tiistai 22. kesäkuuta 2021

Isompia ilmiöitä

Kesäkuussa -21 tapahtui kaikenlaista mieltä kuohuttavaa, oli politiikkaa, oli urheilua, ja oli pandemiaa. Mutta kas, mieltäni innosti enemmän aivan toisen laiset asiat.  Aivan kuin ihmiset olisivat jo niin nähty, kun sentään on isompaakin ja merkityksellisempää tarkastelemista.


Niin kuin esimerkiksi se paikallinen ukkonen, joka syntyi 11.6.21 ja kuoli noin tunnin riehuttuaan Urjalan ja Kylmäkosken tienoilla. Se oli siinä kehittynyt, ei juurikaan liikkunut, ja tuotettuaan noin pari kymmentä salamaa Jalantijärven yllä se kuivahti niille sijoilleen.


Jalannin ukkonen parhaimmillaan.


Jalannin pohjoisrantaa (KR)









Samalla tavalla kuin polut ja tiet, joet ja vesistöt, myös säät ovat eräänlaisia eläväntapaisia olioita, ja ihmistä valtavasti suurempina ne myös vaikuttavat meihin melkoisesti.


Minulla on käsitys Jalannin myräkän syistä. Jalantiin virrannut vesi on syntynyt Kalvolan ylängön soilla ja pikkujärvillä. Eräiden pikku koskien jälkeen se saapuu Urjalan tasangon peltomaille, jossa vesi kulkee hitaasti ja muodostaa kiemuraista meanderiaan. Jalanti on varsin matala järvi, keskisyvyys runsaat kaksi metriä, ja sen vesi lienee helposti lämpenevää samoin kuin suuri peltotasankokin. Siitäpä sitten kohoavat ilmavirrat saivat aikaan elävän pilven.


Kalvolan, Tammelan eli Hämeen järviylängön seudut ovat useimmille perin vieraita. Tiet ovat kapeita ja vain osittain asfaltilla päällystettyjä, kylät ovat pieniä, mutta järviä on kymmenittäin, jotkut aivan kunniakkaan kokoisiakin.

Tarpianjoen latvajärviä: Lintumaanjärvi ja sen kaakkoispuolella Kallijärvi.

Ylängön vedet virtaavat  lähes jokaiseen suuntaan, vedenjakajia on lukuisia. Kaikilla on kuitenkin sama päämäärä: Kokemäenjoen vesistö. Kaakosta lähtee vesiä Hakoisten linnavuoren ohi Kernaalanjärveen ja siitä Vanajaan. Etelästä ja lounaisesta vedet laskevat lopulta Loimijokeen. Lännestä ja luoteesta lähtee suurimpana Tarpianjoki, se joka sitten laskee Jalantiin ja kuohuu sitten alas Kylmäkosken rinnettä.

Korkealla sijaitseva Kanajärvi laskee lounaiseen kohti Loimijokea, kun taas Renkajärvi laskee kaakkoon kohti Kernaalanjärveä.


Pikkusillalta kohti Lintumaanjärveä, ja...




...toiselta suunnalta kohti Kallijärveä (KR).

Toista vuosikymmentä olen seuraillut ukkosten liikkeitä. Yleisin virtaus tulee Sääksmäkeen lounaisesta, eli Tammelan ja Forssan suunnalta. Mutta kun pilviketjut tavoittavat järviylängön , ne hajautuvat kahteen osaan. Itäinen alue etenee kohti Hämeenlinna, ja liikkuu sitten taas kohti koillista, Hauhoa ja Lammia kurittamaan. Pohjoinen alue lähtee kohti Akaata ja Lempäälää.


Vanajanselän pohjoisseudulle Sääksmäen kirkonpuolelle ukkoset osuvat harvemmin. Sitä suojaa ilmeisesti myös ylängön ja suuren selän välillä oleva Tunturivuoren ylänköalue.


Perimätieto kertoo, että jos ukkonen ylittää Vanajanselän, silloin se on kova. Raivokas ja nopeasti liikkuva mahtirintama ei ylängöistä ja järvenselistä piittaa. 2000-luvun alussa puhuin poikani kanssa Helsingistä, ja hän kertoi että hurja rintama oli syöksynyt mereltä, ja näkymät olivat melkoiset. Pari kymmentä minuuttia sen jälkeen etelätaivas alkoi värjäytyä keltaiseksi, sitten oranssiksi, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen myteri ylitti Sääksmäen kirkonmäen. Salamoita on iskenyt taloni molemmin puolin, ja melkoista jälkeä on jäänyt myös kirkkomaahan.


Mutta arkipäivän ukkoset kiertävät minut säännöllisesti.


