyksissä. Tieto ja huhut kyllä liikkuvat, ja ne saattavat pelottaakin. Vanhoilta, kaukaisilta ajoilta periytyy kehtolaulu jota lapset joskus tapailevat:

Vyssan lull, koka kittelen full,

där kommer tre vandringsmän på vägen.

Den ene ack so halt, den andre ack så blind,

den tredje säger alls ingenting.

Se on pelottava laulu. Mistä surkimukset tulevat? Tuovatko tautia tullessaan? Yksi kurjista on rampa, toinen sokea, ja kolmas, se pelottavin, tuijottaa vain eikä puhu mitään.

Jos kaukokaipuu iskee Puolimatkan talon lapsiin, sanokaamme Pauliin ja Pauliinaan, he tietävät, että maantie johtaa suoraan pois. Toiseen suuntaan kohti merenrannan suurta kaupunkia, jossa laivat odottelevat lähtöä isoille vesille. Ja toiseen suuntaan halki tuttujen kirkonkylien aina sisämaan markkinakaupunkiin. Näille matkoille lapsetkin vähitellen pääsevät, ja heidän isommat sisaruksensa ovat jo saaneet tuliaisina kaikenlaista, kankaista ja koruista aina tupakkaan ja nuuskaan asti. 

Monet Puolimatkan talon väestä eivät itse asiassa välttämättä halua matkustaa minnekään. Tie on heille auki kompaankin suuntaan, kummastakin suunnasta tulee väkeä, tavaraa ja kerrottavaa. Itse talon ympärille on alkanut rakentua jonkinlaista kylääkin, käsityöläisasumuksia muun muassa, joten moni voi viettää elämänsä jotensakin mukavasti lähtemättä koskaan sen kauemmas maailmaan.

*

Ja sitten on romaanikirjailijan vain jollakin tapaa saatava nämä kaksi erilaista lähtökohtaa yhteen, seurattava kumpaakin erikseen, ja vaikkapa yhtä pariskuntaa (Annia ja Paulia tai Aapoa ja Pauliinaa) sitten jatkossa. Onnistuuko tällainen yhdistyminen? Vai käykö vaikkapa niin että levottomuuksien syttyessä maassa Aapo ja Pauli ovat kumpikin kallion eri syrjällä pyssyineen, toinen toistaan vaanimassa? 

Kaikella hintansa, millään ei arvoa

"Hän tietää kaiken hinnan, muttei minkään arvoa", sanoo Lordi Darlington Oscar Wilden näytelmässä Lady Windermere's Fan. Lordi määrittelee tässä kyynikon, mutta minun mielestäni tässä määrittyy myös moni nykyaikainen poliitikko ja  suuri osa heille alistetuista virkamiehistä.

"Ratkaisevaa on, mitä jää viivan alle", on hokema, joka useimpien mielestä on itsestäänselvä totuus. Vaan eipä olekaan. Se on häikäilemätön valhe, jolla voi todistaa oikeaksi mitä tahansa. Ratkaisevaa on se, mitä on viivan yllä, ja miksi.

Kun viimeisin lama iski, kävi niin että monien huoneistojen hinnat laskivat. Niinpä laskettiin, että jos joku asuu perimässään 1900-luvun alun huoneistossa, jonka hinnaksi nousukaudella arvioitiin vaikkapa kuusi miljoonaa markkaa, ja nyt laman vaikutuksesta vain viisi miljoonaa, hän on kärsinyt kokonaisen miljoonan verran tappiota. Tämä on puhdasta huijausta. Ensinnäkin asukas on ehkä asunut tyytyväisenä ihmisarvoisessa luukussaan, ja päättänyt että seuraavatkin sukupolvet asuvat siinä, eikä siis missään vaiheessa ole ollut omaisuuttaan myymässä. Huoneiston arvo ei ole muuttunut. Toiseksi asukas on ehkä ajatellut myyvänsäkin asunnon, mutta ehtinyt toteuttaa sen vasta laskusuhdanteen aikana. Hän ei saanut asunnostaan siis sen varhaisempaa spekulaatiohintaa eli odotusarvoa, vaan myyntihetkellä käyvän hinnan. Mutta odotusarvo ei ole mikään todellinen suure, vaikka sitä yleisesti käytetäänkin mittarina ja laskennallisena tosiasiana. Moni taloudellinen katastrofi on saanut alkunsa tämälaisesta kuplasta.

