Tasa-arvoista taidetta edistyksellisille sieluille

Elokuussa 2013 oli "taiteiden yö", kuten meillä kaikkialla on nytkin ollut. Minulle oli säilynyt leike tuolta ajalta, ja tämmöistä siinä kerrottiin:

Kallion kirjaston vierellä oli "taiteiden yönä" riippumattoja. Mutta kun helsinkiläinen makaa riippumatossa, se on jotain aivan muuta kuin mitä kehäkolmosen takana yksinkertaiset sielut arvaavatkaan. 

"Performatiivisen kaupunki-intervention kiireettömässä ilmapiirissä tutkaillaan yksityisen ja kollektiivisen ajatteluprosessin luovia muotoja, inspiroidutaan äänitaiteesta ja etsitään näkemyksellistä mielentilaa riippumatoissa makoillen." 

Helsinkiläinen syvällisyys on totta vie jotain! Kuinka helppoa, kuinka näkemyksellistä, kuinka luovaa, kuinka tutkimuksellista ja kuinka kollektiivista! Tänään tuohon litaniaan liitettäisiin vielä muutama akateeminen sivistyssana, sillä sivistykseen kuuluu aina adekvaattisesti ja implisiittisesti syvällisyys.

Kollektiivisuus on myös demokraattista, sillä yhteinen kansa ajattelee mielellään itsenäisesti eli samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Tämä riippumattojen olo toisten kanssa yhtenäistää kansan mielentilaa.

Kaukana takana ovat nuo yläluokkaiset ajat, jolloin yläluokka määritteli kaikki käsitteet, myös taiteen. Nyt olemme tasa-arvoisia ja tasapätöisiä, sillä ajatuksemme ovat aina arvostettavia ja oikeita, paitsi tietysti... no, me tiedämme keiden. Kuka tahansa voi tänään tehdä arvokasta ja hienoa taidetta. Niinkuin se, jonka syvällinen teos oli auringonlasku, se nautittiin Suomenlinnan rantakalliolla. Tai se joka piirsi kartalle pisteet A ja B, ja käveli sitten sen matkan, kutsuipa vielä taideyleisön todistajakseen. Tai se, joka toi galleriahuoneeseen hiekkakakkuja, ja vakuututti ne särkymisen varalta hulppealla summalla.

Elämme nyt auvoisaa aikaa, jolloin käsitteetkin ovat kuin muovailuvahaa, aina muutettavissa kun tarve vaatii. Nyt pieni on suurta, musta on valkoista, kuiskaus on huutoa, sota on rauhaa, rahaa on! Ja kääntäen. Kaikki käy.

Ja moni käärii tässä tuiskussa vielä setelinippuja, jos on nopea ja onnekas. Ja käyttää sopivan hulppeaa sanastoa. Voi meitä onnellisia!

Vaikea olla kohtelias ja oikeamielinen

Haluan mielelläni käyttäytyä ristiriitaisissa tilanteissa korrektisti, tai edes jotenkin siististi. Pyydän apua lukijoilta tästä tapauksesta:

Olin tulossa työpaikkani ulko-ovelle, ja samalla paikalle tuli nuori nainen. Vanhana herrasmiehenä avasin oven, ja odotin. Nainen ei liikahtanut, vaan huusi: "Saatanan sovinisti!". No, menin ovesta sisään, sanoin: "Avaa ovi sitten itse!", ja suljin oven. Mitä tein väärin? 

Minun olisi ehkä pitänyt teititellä? 

Kun ystäväni AI on osoittautunut huumoriin taipuvaksi, kysyin ensin siltä.

Ja AI oli heti geimeissä mukana. Näin se vastasi:

Hahaha voi herran aika 😂 Klassinen "damned if you do, damned if you don't" -tilanne.

Tässä muutama hupaisa mutta "siisti" vastausvaihtoehto sun juttuun, valitse tyyli:

Vaihtoehto 1: Ylivarovainen herrasmies

"Mitä tein väärin? Ehkä olisin pitänyt avata oven, heittäytyä matoksi oven eteen, ja kysyä: 'Saisinko pyytää, arvoisa neiti, jos teidän korkeutenne sallisi minun pitää tämän oven auki teitä varten?' Näin välttäisin sekä sovinismin että selkävaivan."

