Kesäpäivän seisaus 20.6.2024 klo 23.51

Kun kesäpäivän seisauksen aika saapui, astui mies ulos ovestaan, ja lähti vaellukselle. Eteläinen taivas hehkui samettisena ja hillittynä, mutta luoteessa hehkui kiihkeänä kylmä valo. Puut seisoivat hiiskumatta, ne katsoivat pohjoista kajoa joka paljasti heidän kauneutensa. Merkillistä, oli valoisaa, mutta varjoja ei nähnyt.

Mies tunsi jäsenensä yllättävän virkeiksi - milloinka hän olikaan viimeksi lähtenyt liikkeelle vailla päämäärää? Nyt hän istui kirkkomaan penkillä. Ihmistä ei näkynyt, liikenteen ääniä kuului silloin tällöin kaukaisuudesta. Yhdestäkään ikkunasta ei hohtanut valoa. Yksinäinen hyttynen oli toki hereillä, ja palautti miehen hetkeksi todellisuuteen.

Mies palasi vaellukseltaan, istui komppuutterinsa ääreen, ja tiesi kirjoittaessaan mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan, vaikka siitä kesäyön kirkkaudessa ei mitään havainnutkaan. Pimeys lähenisi päivä päivältä, tämä kesä olisi tuota pikaa ohi - seuraavaa kesää olisi nyt vaikea kuvitella. Ehkä joku joskus lähtee omalle vaellukselleen, mitä mahtanee ajatella?

Sosiaalinen, minäkö?

Tuli tässä keskustelluksi lounaalla vanhan ystäväni eläkeläislääkärin kanssa sosiaalisuudesta, miten se on vanhemmiten hiipunut. Enää ei ole kovin suurta innostusta sosiaalisiin kontakteihin, ja oma rauha alkaa innostaa enemmän. Pieni kyynistyminen kurkkii olan takaa, ihmisten kiivailu toistensa kanssa tuntuu typerältä.

Mutta mietin sitten mennyttä, ja mitenkä alkoikin tuntua siltä ettei minulla ennenkään ole ollut varsinaista sosiaalihakuisuutta. Olen tehnyt paljon töitä yleisön kanssa, ja minua on pidetty siinä hommassa aika hyvänä. Mutta nyt tuntuukin siltä, ettei se sosiaalisuus siinä ollutkaan kovin tärkeässä roolissa. Ei minulla koskaan ollut mielessä se, olinko hyvä tässä, ovatko vaatteeni hienot, tai ovatko kutrini ojennuksessa, pääsenkö paistattelemaan parnassolle. Olin vain työssä ihmisten kanssa, ja suhtauduin heihin normaalin ystävällisesti, siinä kaikki.

Mietin sitten päätöitäni musiikin tekemisessä. 1960-luvulla aloin saada kitkerää kritiikkiä musiikistani. Sitä ja tätä ”ei olisi pitänyt tehdä”, yritettiinpä minua ajaa ulos viiteryhmästänikin. Minua ei tosiaankaan voida pitää karriäärisäveltäjänä, tein  aivan liikaa semmoista jota vakavasti karriääriinsä suhtautuva kauhistuen kaihtaisi.

Tämän vuoksi tein paljon muutakin työtä kuin musiikkia. Kirjallisuus oli harrastuksistani tärkein, ja yleensäkin kulttuurihistoria, pitkien radio-ohjelmien pohjana. Tässä kirjallisessa mielessä olin ehdottomasti ammattilainen.

Mutta siltikin… 

Kari egyptiläisenä, 1954. Vanhoilla päivillään se oikeasti opiskeli hieroglyfejä.

Loppujen lopuksihan minä oikeastaan vain leikin ja huvittelin, en välittänyt karriääreistä enkä sovinnaisesta urasta. Ihmisiin suhtauduin periaatteessa myönteisesti, mutta en piitannut varsinaisesta menestyksestä, en rahan enkä aseman etsimisestä.