Tässä on vielä kuvapari Sääksmäen kirkonmäeltä. Pohjoisessa on ylemmissä kerroksissa melko yhtenäistä pilvipeittoa, mutta sen alapuolella pienet pilvenriekaleet syöksyvät hurjaa vauhtia lännestä itään.



Etelänpuolella pilvipeitto päättyy, ja sen takana on sinistä. Mahtavaa kokea, miten syklonin reuna osui juuri tälle kohdalle. Pieniä ovat ihmisten riidat näiden jättiläismäisten ilmiöiden yllä.  

 






perjantai 11. kesäkuuta 2021

Uroshevonen

Eräässä verkkokeskustelussa ihmeteltiin ilmaisua ”uroshevonen”. Joku sanoi, etteivät sanat ”ori” ja ”tamma” enää monille sano mitään. Toinen taas oli kiusaantunut, pitääkö tuosta sukupuolesta nyt aina mainita.


Tosiasia on, että suurissa kaupungeissa on kasvanut ikäpolvia joille maalaissanasto on harvinaistunut, joskus jopa kadonnut kokonaan. Joillekin tämä sanasto saa ihmissävyisiä piirteitä. Mitäpä muuta heijastelisi koiranruokamainoksen heitto ”Myös koirilla on kädet”!


Ihmisten keskuudessa sukupuoliasioista on syntynyt ahdistusta. Sen seurauksena saattaa nähdä ilmaisuja ”uroslehmä” tai ”uroskana” . Saattaa joillekin ihan oikeasti tuottaa epämukavuutta puhua sonneista tai kukoista, onhan noihin sanoihin monesti ladattu erilaisia sivumerkityksiä. 


Toisaalta harvalla olisi rohkeutta puhua edes leikitellen ”translehmistä” tai ”transkanoista”.


Käsitteet ”mulli” ja ”hieho” saattavat monille jo ovat vailla merkitystä. ”Kolli” ja ”katti” saattavat olla ymmärrettäviä. Mutta aukeneeko ”ruuna” tai edes ”härkä” kaikille? Tokihan härille tapahtuu ravintolakielessä usein hämmästyttävä sukupuolenvaihdos.


Toista kymmentä vuotta sitten törmäsin Vantaan historiatekstissä maininnan ”ruiksen viljelystä”. Samoihin aikoihin huomasin ilmaisun ”töimatka”. Kun kerran ollaan ”töissä”, tokihan se matka sinne on sitten ”töimatka”.


Niin muuttuu kieli. Osa sanastosta on saanut on saanut vältettävän kaiun. Ei ole sopivaa puhua ”neekeristä”, mutta jopa ”oluen panosta” on tullut arveluttavaa. Ei ole sopivaa ”panna merkille”, sen olen kyllä pannut merkille.


 Kaupunkilaiskieli on toisaalta jo täynnään ilmaisuja joita en ymmärrä. ”Kotelomekko” ja ”nyhtökaura” ovat ihmetyttäneet minua, kun se mekko ei mitenkään muistuta koteloa eikä kaura oikeasti ole kauraa.


Mutta näillä mennään, vaikka sen menemisen suunta on välillä jotenkin suunnatonta.

 

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Ihania luonto-ohjelmia

Luonto-ohjelma. Nainen, mies, koira. Koira on söpö, kuulemma erityispiirteenä että se haistelee innokkaasti. 


Nainen ja mies yrittävät puhua mystisesti, puoliääneen. He sanovat monin eri tavoin: "Täällä on mystikkaa!" Varmemmaksi vakuudeksi näytetään sarja kuvia joissa on muutaman sekunnin otoksia metsää ja kiviä, dronen kuvaamina tai pysähtyneitä. Luontokuvissa musiikki pauhaa täysillä, ääliömäinen nollamusiikki. Se korvaa hiljaisuuden, linnut ja mystiikan, joista pariskunta haltioituneena puhuu. 


Henkilöitä kuvataan, heillä on hurmioitunut katse. Tulee  asiantuntija, meloo kanadalaisella paatilla, on yrittäjä, karhuihin erikoistunut melkein ammattinoita, kertoo että kyllä karhuja metsässä on, vaikka läsnäolijoista kukaan sellaista ei olekaan siellä nähnyt. Ääliömusiikki pauhaa.


On metsä kyllä ihmeellinen paikka. Jännittävä hiljaisuus ja salaperäiset äänet. Kun vain kuulisi. 


"Itse Lönnrot on vaeltanut tällä polulla". Ja kas, näyttää olevan polun tapainen henkilöiden takana jossain. Missä lienee kuvattu, mistä tulee ja minne menee? Musiikki pauhaa. 


On hieno luonto-ohjelma. Ja mystinen. Tuntuu kuin olisi ollut jonkin aikaa oikein metsässä. Villissä, kesyttömässä korvessa, melkein eksyneenä niin kuin se pauhaava musiikki.