Vaihtoehto 2: Byrokraattinen

"Mitä tein väärin? Ilmeisesti en täyttänyt lomaketta 'Hakemus oven avaamisesta sukupuolineutraalisti'. Seuraavalla kerralla tulostan sen valmiiksi ja ojennan yhdessä oven kanssa."

Vaihtoehto 3: Lyhyt ja kuiva

"Mitä tein väärin? En mitään. Mutta opin että nykyään oikea herrasmieskuri on: avaa ovi itsellesi, ja toivo parasta muille."

Vaihtoehto 4: Filosofinen

"Mitä tein väärin? Yritin olla kohtelias. Virhe. Kohteliaisuus on nykyään kuin vilkku tyhjällä tiellä - joku loukkaantuu siitäkin."

Mun suosikki on nro 3, koska se on lyhyt ja pistää lukijat miettimään.

Ja ei, teitittely ei olisi auttanut 😅 "Saatanan sovinistinen teitittelijä" olisi tullut seuraavaksi.

Mokoma AI muisti edellisen kysymykseni, edellisen blogin liikenneaiheesta. Täytyypä olla varovainen, ties mitä olen joskus aikaisemmin tullut kirjoittaneeksi... :D

Minä kapinallinen

Tärkeitä moraalikysymyksiä sinkoilee silloin tällöin ihmisten puheissa. Mitä sanotte seuraavasta?

Aiot kääntää autosi sivutielle. Näkyvissä ei ole yhtään ihmistä tai autoa. Pitääkö sinun antaa suuntamerkki?

Hyväksyttävä vastaus on: Pitää. Se sanotaan Tieliikennelain pykälässä 48.

Vastaväite: Suuntamerkki annetaan toisille liikenteessä oleville varoituksena. Sinä olet ajaessasi tietoinen kunkin hetken liikennetilasta, ja annat merkkejä muiden tiedoksi. Jos ketään ei ole näkyvillä, kenelle sitten annat merkkejä?

Kysyin AI:lta.

Ennakoitavuus: Liikenne toimii vain jos kaikki tekevät samalla tavalla.

Tapa: Jos jätät merkin antamatta "kun ketään ei näy", alat jättää sen antamatta myös silloin kun joku oikeasti on siinä.

Todistustaakka: Kolarin sattuessa "ei ollut ketään näkyvissä" on tosi huono puolustus. Kamerasta näkyy ettei vilkkua tullut = syyllinen.

Arvasin tämän. Säädökset on tehty jotta tyhminkin ne tajuaisi. Siinä on tietysti järkeä. Mutta kuitenkin tekee mieli protestoida.

AI:n kohdasta "Tapa" tulee mieleen väittely jonka kävin siitä tuleeko lääkkeen läpipainopaketin pillerit ottaa järjestyksessä. Kysymys ei siis sattuneesta syystä ollut ehkäisypillereistä. Otan pillereitä siitä kohdasta missä peukalo sattuu olemaan, ja joskus pakkaukseen tulee hupaisan näköistä satunnaisuutta. Näin ei saisi kuulemma tehdä. Hemmetti, onhan minulla päässäni sekä silmät että järki!

 Lukemattomat muutkin arjen tapahtumat saattavat olla vastoin "oikeaa ja hyvää järjestystä". Joskus käytin juustohöylää kakkulapiona, mikä järkytti joitakin. Olen käyttänyt erästä ruuvimeisseliä piipun rassaamiseen, vaikka sellaiseen tekemiseen on "virallisetkin" vehkeet. Yleensäkin olen taipuvainen improvisoimaan kaikenlaista. Asiat voi tehdä niin monella epätavallisella konstilla.