Minulla ei ollut kiinnostusta taistelemiseen, väistyin ennemminkin syrjään. Kun pääkaupunki tuntui ahdistavalta, siirryin kauemmas, ja kiinnyin monien esivanhempieni seutuun Hämeen sydämessä. ”Ei pärjännyt Helsingissä, katosi maalle”, sanoi muuan oikein ajatteleva. ”Mutta kun ei oikein kiinnostanutkaan, täällä pääsi tekemään kaikenlaista kivaa”, minä sanoisin, jos joku tämmöistä kysyisi.

”Voi voi, oli se niin lahjakas poika”, murehti muinainen asiantuntija. ”Mutta ei hänestä sitten suurmiestä tullut…”, tämä lisäsi vilpittömän surullisena.

Mutta ei osannut tietää, että poika ei siitä ollut ollenkaan harmissaan. Teki vain kaikkea mikä sattui innostamaan, omaksi huvikseen. 

Mikropoikien luontoseikkailut

Tässä ei olekaan puhetta tietokoneharrastajista, vaan eräästä lapsuuteni suosikkikirjasta. Kasvitieteilijä ja dosentti Ole Eklund (1899-1946), Helsingin ruotsalaisen lyseon opettaja, kirjoitti ja ruotsinsi joukon yleistajuisia luontokirjoja, joiden joukossa on vuonna 1943 Mikrogossarnas äventyr (Elias Saarisen suomentamana "Seikkailuja mikrobien maailmassa" 1946).

Kuten kuvasta näkyy kirja ei pula-ajan paperisena kestänyt kulutusta. Mutta olen sitä aikuisenakin lukenut useasti, ja hupaisaa on ollut jo yhtä ja toista luontofaktaa omaksuneena arvuutella missä mikropoikien seikkailuissa kulloinkin oltiin.

Mainiosti Eklund sijoittaa erilaiset luontotyypit eri seikkailuiksi. Ollaan milloin kannon nokalla, milloin vedessä lumpeiden keskellä, leijutaan ilmassa, tai ollaan jopa sudenkorennon sisuksissa.

Viimeinen tarinoista oli muista poikkeava, yllättävän teknisen tuntuinen, ja lopulta käykin ilmi, että poikien opastaja tohtori Itikainen olikin halunnut nähdä poikia omin silmin, ja rakentanut heitä varten eräänlaisen esteradan.

Mikropojiksi kaverukset muuttuivat luonnon itsensä tarjoaman ihmeen kautta. Kuusi pudotti kaksi käpyä, ja kun pojat käänsivät sen kärki ylöspäin ja sanoivat "mikro", he muuttuivat millimetrien mittaisiksi. Seikkailusta toiseen kaikkitaitava luonto säänteli poikien pituutta, aina kutakin kohdetta sopivasti. Ja takaisin palattiin kääntämällä käpy ylösalaisin, ja sanottiin tietysti "makro".

Ole Eklund kuvitti kirjansa itse. Kunnon opettajan tavoin hän tiesi, että opetustaulut ja muu oheismateriaali ovat välttämättömiä opetuksen avuksi.

Tämä on tuon ajan kirjalle hieno juttu. Mutta nykyinen lukija voisi saada vielä paljon enemmän elämyksiä ja tietoa, jos kuvituksessa käytettäisiin nykyistä tekniikkaa.

Kun teksti sinänsä on aivan validia sisällöltään, ehdotan että joku kustantaja käännättäisi tekstin uudelleen, hiukan sujuvammaksi, ja ennen muuta hankkisi uusia, tarkempia ja värikkäämpiä kuvia, mielellään hyvin monia, ja julkaisisi teoksen uudelleen.

Tässä ollaan lumpeenlehden päällä ja leikitään polttolasilla.

Mikä lienee jättiläiselän tässä?

Kiiltomatoidylli?