Ihminen, joka elää uskoen että hinta on sama asia kuin arvo, elää harhakuvitelmassa. Häneltä voi odottaa minkälaisia ajatuksellisia häränpyllyjä tahansa myös tulevaisuudessa. Hän on kyvytön näkemään todellista maailmaa markkinahumun ja melskeen takana.

Suomessa rakennettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Ateneumin ja Kansallisteatterin tapaisia  loistorakennuksia, koska ajateltiin että kansakunta tarvitsee tämänkaltaisia sivistystä ja kulttuuria edistäviä ja tukevia instituutioita. Ne olivat suuriruhtinaskunnan taloudenhoidolle suunnattoman raskas ponnistus, eivätkä olisi toteutuneet ilman kansan kukkarolla käyntiä. Näiden hankkeiden arvo koettiin niin korkeaksi, että rahaa virtasi myös köyhemmiltä.

Sivistystä ja suomalaista hengenkehitystä pidettiin muinoin niin suuressa arvossa, että niistä haluttiin maksaa melkein mikä hinta tahansa. Tänään on lyhytnäköinen markkinatalous ulottanut lonkeronsa kaikkeen ihmiselämään, niin että immateriaaliset arvot näyttävät lähinnä haihattelulta. Monet akateemisten piirien vaikuttajat ovat tehneet uutterasti työtä osoittaakseen että immateriaalisia arvoja ei ole, taikka ne ovat ehdonvallan asioita, tai peräti yläluokan sosiaalisia konstruktioita. Menneitten aikojen suurmiehiä pudotellaan jalustoiltaan surutta, "vanhanaikaisia" ja esimerkiksi kansallisia arvoja mitätöidään. Äskettäin kerrottiin, että luulotelluilla suomalaismenestyksillä kuten Linuxilla, Nokialla tai vaikkapa hassuilla videopeleillä ei itse asiassa ole mitään tekemistä enempää Suomen kuin suomalaisuudenkaan kanssa. En ole ainoa, joka uumoilee tässä takana olevan joitakin aivan muita päämääriä.

Museovirastoa ollaan käytännössä ajamassa alas. Se luopuu museoistaan, jotka siirtyvät kaupallisen yhtiön haltuun. Eräs suljetuista museoista on Paikkarin torppa, joka viime kesänä kuitenkin saatiin pidetyksi auki Lohjan kaupungin voimin. Mitäpä Paikkarista, Kalevalahan on osoitettu väärennökseksi ja Lönnrot ruotsalaisen yläluokan lakeijaksi...

Kotikaupungissani on yritetty sulkea ja myydä Voipaalan kartanoa ja taidekeskusta. Periaatteeltaan vahvoille poliitikoille ei sellainen kartano merkitse mitään immateriaalista arvoa, jonka kartanon väki vielä siellä toimien tai sen jälkeen järjesti maahan markan, kansakoululain ja maatalousopetuksen (Mustiala), modernista reaalikoulusta ja uudenaikaisesta tyttökoulusta nyt puhumattakaan. Sama kartano on kytköksissä myös Pohjolan suurimman muinaislinnan kanssa. Jos kartano olisi myyty, turistit ja lenkkeilijät eivät enää olisi päässeet Rapolanharjun mahtaviin maisemiin. "Mitä näistä menneisyyden arvoista, meidän on katsottava tähän päivään ja tulevaisuuteen!", sanovat kauppamiehet. Tulevaisuuteen vailla arvoja, vailla menneiden sukupolvien suurtöitä meidän hyvinvointimme tukena?

"Ei tässä mitään sivistystä tarvita, rahaa me tarvitaan!", sanoi muuan kunnianarvoisa kanssaihminen...

Tässä minä näytän menneille sukupolville, miten heidän ihanteellinen aikansa vielä elää Sääksmäen Voipaalassa. Taustalla vasemmalla Seb. Gripenbergin sokeritehtaan alaosa (1830- ja 40-luku).

Helsingin katuja ja aukioita ennen ruuhkia

Tässä lisää isoisäni Walter Rydmanin (1880-1950) kuvia Helsingin keskustasta. Hän asui 1920-luvulta aina 30-luvun alkuun Wulffin talossa, jonka viereen nousi Stockmannin tavaratalo. Hän oli tuolloin fuusioinut perimänsä liikkeet Stockmann-konserniin, oli sen johtajistoa, kunnes lopulta kauppaneuvoksen arvon saaneena tuli sen toimitusjohtajaksi. Alla olevat kuvat ovat talon kolmannesta kerroksesta, eli n. 1920-luvun puolivälistä.