Käytännöllisyys on minusta parempaa kuin sääntöjen orjuus. Olen ehkä ylimielinen. Mutta ajatelkaapas tätä:

Italialainen lakko on ovela keksintö. Siinä kaikki asiat tehdään tiukasti sääntöjen ja asetusten mukaisesti. Ja mirabile! kaikki pysähtyy kuin seinään! Minä pidän tästä... 

Historiaa, niinkuin se nyt on soveliasta ymmärtää

Turun yliopiston tutkijat soimaavat koulukirjojen historianopetusta, ja vertaavat sitä Norjan ja Islannin koulukirjoihin. Suomalaisissa kirjoissa on sukupuolivääristymää, eikä niissä otettu huomioon sukupuolista monimuotoisuutta.

Suomalaisissa kirjoissa kuvailluista ihmisistä "20 prosenttia on naisia ja 80 prosenttia miehiä". "Kuvissa näkyy vanhakantainen 1800-luvun lopun ajatus rooleista: naiset valmistavat ruokaa ja hoitavat lapsia ja työstävät pehmeitä materiaaleja. Miehet lyövät kiviesineitä ja takovat rautaa".

"Miehet keksivät kaiken ja vetävät historiaa eteenpäin, ja naiset lähinnä istuvat kotona".

Hattulan Suontaan hautalöydössä on miekan kanssa haudattu henkilö, jolla oli poikkeuksellinen DNA-muoto XXY. Siitä eivät kirjat kerro mitään. 

"Tämä olisi erittäin tärkeää olla nykyisissä historiankirjoissa, koska se toisi esiin monimuotoisuutta, jota suomalaiset historian oppikirjat kaipaavat. Löydös avaa kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten sukupuoleltaan poikkeavia ihmisiä on kohdeltu menneisyyden Suomessa".

Muualla on toisin: Islantilaiset kertovat, että viikinkipurjehduksissa oli sekä miehiä että naisia. Norjalaisissa oppikirjoissa kerrotaan esimerkiksi, että "yksikään viikinkilaiva ei olisi purjehtinut ilman naisten valmistamia purjeita. Norjassa historia ei ole enää oma oppiaine, vaan se on yhdistetty yhteiskuntaoppiin. Näin voidaan verrata historiaa ja nykyaikaa".

Viimeiset lauseet kertovat mistä on kysymys. Historia ja menneisyys ovat nykykirjoittajille vain keino miten nykyaikaa pitäisi katsoa. Neuvostotieteissä menneisyys oli kauhistavaa, ja edistyksellisessä proletaariaatin maailmassa kaikki oli auvoisaa. Nykykirjoittajat pyrkivät löytämään menneisyydestä aarteita, jotka nykyhetkessä muka ovat hukassa.

Ennenaikaan iso enemmistö miehistä teki sitä mihin parhaiten pystyivät, eli ns. ruumiillisia "miesten töitä". Maaseudun viljelykulttuuri pakotti useimmat naiset pysymään paikoillaan, lasten ja eläinten hoitamiseen ja ruokkimiseen, tai vanhusten ja raajarikkojen huoltamiseen. Poikkeusoloissa kuten sotatilanteessa asia saattoi olla toisenlainen. Vielä harvinaisempia olivat sukupuoliset poikkeukset. Miekkanaisen hauta on vain yksi tapaus, miten toisissa tapauksissa kävi, siitähän meillä on vähän tietoa. Työ sinänsä oli kovaa molemmille sukupuolille, ja sitä tekivät kaikki roolistaan riippumatta.

Se, että historia ei enää ole oma oppiaine, vaan on osana yhteiskuntaoppia, kertoo paljon. Yhteiskuntaopin tarkoitus on  "ohjata oppilasta toimimaan vastuullisesti ja aktiivisesti yhteiskunnassa". Historia on siis tavallaan jätetty syrjään, ja korvattu nykyajan ohjaukseen ja sääntelyyn, enemmän tai vähemmän ideologiain pohjalta. Kun historiaa tulkitaan uudestaan, se tapahtuu nykyajan perspektiivissä, ja tulkintoja käytetään jotta vaikutettaisiin nykyaikaan.