 

Mikä on tärkein kannettava? (Indoeurooppalaista kielihistoriaa)

Suuri runoilija ja minnelaulaja Walther von der Vogelweide (1170-1230) kirjoitti Neitsyt Marian kunniaksi näin:

Nû biten wir die muoter und ouch der muoter barn,

sî reine und er vil guoter, daz si uns tuon bewarn.

Alsô diu sunne schînet durch ganz geworhtez glas,

alsô gebar diu reine Krist diu magt und muoter was.

Marjâ chünegin, Marjâ süeze himelsfrouwe!

Teksti on keskiyläsaksaa, ja merkitsee suunnilleen: "Nyt rukoilemme äitiä ja myös äidin lasta, hän puhdas ja poika hyvin hyvä, että he suojelisivat meitä. Niinkuin aurinko loistaa hienosti valmistetun lasin läpi, niin hän, puhdas, synnytti Kristuksen, hän joka oli neitsyt ja äiti. Maria kuningatar, Maria suloinen taivaanrouva!"

Kuvaus on kaunis, ja heijastelee goottilaisen kirkon lasimaalauksen läpi taittunutta auringonvaloa. Mutta minua kiinnosti myös yksittäinen sana, tämä 'barn', lapsi. Sehän on sama ruotsissa, ja muistini mukaan jopa lätissä, 'barn' tai 'bern'. Nykyäänhän saksassa käytetään hellittelysanaa 'Kind'. Mistä sana 'barn' on tullut?

Äskettäin pengoin vuoteellani taas vanhan tapani mukaan isoa pinoa indoeurooppalaisen kielitieteen kirjojani, ja sattumalta osuin tuohon sanaan. 'Barn' on ollut käytössä gootissa, muinaispohjoisgermaanissa, muinaisanglosaksissa ('bearn'), muinaissaksissa ja vanhassa yläsaksassa, ja merkinnyt 'lasta'.

Mutta en tajunnut, että tuo sana johtuu jo indoeurooppalaisen kantakielen verbistä *bʰer-, 'kantaa'. Sanskriitiksi se on  bʰarati, liettuaksi  berti , keltiksi  biru, armeniaksi  berem , gootiksi 'bairan', muinaisskandinaaviksi 'bera', ja muiksi muinaisgermaaneiksi 'beran'. 

Niinpä tietysti! Mikäpä se on ihmisellä se tärkein, mitä hän kantaa? Ihmisen lapsi! Se "kannettava", jota äiti tai eläinemo "kantaa" jo ennen synnytystäkin. 

Sanasta on lisäksi esimerkiksi saksassa "loppuun suoritettuna" seuraamuksena "Geburt", joka tarkoittaa syntymistä. Näin kaikissa kielissä yhdestä sanan rungosta kehittyy valtava sanahärveli, lukemattomiin tarpeisiin vastaavana.

Tämänkin kerkisin vielä oppia... Kokemuksena enemmän kuin puoli ruokaa...

Koulutie

Koulutien alkupää. (Kuva: HKMKA)

V.A.Koskenniemen runo Koulutie teki minuun suuren vaikutuksen jo koulupoikana. Runoilija kuvaa koulutietään 1800-luvun viimeisinä vuosina, ja Oulussa. Minä kuljin puoli vuosisataa myöhemmin, 1942-54, ja Helsingissä. Mutta miljöössä on valtavan paljon samaa, ja kuulun ilmiselvästi samaan maailmaan, jota nykyaika hädin tuskin enää tuntee.

Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Kotiportilta kouluun asti

minun askeleeni vie.

Minun koulutieni alkoi kotitaloni takapihalta Armfeltintiellä, kulki alas Eiran kukkulalta puiston ohi ja Tehtaankadun yli Laivurinkadulle ja kohti Viiskulmaa. Kolme ensimmäistä vuotta se jatkui Valmistavaan kouluun kauas Uudenmaankadulle, sen jälkeen vähän lyhempänä Norssille.

Syysaamu kirpeä koittaa

yli heräävän kaupungin

ja sen laidassa koski soittaa

tutun sävelen ilmoihin.

