Polku ja maantie

Polut, tiet ja portit vaivaavat minua yhä. Niihin sisältyy niin paljon merkityksiä, assosiaatioita ja suoranaisia maailmankatsomuksellisia rakenteita, että ne toimivat hyvin sekä filosofian että kaunokirjallisuuden aiheina. Rakennanpa tähän jonkinlaisen synopsiksen romaanista.

Siinä on kaksi kiintopistettä. Toinen on erämaatorppa Aarniontaka, toinen kruunun omistama, vuokralaisen viljelemä Puolimatkan talo maantien varrella. 

Aarniontaan torppaan vie ainoastaan polku. Toinen kulkuväylä on torpan lähellä oleva kahden pikkujärven välinen kapea joki. Jokea myöten isäntä kuljettaa ruuhellaan viljaa jauhettavaksi melkein kymmenen virstan päässä pienessä koskessa olevalle jalkamyllylle. Vähäisemmät määrät jauhetaan kotoisilla jauhinkivillä. Isännällä on apunaan usein vanhin poikansa, joka myös osallistuu metsästykseen. Nuorimmille lapsille Annille ja Aapolle syntyy ensimmäinen käsitys torpan ulkopuolisesta maailmasta lähinnä polun kautta. Sitä pitkin torpan väki leppeämpinä vuodenaikoina tekee harvat kirkkomatkansa. 

Polulla on monia vaaroja. Susia saattaa vielä liikuskella näillä saloilla, vaikka niiden määrää onkin mies- ja tulivoimaisesti saatu vähennetyksi. Vaarallisempia ovat polun haarat. Kirkkopolku saattaa joillakin kohdin olla vähäisemmän kulun vuoksi lähes näkymättömiin hautautunut saniaisten alle. Jos sillä pysyy, saapuu aikanaan vähän leveämmälle kärrypolulle, joka vie toisaalta kirkon suuntaan, toisaalta erämaataloon. Muut polunhaarat ovat linnustuksen vuoksi joskus paremmin näkyvissä. Isäntä tuntee ne hyvin, esikoinenkin alkaa jo olla tottunut. Joku poluista katoaa kallioille, ja sen jatkoa voi olla vaikea notkosta taas löytää. Siellä on eksymisen vaara todellinen, ja sinne ei Aapolla ole vielä asiaa.

Hämärän tullessa polkuja on edettävä melkein käsikopelolla. Pimeällä ei ole juuri mahdollisuutta edetä, ja lapsille on kerrottu ihmisistä jotka ovat joutuneet metsänpeittoon ja kadonneet sille tielleen. Aapolle metsä polkuineen on vaarallinen, mutta monin tavoin kiehtova paikka, ja kirkkomatkoilla hän mielellään kulkee edellä näyttääkseen tietä. Annille metsä on vielä pelottavampi, sillä hän joutuu äitimsä avuksi lähinnä pysyttelemään kotipiirissä. Laitumetkin ovat aivan lähellä, pääosin rantaniityillä.

Kesäaikaan polku merkitsee molemmille lapsille lähes ainoaa tietä pois kotitanhuvilta. Se on vaarallinen tietysti, ja sillä on kuljettava valoisaan aikaan. Mutta silti - jos kaukokaipuu valtaa mielen, siinä se polku kuitenkin on. Sensijaan polkua harvoin ajatellaan urana jota myöten joku ulkopuolinen saapuisi torpalle. Jokainen saapuja on ainakin alkuun varsin pelottava, eikä sinänsä tutuilla kruunun vallesmannilla tai lautamiehellä heilläkään välttämättä aina ole pelkästään myönteistä kerrottavaa.

*

Puolimatkan talo on toiminut myös kievarina ja hevosten vaihtopaikkana. Leveä, jopa yli nelimetrinen maantie tulee kaukaa isosta merenrannalla sijaitsevasta kauppakaupungista, ja johtaa muutaman kirkonkylän kautta toiseen tärkeään keskukseen sisämaassa suurten järvireittien solmukohdassa. Väkeä talossa on paljon, on piikoja, renkejä ja hollitupalaisia, joskus yövieraitakin. Tämän talon lapset ovat tottuneet vieraitten ihmisten liikkeisiin. Matkalaisia saattaa olla liikkellä jopa kymmenen päivässä, joskus markkinoitten aikaan tai sotaväenliikkeiden vuoksi paljon enemmänkin.

Koska väkeä on paljon, tiellä liikkuvia ei yleensä tarvitse pelätä. Tokihan jotkut ovat juovuksissa jo tullessaan, useimmat lähtiessään. Rosvoja ja ryöväreitä on tiellä joskus liikkunut, mutta ehkä vaarallisinta on silloin kun liikenne jostain syystä on lähes pysähdyksissä. Tieto ja huhut kyllä liikkuvat, ja ne saattavat pelottaakin. Vanhoilta, kaukaisilta ajoilta periytyy kehtolaulu jota lapset joskus tapailevat:

Vyssan lull, koka kittelen full,

där kommer tre vandringsmän på vägen.

Den ene ack so halt, den andre ack så blind,

den tredje säger alls ingenting.

Se on pelottava laulu. Mistä surkimukset tulevat? Tuovatko tautia tullessaan? Yksi kurjista on rampa, toinen sokea, ja kolmas, se pelottavin, tuijottaa vain eikä puhu mitään.

Jos kaukokaipuu iskee Puolimatkan talon lapsiin, sanokaamme Pauliin ja Pauliinaan, he tietävät, että maantie johtaa suoraan pois. Toiseen suuntaan kohti merenrannan suurta kaupunkia, jossa laivat odottelevat lähtöä isoille vesille. Ja toiseen suuntaan halki tuttujen kirkonkylien aina sisämaan markkinakaupunkiin. Näille matkoille lapsetkin vähitellen pääsevät, ja heidän isommat sisaruksensa ovat jo saaneet tuliaisina kaikenlaista, kankaista ja koruista aina tupakkaan ja nuuskaan asti. 

Monet Puolimatkan talon väestä eivät itse asiassa välttämättä halua matkustaa minnekään. Tie on heille auki kompaankin suuntaan, kummastakin suunnasta tulee väkeä, tavaraa ja kerrottavaa. Itse talon ympärille on alkanut rakentua jonkinlaista kylääkin, käsityöläisasumuksia muun muassa, joten moni voi viettää elämänsä jotensakin mukavasti lähtemättä koskaan sen kauemmas maailmaan.

*

Ja sitten on romaanikirjailijan vain jollakin tapaa saatava nämä kaksi erilaista lähtökohtaa yhteen, seurattava kumpaakin erikseen, ja vaikkapa yhtä pariskuntaa (Annia ja Paulia tai Aapoa ja Pauliinaa) sitten jatkossa. Onnistuuko tällainen yhdistyminen? Vai käykö vaikkapa niin että levottomuuksien syttyessä maassa Aapo ja Pauli ovat kumpikin kallion eri syrjällä pyssyineen, toinen toistaan vaanimassa?