Tämä on historian loppu. Siitä on tullut nykyajan folklorea. Folkloreahan se toki oli aina ennenkin. Mutta joskus historioitsijoita kiinnosti myös ymmärtää, mitä oli oikeasti tapahtunut. Tänään kiinnostaa vain se, mitä on soveliasta ajatella.  

Usko - ja kadotuksen pelko

Meille on vakuutettu, että usko siirtää vuoria. Jos uskomme tarpeeksi ankarasti, meidän kuvitelmamme toteutuvat. Jos tosiasiat eivät kumoudu, vika on vain meissä. Olimme liian lepsuja.

Sellaisissa uskonnoissa, joissa luvataan ikuista elämää paratiisissa, tämä lupaus kytketään tiettyihin ehtoihin. Usko saattaa olla hyvin vahva, mutta jos siinä löydetään jokin väärä ominaisuus, se usko on mitätön, ja siitä seuraa rangaistus. Kuten tiedämme, eräissä uskonnoissa rangaistus toimitetaan uskon johtajien sanelun mukaisesti, ja pahimmillaan se rangaistus on kuolema, lievimmillään sosiaalinen hyljeksyntä.

Kun meillä ei ole havaintoja yliluonnollisen tahon tuomioista, on perättävä vastausta ihmisiltä, niiltä joilla on valta sitoa tai päästää. Heillä on tarve hallita seurakuntaansa, ja kasvattaa sitä yhä suuremmaksi. Mitä suurempi seurakunta on, sen enemmän seurakunnan hallitsijalla on vaikutusvaltaa. Sitä valtaa käytetään jotta saadaan muutoksia yhteiskuntaan - tai hallitsijan etuihin.

Tiedämme ne monet televisiopastorit, joiden haalimat sielut nopeasti muuttuvat kullaksi ja hopeaksi pastorien omilla tileillä. Tiedämme ne hurskaat poliitikot, jotka pyrkivät muuttamaan lainsäädöksiä aatteensa vahvistukseksi. Nämä hurskaat poliitikot eivät välttämättä ole varsinaisten uskontojen edustajia. Uskonnon kaltaisiksi voi kutsua myös sellaisia ideologioita, jotka ovat haaveellisen irrationaalisia, edustavat kulttuuri- ja moraalirelativismia, ja ovat innokkaita määrittelemään ihmisiä hyviksi ja pahoiksi.

Minun on vaikea pitää monia "äärikristittyjen" lahkojen johtajia, tai joitakin ajatolleja ja imaameja varsinaisiksi uskovaisiksi. Heillä on aivan muita päämääriä. Uskonnon kaltaista käytöstä löytää helposti myös vaikkapa DEI/Woke-liikkeistä, joiden johtajat tuskin voivat olla varsinaisia uskovaisia. Heillä on myös vallan muuta tähtäimessään.

Mutta tarpeeksi kaikille guruille on uskolle otollisia ja kritiikille immuneja väkijoukkoja. Kukapa voisi vastustella kun ihmisille ehdotetaan kaikkea ihanaa ja kaunista, tai ehdotetaan keinoja heidän huonon omantuntonsa hälventämiseksi! Koska ylivoimaisen enemmistön ajattelutapa on yhä umpimaagista, ja heidän käyttämänsä sanat ja käsitteet ovat maagisesti ladattuja, heidät saa helposti mukaan melkein mihin vain. Ovathan he ensisijassa sosiaalisia olentoja, eivät varsinaisia ajattelijoita.

1970-luvulla hoettiin kaikkialla ihania sanoja: "Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia!". Miten suloisesti nämä sanat hivelivät meitä! Ja kuinka innolla me keksimme mahdottomia ajatuksia, jotka juuri meille joskus tuottaisivat holjaa elämää. Ja sitten petyimme. Koska meidän uskomme ei ollut tarpeeksi luja.

Näin on ollut ennen, on nyt, ja aivan varmasti on myös huomenna.   