Koskea ei täällä ollut aivan lähellä, mutta kyllä Kolmosen raitiovaunu päästi vihlovia ääniä kääntyessään Tehtaankadulta Laivurinkadulle ja kohti Bulevardia. 

Talot matalat kahta puolta -

miten tunnen ne tarkalleen!

Yli niiden mäeltä tuolta

kohoo kirkko tornineen.

Eiran huvilakaupungin romanttiset talot olivat inhimillisen kokoisia, mutta jo Sepänkadulla vanhat puutalot hallitsivat Punavuorta, kuten kuvasta näkyy. Jopa Robertinkadulla ja Uudenmaankadulla niitä vielä oli. Ja juhlallisia kirkkoja oli kaksi. Aukealla paikalla keskellä kuvaa ei tässä 30-luvun kuvassa vielä ole Agricolan kirkkoa. Sen sodanaikainen ulkonäkö oli toisenlainen kuin nyt, korskea ristiosa oli laskettu alas, niin että risti oli aivan tiilitornissa kiinni. Ja se toinen kirkko on Johanneksen uusgoottilainen upea monumentti, joka näkyi Viiskulmassa, ja jonka viereltä vaelsin Norssiin.

Ja mun matkani keskitiellä

näky ihana, aamuinen:

tytön sinisen kohtaan siellä

ja katsehen sinisen.

Naapurin Maija tuli usein samaa matkaa. Hyvin tavallista kuitenkin oli, että Alli Nissisen koululle tultiin eri suunnista, joko erimielisyyksien tai nolouden vuoksi. Kun usein läksimme yhdessä Kaivopuistoon leikkimään, tulimme yleensä eri aikaan takaisin.

Vie jalat kuin karkelossa

läpi pienen puistikon.

Sen penkillä kuutamossa

ens runoni tehty on.

Koulupoikana minäkin runoilun aloin, mutta oman pienen työpöydän äärellä, salaa. Puistojahan Eira on täynnä, ja Eiran puiston käytävillä kyllä matkalla usein "oikaisin" paratiisimaisten kukkaketojen halki.

Ja puiston puiden takaa

- miten lempeine silmineen! -

mua katsoo kaunis, vakaa

runoruhtinas, piispa Franzén.

Oli veistoksia Eirassakin, mutta ei koulutien varrella. Eikä koulutietä erityisemmin lempeyskään korostanut. Koko matkan varrella piti tietää kaikki pommisuojat. Pari kertaa kyyhötimme koulun kellarissa Uudenmaankadulla, joskus Fredrikinkadulla, kerran Tehtaankadun kansakoulun kellarissa. Siellä pidin ensikonserttinikin. Opettajat tiesivät, että lauloin kaikki koulumatkani, ja hermostuneina keksivät minut. Melkein harmitti kun hälyytyspillit huusivat ¨vaara ohi", ja repertuaaria oli vielä jäljellä. Sitten tulivat helmikuun 1944 hirmupommitukset, juoksimme palavan kaupungin läpi aina Erottajan suureen luolaan - ja seuraavana päivänä evakkoon Lopelle. Vasta marraskuussa palasin kotiin, ja näin mitä kotiseudulleni oli tehty. 

Ja ma unhotan läksyni vaivan

ja kaikki niin kaunihiks saa.

Mua jossain kaukana aivan,

elo ihana odottaa. -

Jos olen rehellinen, läksyt eivät minua isommin vaivanneet. Koulussa ei ollut muutakaan tekemistä, joten kuuntelin opetusta, ja muistin seuraavana päivänä kuulusteluissa kaiken. Sitäpaitsi olin nelivuotiaasta lähtien fanaattinen lukija, ja opiskelin vanhempieni kirjahyllyistä kaiken, myös ne joskus "kielletyt" kirjat. Mutta totta on myös, että tiesin jo varhain mikä tulisi olemaan tulevaisuuteni työsarka: se on leikkiminen, leikkiminen kaiken kanssa mikä kiinnostaa ja innostaa. Ja myöhemmin jotkut jopa maksoivat minulle siitä hiukan.

Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Ah, enkö ma hautahan asti

myös koululainen lie?

Meidät on rakennettu niin, että lapsuus ja nuoruus ja ylimalkaan menneisyys on satumaista aikaa. Lapsuuteni maaseutu on tuhannesti kauniimpi kuin nykyinen. Lapsuuteni kaupungeissa olivat talot kauniimpia kuin nykyään. Mutta tuskin viihtyisin 1800-luvun alkupuolen kaupungeissa tai kylissä. Lapsuus ja nuoruus palaavat usein uniinkin - mutta niissä on murheellinen atmosfääri. Lukemattomat kerrat olen pyrkinyt kotitalooni Eirassa, ja jos ylimalkaan löydän perille, minulla ei ole avaimia, eikä kukaan ole kotona.

Antero Warelius Tyrväästä (3)

 Eihän kaikki Tyrväässäkään mennyt parhain päin. Ylöllisyys tuli ulkomailta, ja siitä kärsivät varsinkin nuoret naiset, jotka menettävät hikisen työnsä ansion, säästämätä kopeekkaakaan tarpeen ajaksi. Viinasta hävittää moni mies itsensä, ja jos viinan juominen ehkä olisikin hiukan vähentynyt, lisääntyi kahvin juominen ja se on monille jo vallan ylöllistä.

Tappelut ovat samaten viinan hedelmiä, harvoin viitsivät selväpäiset lyödä toisiaan, paitsi juur omia aviopuolisoitansa. Riitaisia ja tappelevaisia parikuntia on paljo; sillä avioliittoon yhdistytään useimmasti ilman keskenäistä rakkautta, rikkauden ja muitten etuin himosta taikka pakotuksesta (koska salavuoteus on ensiksi tapahtunut). Äpärien määrä oli ajan myöten suuresti lisääntynyt. Vuosina 1839-1848 äpäriä oli Tyrväässä syntynyt 84, mutta 1849-1851, siis vain kolmena vuotena, jo 77! Tokihan Tyrvää ei tässä ollut pahimpia, Hämeenkyrössä, Jalasjärvellä ja Eurassa äpärälapsia oli vielä enemmän!

Vasta kymmenen vuotta Wareniuksen raportin jälkeen saatiin valtakunnallinen laki kansakoulujen perustamisesta. Niinpä ei ollut kasvavalla kansalla mitään varsinaista koulua, vaan on lasten opetus vanhimpain velvollisuutena, ja monet näistä täyttävät aivan huonosti vaatimukset. Mutta edistystäkin oli tapahtunut: Laina-kirjasto on nykyisin saatu toimeen. Sen alkuun-saattaja (ja nykyinen hoitaja) on Nimismies Herra P. W. Gallén, joka menneenä vuonna hankki sille alkuvaroja seura-näytelmän kautta. Sitten lisääntyivät varat lahjoista niin, että jo nykyisen vuoden alvussa kirjastossa oli noin 140 numeroa kirjoja, sisältäviä kristillisyyden asioita, historiaa, maanopasta, luonnon tietoja, kauno-kirjallisuutta, kirjoitus-kaavoja y.m.

Nimismies Gallén (1817-1879) rakennutti kuuluisan Jaatsin talon "kunnallisen itsehallinnon syntyessä suurina nälkävuosina 1867–1868" (Wikipedia). Ja yksi hänen lapsistaan oli nimeltään Axel G.! 

Peter Vilhelm Gallén, Akseli Gallen-Kallelan isä.