Alla on kuva katujuoksusta, jota johtaa TuUL:n pukuun sonnustautunut juoksija. Onko Nurmi vai joku muu, en tiedä. Toisena näyttäisi olevan HKV:n mies. Kun liikennettä ei juurikaan ole, Heikinkadun (nyk. Mannerheimintien) alkupää muodostaa melkoisen laajan nupukivin päällystetyn aukiosarjan. Ihmiset seisovat hartaan kunnioittavina, ja antavat juoksijasankareilleen tilaa. Takana vasemmalla jatkuva katu nimettiin Lönnrotinkaduksi vasta 1928, joten se kuvan aikaan oli vielä Antinkatu.

Tässä on pohjoinen Esplanadikatu Kauppatorin suuntaan katsottuna. Katu lienee kaksisuuntainen, autot ovat vielä vähemmistönä, ja väki kulkee niistä välittämättä miten kullekin vain sopii. Kiinnittäkääpä huomiota Svenska Teaternin kokoon! Sen eteen on syntynyt myös pieni aukio. Jota ei enää ole.

Tässä edelliskertaista hiukan myöhäisempi kuva Erottajan kulmasta. Liikenteen jälkiä näkyy lumessa kiitettävästi. Kaksi henkilöautoa raitioradan vierellä lienevät takseja. Isoisäni ei muuten omistanut missään vaiheessa autoa, mutta hänellä oli toki käytettävissään firman auto ja kuljettaja. Sotien jälkeen kesti todella kauan, ennenkuin autokauppa vapautui, ja myytävää alkoi olla. Sen vuoksi esimerkiksi isäni hankki ensimmäisen autonsa vain paria vuotta ennen minua.

Tässä on näkymä Turusta, Kaskenkatu - Aurakatu, taidemuseon vuori taustalla. Laania on liikenteelle, jota ei häiriöksi asti ole. Kuva on n. vuodelta 1905. jolloin isoisäni johti isänsä firman Turun osastoa.

Tässä on vertailun vuoksi kuva Tukholmasta, luultavasti aivan 20-luvun lopulta. Huomiota herättää joukkoliikenteen massiivinen osuus. Ihmiset kuljetettiin joukkoliikenteen keinoin, tavarat automobiilillä. Kuvan on saattanut ottaa joku isoisäni perheenjäsen.

Ja lisää vertailua: suurkaupunkien liikennetiheys oli toista. Tässä kuva joltain Pariisin bulevardilta vuonna 1902, kuva on verkosta:

Hyppy vuoteen 1942. Äitini ja pikkusiskoni ovat lähellä Agricolan kirkkoa Tehtaankadun länsipäässä. Sota-aikana yksityistä autoilua ei juuri ollut lainkaan, mutta kesti vielä reilut kolmattakymmentä vuotta, ennenkuin autojen määrä todella alkoi lisääntyä. (Kuva: Niilo Rydman)

Tässä kuvassa on Lauttasaaren vanha kaunis terässilta minun vuonna 1957 kuvaamanani. Riitti vielä hyvin tuolloiselle liikenteelle. Kaksitoista vuotta myöhemmin avattiin uusi, leveämpi silta. Se tuli tarpeeseen viereisestä moottotien sillasta huolimatta.

Ylisuureksi paisunut autokanta on muuttanut kaupunkia olennaisen paljon. Kadut ja aukiot ovat poissa jalankulkijoiden käytöstä, ja kaupunkitilan kokeminen on ratkaisevan erilaista kuin vielä 50 vuotta sitten.

Jatkan aiheesta vielä lisää.

Helsingin katuja ja aukioita ennen autoja

Professori Pentti Murole on tehnyt elämäntyönsä kaupunki- ja liikennesuunnittelun parissa, ja pitää mielenkiintoista blogia. "Goethe, Westö, Jansson ja Pääskynen kaupunkisuunnittelijoina" on jutuista tuorein, ja herättää kaikenlaisia ajatuksia siitä mitä kaupunki on, tai millainen sen pitäisi olla. Tai millainen se on ollut.