Tässä tulee oikea totuus Leifr Eirikssonista, joka oli rasisti ja kolonialisti tietämättään

Erik Röde (Eiríkr rauði Þorvaldsson, n.940-1000 jälkeen), oli merenkulkija joka löysi ja nimesi Grönlannin). Hänen poikansa Leif Eriksson (Leifr Eiríksson, n.970-n.1020) löysi Amerikan mantereen Newfoundlandin tienoilla, ja kutsui sitä nimellä Vinland. Molemmat edustivat Pohjolan kuuluisaa laivanrakennustaitoa, joka vei viikingit niin Mustallemerelle, Välimerelle kuin täysin tuntemattomalle lännen mantereelle. 

Kului melkein puoli tuhatta vuotta, ennenkuin Välimeren maissa laivanrakennustaito oli kehittynyt valtameripurjehduksen tasolle. Mutta molemmat taidot olivat ihmiskunnan kannalta loistavia edistysaskeleita, ja kaikki löytöretkeilijät olivat ihailun arvoisia sankareita.

Koska moraaliasioita on nykyisin tapana ankarasti pohtia, milloin mistäkin syystä, seuraa nyt

Moraalinen huomautus 1: Onko soveliasta, että ihmiset käyvät uteliaina kurkkimaan, mitä horisontit takana mahtaa olla? Siitähän voi seurata kaikenlaista pahaa, ryöstöjä, valloituksia, alistamista, kielen ja kulttuurin muutoksia, kolonialismia, rasismia ja ties mitä häpeää! Olivatko suomalaiset pahoja kun levittäytyivät nykyiseen maahan? Entä heidän edeltäjänsä saamelaiset? Nykyäänhän arvellaan, että paikalla on ollut sitä ennen jotain tuntematonta kieltä puhuvia ihmisiä, joilta on jäänyt vain joukko vesien nimiä, Imatrasta alkaen? Kaikki kansat, kaikkialla, ovat olleet tilaisuuden tullen väkivaltaisia, eikä paljo nykypuhe moraalista tai eetillisyydestä ole tätä väkivaltaisuutta juuri vähentänyt. Mutta siitä huolimatta tieto on lisääntynyt, ihmiskunta on kehittynyt, elinolosuhteet ovat kiistatta parantuneet, jopa niin että ylikansoituksesta on tullut uusi globaalinen uhka ja ongelma.

Kuvassa on Christian Krohgin maalaus "Leif Eriksson löytää uuden maan" vuodelta 1893. Siinä on epätoivon valtaama purjehtijajoukko haverin partaalla, kunnes päällikkö huomaa maan häämöttävän. Vuonna 2023 päätettiin, että se poistetaan näyttelystä ja sijoitetaan kellarivarastoon, ja syynä oli sen kolonialistisuus ja rasistisuus. Asiasta nousi hirmuinen meteli, ja joukko ideologisesti suuntautuvia kirjoittajia tuotti varsin kiintoisia lausuntoja.

Maalaus lähetettiin Chicagon maailmannäyttelyyn 1893, jossa se sai jonkin verran kiritiikkiä "modernisuudesta", ja siitä että "sankareita" ei kuvattu herooisina, vaan epätoivoisina. Amerikkalaiset itse ovat sittemmin innokkaina pystyttäneet patsaita Leifin kunniaksi. Mutta eräs kirjoittaja huomasi, että näyttelyssä ei huomioitu lainkaan alkuväestöä eli intiaaneja. (Käytän tätä vanhaa sanaa, vaikka se ei olekaan enää oikeaoppista). Tämän vuoksi maalauksen sijoittaminen näyttelyyn oli kokonialistista ja rasistista.

Mutta vielä pahempaa oli, että tämä maalaus innosti Norjan saksalaisvaltauksen aikana natseja. Oslon yliopiston taidehistorian professori Øystein Sjåstad sanoo:

“I don't mean that the painting itself is colonialist or racist, but the history and usage will still be there. Leif Eiriksson was just meant to play the role of a Columbus alternative, as the kind colonialist, in a way. But he is part of a colonialist debate among Norwegian Americans who at the time completely ignored the Native American population and African American. Giving the work a different title will not change that fact.” 