Wareliuksella oli herkullinen mahdollisuus käydä läpi Tyrvään kirkon laajoina säilyneitä dokumentteja aina keskiajalta lähtien. Suuresta Sastamalan seurakunnasta erotettiin jo varhain, viimeistään 1400-luvulla eteläinen osa (inferior parochia), jota kutsuttiin Ali-Sastamalaksi ja Kallialaksi. Tämän Kallialan kylän alueella on myöhemmän tuhopolton vuoksi kuuluisa P.Olavin n.v. 1500 rakennettu kivikirkko.  Warenius seuraa papereistaan, miten pitäjän nimi vähitellen 1500-luvulla vaihtui Tyrvääksi, miten 1600-luvulla isoja tiloja lahjoitettiin aatelisille sotilaille, ja miten kauhistuttava isoviha 1700-luvun alussa tuhosi asutusta ja tappoi väkeä.

Yksi senaikainen kirjoitus, joka nyt on silmäiltäväni, sisältää niin syvän murhekuvauksen, etten saa olluksi sitä tähän ottamata; se kuuluu (ruotsista suomennettuna): "Seuraavaiset kalut ja kappaleet on mieheni Antti Juhaninpoika, jonka nyt täytyy kruunun palvelukseen sotamieheksi lähteä, tuonut minun kotiini ja talossa koonnut, jotka hänen minun kanssani siitetyille lapsillensa, Kirstille ja Marille ynnä sille, kun nyt hänen lähteissänsä kohdussa on - jonka Jumala antakoon onnellisesti valkeuden nähdä - erityisesti ja vähentämättä tuleman ja säilytettämän pitää, kunnes he kasvanevat ja vuosiinsa ehtinevät, nimittäin:

1:ksi luonnossa tuonut jyviä ...... 15 tnr,

2:ksi maksanut entisiä jyvävelkoja ...... 6 tnr, j.n.p. ---------------------------------------------------------

paitsi sitä, hän on talon, joka hänen tullessansa oli enimmäksi osaksi hävinneenä ja kedottuneena, sekä pellon uudesta kyntänyt että sen ja niitut aidannut, ja niinmuodoin hyvänruokkoisina jälkeensä jättänyt. - - - - Tämän vakuudeksi kirjoitutan nimeni alle, ynnä Kirkkoherran todisteen kanssa, Tyrväässä Kesäk. 16 p. 1702. - Mari Pietarintytär, talonemäntä Tormilassa". Tästä näkyy kuinka sota vaatei enemmän miehiä, kun olisi ulottunut, koska parhaitten talonisäintäinkin 'täytyi' jättää peltonsa taas kedottumaan; niinmyös ettei sodasta palajaminen ollenkaan tullut puheiksikaan.

Tutkijan silmät näkevät dokumenteista paljon. Kun isonvihan pahimmilla aikoina 1715 ja 1716 ei juuri pystytty tekemään edes merkintöjä syntyneistä ja kuolleista, pappi Antero Virzenius kuitenkin teki joitakin merkintöjä. Missä tämä kestävä pappi [...] lienee säilytellyt itseänsä en tiedä, mutta huono pläkki ja vaivalloinen kirjoitus [...] todistavat ettei kirjoituspöytä suinkaan ollut kehuttava; näyttää melkein kuin olisi hän  jossakin kodan-liedellä taikka kumminkin päreen valossa pännäänsä käyttänyt.

Kun Warelius tutkii paikallista 1400-luvun messukirjaa, hän huomaa, että Jumalanpalvelukseksi näkyy siihen aikaan veisatuksi ahkerasti Taavetin-salmeja latinan kielellä, erinomattain 119-numeroista, jonka paikka messukirjassa on kovin kulunut peukaloista ja paikattukin.

(jatkuu...)