Alla on joukko valokuvia, joita isoisäni on ottanut Helsingistä vuosien 1902 ja 1920-luvun alkupuolen välillä. Kuvia yhdistää mm. se, ettei niissä juuri näy autoja (yhtä rikkinäistä taksia lukuunottamatta), mutta ei isommin myöskään hevosajoneuvoja. Samanaikaiset ja vanhemmatkin kuvat vaikkapa Pariisista tai New Yorkista kertovat ankarista ruuhkista leveillä bulevardeilla. Helsingistä sellaiset näyttivät puuttuneen, vaikka keskustan kadut olivat varmaankin suunnitellut kestämään moninkertaista vaunu- tai ehkä jopa automäärää. Ainakin ne olivat leveämpiä kuin monet puukaupunkien palosuojaksi rakennetut kadut.

Niinpä kaupunki näyttää vallan autiolta ilman liikennettä, mutta onhan siinä sentään ihmisiä! Lopulla näytän miten katutilan haltuunotto suomalaisilta käy. 

Tämä on isoisäni (varjo etualalla) kuva Ison Robertinkadun länsipäästä, Fredrikinkadun risteyksen vierellä (1904/5). Hän on lähdössä tulevan isoäitini kanssa kaupungille. Isompi tytöistä lienee isoäitini nuorin sisko. On varhainen kevät, ja ihmiset näyttävät käyttävän kadun aurinkoista puolta. Spåra kääntyi Fredalta Roballe. Kulmassa on Helsingin Rohdosliike, joka toimi siinä talon repimiseen asti.

Usko Nyströmin suunnittelema Schalinin talo (Kapteeninkatu 11 - Tehtaankatu 9) on juuri valmistunut. Isoisäni saattoi tuntea Nyströmin, sillä hän ehti asua kolmessa tämän piirtämässä talossa, ja kuvasi muita. Talon yläkerroksista oli merinäköala, sillä välissä oli vain puutaloja. Lasinegatiivi 1902. Usko Nyström oli muuten mestarikuvaaja Into K. Inhan ja saksankielen oppikirjanlaatijan Solmu Nyströmim vanhin veli.

Isoäitini tulossa esikoistyttärensä kanssa kotoa "Vilholasta" kohti "Skohan kulmaa" (n.1910). Vanhaa asemarakennusta ei vielä ollut purettu (sääli ettei se näy), mutta uuden rakentaminen on jo pitkällä. Kävelijät oikaisivat torin yli diagonaalisti kohti Vilhonkatua; Kaisaniemenkatua ei vielä oltu puhkaistu.

"Vilhola" Kansallisteatterin vieressä. Löytyihän vuokra-auto torilta sentään, pyörärikon jäljiltä 1-hevosvoimaiseksi muuttuneena. 

Ruotsalainen teatteri ja Erottaja kuvattuna "Wulffin kulmalta" n. vuonna 1920. Edelleenkään ei liikenne haittaa ihmisiä, jotka etenevät suoraviivaisesti kohti päämääriään. Tämä hyvin keskeinen aukio Esplanadipuiston vieressä oli suosittu yleisötapahtumien paikka, kuten tässä kuvassa:

Heikinkadulta käännyttiin Pohjois-Espalle, olipa sitten kysymys paraatista tai pitkänmatkan juoksusta. Leveän kadun länsipuoli oli varattu raitiovaunukiskoille, itäpuoli liikenteelle, periaatteessa siis kahteen suuntaan. Kuva lienee otettu 1925 tai vähän ennen. Olisiko kärjessä Valkoinen kenraali itse? Hevosen askellus viittaisi siihen suuntaan.

Olen useasti nähnyt, miten Välimeren maiden ihmiset ottavat katu- ja aukiotilat haltuunsa - siis oikeasti, en vain Fellinin Roma-elokuvassa. Suomalaisille luontevampi tapa on kokoontua katsomaan jotain happeningia, vakavina ja hillittyinä, ja kunnioittavasti tilaa antaen. Viimeisessä kuvassa vaelletaan Teatteriesplanadilla kohti Runebergin patsasta. En tiedä minne väki on menossa - mutta kukaan ei ajatellutkaan hankkia taksia tai isvossikkaa sinne päästäkseen. Yhteinen tärkeä sosiaalinen tilanne otetaan haltuun kävellen. Kuva on samalta ajalta kuin edellinen.

Jatkan aiheesta vielä.