Siis maalaus, jossa merihädän partaalla ovat purjehtijat näkevät maata, tuo mieleen aivan muita asioita aivan toisilta ajoilta. Tämä riittää maalauksen, mutta myös itse Leifr Eirikssonin maineen pilaamiseen, miehen joka ei tiennyt minne tuli, eikä osannut arvata tapaavansa muita ihmisiä paikalla.

Tässähän ei ole mitään järkeä, ja on vaikea pitää tällaista ajattelua jotenkin korostuneesti moraalisena. Moralistisesti  asennoituneena tietysti mikä tahansa ajatus voidaan kääntää nurin päin, sopivasta syystä.

Ideologisesti paljastava on taidetoimittajan ja aktivistin Mariann Engen lause artikkelissa josta aikaisemmassa blogitekstissä mainitsin. Ja huomatkaa, koko ajan on puhuttu taidemuseosta, ei historiallisesta museosta:

Kansallismuseo ei voi olla vain paikka, jossa ihmiset voivat tehdä omia päätöksiään; sen täytyy myös olla paikka jossa ihmisille annetaan tietoa, jotta voidaan varmistua siitä että heidän mielipiteensä ovat oikein perusteltuja.

Taidemuseo ei siis ole kokoelma johon on kerätty maan taiteen paras osa kaikilta aikakausilta. Kysymys ei olekaan mistään estetiikasta tai taidosta tai kauneudesta. Ihmisillä ei saa olla mahdollisuutta vapaasti päättää mistä pitävät, vaan on varmistettava että heidän mielipiteensä ovat OIKEITA. Ja nämä oikeat mielipiteet, niitä edustavat nyky-yliopistojen humanististen osastojen tieteellisten tutkijoiden lausunnot. Ja tämän tieteen suuria nimiä olivat Lenin, Stalin, Gorki ja Ždanov. 

Moraalinen huomautus 2: Tämä kirjoittaja edustaa vanhaa romanttista ja kaihdettavaa, tiedevastaista ja salaliittohenkistä äärioikeistolaista ajatuskantaa, jonka Tiede on jo kauan osoittanut fasistiseksi, seksistiseksi ja rasistiseksi. On tehtävä kaikki voitava, että sellaisten kirjoittaminen ei tulevaisuudessa ole mahdollista.

Oslon kansallismuseon (taidemuseon) uusi, jalopiirteinen rakennus, josta ihmiset voivat oppia kuinka saavat oikeita tietoja ja oikeita mielipiteitä kaikista asioista.

Kirjallista matkailua ja muuta sellaista

Luin juuri tutkielman kirjallisesta matkailusta, joka on varsin iso osa matkailusta yleensä. Tavallaanhan sellaista olivat jo uskontoon liittyvät matkat, pyhiinvaellukset Jerusalemiin, Mekkaan, Roomaan tai Santiagoon Espanjassa, tai retket pyhien ihmisten haudoille. Mutta uskonnon ulkopuolella tulivat nopeasti yleisemmätkin kunnioittamisen ja fiilistelyn syyt, maalliset "pyhiinvaellukset" ja fanimatkat.

Romaanikirjallisuuden harrastajien parissa alkoivat yleistyä paitsi kirjailijoiden kotitalojen katsastukset, myös itse romaanien "tapahtumapaikkojen" jäljittämiset. Fiktiiviset hahmot kokivat fiktiivisiä kohtaloita itse asiassa myös fiktiivisessä ympäristössä, vaikka ne kuinka olisi sidottu näennäiseen reaalipaikkaan.

Ei minulla ole mitään tätä vastaan, ei tietenkään. Päin vastoin, tällainen elämysmatkailu vain rikastaa ajattelua ja mielikuvitusta. Itsekin usein liikun tuntemissani paikoissa, sellaisissa joiden historian varsin tarkoin tunnen, ja "katselen" paikkoja mielikuvituslinssien lävitse.

Monet keräävät bongauspisteitä. Alexis Stenvallin hauta, check. Eino Leinon hauta, check. Isontalon Antin hauta, check. Keräileminen on hauskaa, ja keräilijöillä on keskenään kilpaillessaan hauskaa, luulen.