Antero Warelius Tyrväästä (2)

Yli-Uotila, Vesilahti, pihaportti (A.O.Heikel 1908, Finna)

Millaista elämä oli 1850-luvun tienoilla Tyrvään kylissä? Sivukaupalla Warelius kuvaa maalaistalon töitä, päivänkulkua ja tapoja. Näyttäisi siltä, että rakennuskannan uusiminen oli vielä pahasti kesken, sillä kuvaukset muistuttavat enimmäkseen perinteisiä elinoloja. Wareliuksella oli kyllä laajempiakin tapanäkymiä:

Vanhuuttain oli kaikkia sinuteltu kaikilta; sata vuotta sitten teititeltiin jo herroja ja muitakin uljaita vieroja, paitsi juur joku piti vanhaa tapaa näitäkin kohtaan; vähitellen rupesivat lapset teitittelemään vanhimpaitansa, tänaikaiset ijälliset ovat vielä sinutelleet lapsina ollessansa. Nyt teitittelee jokainen vanhimpiansa ja kaikkia vanhoja niin myös uljaita nuoriakin, moni aviokumppaniansakin ja muita yhtikäisiänsä; muutama vaimo-ihminen kaikkia ihmisiä.

Hääkuvausta riittää moniaita sivuja, samoinkuin syntymän ja kuoleman, talkoiden ja juhlien ja muiden kokoontumisien perinteiden kuvausta. Ajat muuttivat jopa leikkien statusta. Muinoin olivat vanhatkin leikeissä osallisina, mutta nyt eivät tahdo enää viitsiä, taikka pitävät niitä synnillisinä. Nuoret, jätettyinä ominpäinsä kisaelemaan, hairahtuvat usein irstaisuuteen, ja sentähden on moni siveä nuorikin ruvennut leikkejä kavoksumaan: moni on kokenut yksinäisyydessä hankkia itsellensä huvitusta (jota paitsi ei ihmisen nävy tulevan toimeen) ja joutunut viinapullon toveriksi. Lapset pitävät kuitenkin leikkejänsä, vaikka niitä kielletäänkin; ne eivät saa olluksi ilman.

Sitten Warelius kuvaa ruokia, vaatteita, ja terveysasioita. Mainittakoon, että tupakan kasvattamisen yhteydessä mainitaan termi "navetantakuset" - kuinkahan vanha tuo ilmaisu onkaan? Tilastojen mukaan hän toteaa, että vaikka miehisiä ihmisiä enemmän syntyy, niin naisia sentään on enempi luku, sillä edelliset kuolevat pikemmin. Näin taitaa yhä olla.

Peräti 16 sivun verran Warelius kuvaa tyrvääläistä murretta, ja lopettaa "vähäiseen juttuun Tyrvään kielellä:

Kerran Matti valo tinaa riihen pesäsä. Niin Pahan poika tuli ja kysy: mitäs siittä teet? - Valan silmää, sano Matti. - Mikäs sun nimes on? kysy Pahan poika. - Itte', sano toinen. - Valas mullekkin silmä, sano Pahan poika. - Valan kyllä, sano Matti. - No, Matti kaataa kuumaa tinaa Pahan pojan silmää; tää hyppään pitkin mäkee ja huutaan: itte' silmäni poltti, itte' silmäni poltti! Matti sano vaan: mitäs poltit silmääs? Matti min' oon *).

*) Puheessa, kun sanat juoksevat kiiruusti, kuuluu näin: "kerram-matti", "riihem-pesäsä", "ittes-silmäni". Loppuhenkosen ("itte'") hän usein merkitsee tähän tapaan.

Almanakka ja kello tavataan jo kaikissa varallisissa huonekkunnissa. Muinoin, koska näitä ei pidetty eikä tavallisesta vuosiluvusta huolittu, määräiltiin aikaa muilla keinoilla. Ja tulipa havainnollisia esimerkkejäkin:

"Kolmivuatisen sodan viimesenä suvena, lauvantaina viikkoo jälkeen Mittumaarian, karjan lähdön aikaan" = "Vuonna 1790, heinäkuun 3 päivänä, kello 5 aamulla".

"Kahta vuotta ennen kun Ryssä maahan tuli, Maarian jälkeen perjantaina saunanpanoilla päivin" = "Vuonna 1806, maaliskuun 28 päivänä, kello 5 ehtoolla".

(jatkuu...)