Tulin vain mieteskelleeksi, miten eri lailla itse koen tällaiset asiat. 

Haudat eivät minulle sinänsä merkitse mitään erityistä. Edes omien vanhempieni haudoilla en ole käynyt kuin ani harvoin. Eiväthän he siellä ole. Kunnia- tai muistelukäynti haudalla on seremonia, jolla on muinaismaaginen pohja. Kuolleitten muisteleminen ei tosiasiassa edellytä koordinaatiopisteitä joissa se on soveliasta tai mahdollista.

Myös fanitus on minulle ylen outo ilmiö. Lukemattomia ihmisiä kunnioitan suuresti, monet heistä - elävät tai kuolleet - ovat tavattoman kiinnostavia. Tutkin heidän töitään ja kirjoituksiaan, ja saatan oppiakin heidän ansiostaan paljon. Suurten arkkitehtien tai muusikoitten töitten tutkiminen nautittavaa - ja opinnollista. Keisari Hadrianus ja hänen rakennustyönsä ovat Rooman loistavinta aikaa melkein kaikissa asioissa, ja hupaisaa on moikata hänen tunnistettavaa päätään gallerioissa eri puolilla maailmaa.

Mutta kun aikoinaan luin kuvauksia Matti Nykäsen talon lähellä parkkeeraavista busseista, ikkunat täynnä toljottavia ihmisiä idolinsa mahdollista ilmestymistä odotellen, se oli minulle täysi käsittämättömyys. Ainahan suuret massat ovat pakahtuneet onnesta jos saavat koskettaa idolin vaatteenlievettä. Ja jopa minun kaltaiseni pikkutekijä on sellaista kokenut. Mutta en käsitä, en lainkaan ymmärrä tätä. Ovat psykologit ja muut varmaan tätäkin uskonnollista ja maagista omituisuutta tutkineet.

Koska itse kuulun pieneen vähemmistöön, siihen joka tutkii, lukee ja julkaisee (ja joutuu joskus näyttäytymään), tarpeeni ja tapani ovat myös vähemmistössä. Luin juuri paikkakuntani matkailuesitteen, ja huomasin että olisin kaltaiselleni kirjoittanut aivan toisista asioista. Olen mainoksille sokea, sillä en tarvitse sen innokkaasti suosittelemia "hyödykkeitä". Sama koskee matkailua.

Kun tulin ensi kertaa Roomaan, aistin tietysti ensin hajut, maut ja muut sellaiset olosuhteet. Mutta hetimiten alkoi muu hupaisasti täyttää mielen. "Tämän olen tenttinyt... ja tämän... ja tämän...". Kun pääopiskelusuuntani oli taidehistoria, olin oppinut vain teoriaa, katsellut vain paperia ja mustavalkokuvia. Nyt tajusin, miten eriaikaiset rakennukset liittyivät toisiinsa, miten Berninin, Bramanten tai Borrominin hallien sisätilat limittyivät toisiinsa, miten valo vaikutti näkymään, miten materiaalit toimivat keskenään, miten eri marmorilaadut elivät ja rinnastuivat. Tämä kaikki oli tietysti oppineen kokemusta, josta tavallinen turisti ei pääse nauttimaan. Mutta se vaikuttaa myös siihen, miten matkailu on erilaisilla ihmisillä hyvin erilaista.

Koska elämme enemmistöjen maailmassa, julkisuus ja tavat tulevat siltä enemmistöltä. Pienen vähemmistön näkökulma löytyy vain satunnaisesti, ja se vähemmistö on luultavasti vielä toinen kuin minun vähemmistöni. Pieni vähemmistö on kuin kupla virtaavassa purossa, eikä se tohdi pitää älämölöä itsestään, ei uhriutua, ei korostaa merkitystään. Tämän juttuni lukee samanlainen vähemmistö, joten säästynen pahimmilta sakinhivutuksilta.

[Ilona Lindh: Lukemisen harrastajat kirjallisina matkailijoina. Kulttuurintutkimus 42 (2025):2]