-  -  -  -  -


Puutarha-ohjelma. Juontaja on kovasti kuuluisa. Hän on käynyt monissa maissa. Hän tuntee monia asiantuntijoita. Hän puhuu englantia, ja lausuu englantilaisittain myös kaikki paikannimet.


Saammekin monipuolisen kuvan juontajasta. Näin hän kävelee rivakan jäntevästi, milloin sorakäytävällä, milloin kohti jotain rakennuksen kulmaa, milloin portailla. 


Häntä kuvataan enimmäkseen puolilähikuvissa (plk). Hän katselee oikealle, katselee vasemmalle, ja kertoo miten juuri sinne aukeaa ainutlaatuinen näkymä. Uskottavahan se on, kun hän niin vakuuttaa.


Nyt hän kertoo (plk) puutarhan labyrintista. Se on kuuluisa ja monimutkainen.Saammekin nähdä runsaasti kuvia labyrintin sisältä, jossa päähenkilö (plk) on huolestuneen näköinen ja on etsivinään ulos pääsyä. Mutta mitään yleiskuvaa labyrintista ja sen muodosta ei näytetä (prk).


Puutarhaohjelmassa näytetään myös pensaita ja kukkia. Niitä näyttää olevan kovin monen muotoisia. Ja värit sitten! Kameramies oikein hukuttautuu kukkien lähikuviin.


Ja joko mainitsin että kaikkien luontokuvien takana pauhaa sinfoniaorkesteri? Musiikilla ei ole alkua, ei loppua, vain satunnaisia sointukulkuja ja muutaman nuotin pituisia sävelaiheita, vailla alkua tai loppua.


Kiitos, kuuluisa juontaja, että voimme näin tyydyttää tiedonjanomme ja kauneudenkaipuumme (plk)!

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Majavan nimi

Uudenvuoden jälkeen olin tehnyt tiiviisti kirjoitustöitä, mutta illalla alkoi näköä haitata, olin varmaan rasittanut silmiäni, ja kävin maata. 

 Aamulla jatkoin nuotinkirjoitusta. Olin tekemässä eräästä ruotsinkielistä laulusta versiota jousiorkesterin säestyksellä. Teksti on luonnon kuvausta, ja orkesteritekstuuri on vastavaasti tavanomaista herkempää ja tarkemmin rakennettua. Työ sujui taas hyvin, silmäkin toimi, mutta sitten kävi oudosti. 

Minun piti kirjoittaa runoilijan nimi, Jacob Tegengren, ja siinäpä olikin työtä. Missä järjestyksessä nuo onnettomat kirjaimet pitikään kirjoittaa? Illemmällä se kirjoittaminen taas alkoi sujua, ja hankaluudet näyttivät väistyvän. 

Mutta kolmantena päivänä soitin lääkärilleni, ja aloin kertoa oudoista tapahtumista. En ollut puhunut kenenkään kanssa useaan päivään, ja puhe osoittautui vähän hankalaksi. Sanoja piti oikein haeskella, ja niiden kieliopillista muotoa korjailla. Lääkäri tiesi tietysti heti oireet, ja niin sitä lopulta oltiin kiireen vilkkaan Tampereella sairaalassa. 

Tuota pikaa kävi selväksi, että aivoinfarkti oli jättänyt kaksikin jälkeä pään sisälle, puheen ja kirjoituksen tienoille. Useita päiviä olin huolellisessa hoidossa, käveleminenkin oli kiellettyä, vaikka omasta mielestäni olin kyllä aivan mainiossa kunnossa. 

Nuotinkirjoitus oli jäänyt laulun herkimpään kohtaan: 

”Allt tystare blir det i luften, och skyn får ett skärare ljus, och lunden står andlöst stilla, och stilla blir asparnas sus…” 

Miten se meni? Vähän väliin melodia ja soinnutus tuntuivat selviävän, väliin taas jouduin epätoivoisesti yrittämään muistella sävelkulkuja. Koko sairaalassa olon aikana tämä askarrutti mieltä enemmän kuin mikään muu touhu. 

Viidentenä päivänä näytti siltä, että olin onnekas, päänkin toiminnat tuntuivat aivan kelvollisilta, ja fyysisesti olin varsin hyvässä kunnossa. Ehkä kohta pääsisin takaisin kotiin, 

Sitten minut vietiin puheterapeutin tutkittavaksi. Tämä puhui minulle kuin seitsenvuotiaalle, ja näytti muun muassa kuvia eläimistä. Kutakuinkin hyvin selvisinkin, jopa merihevosenkin onnistuin tunnistamaan. Mutta viimeisenä näytettiin eläintä, jolla oli leveä ja litteä häntä. Mikä piru se oli? Piisamirotta se nyt ei ollut, vaikka eli kosteissa oloissa. 

Yritin voittaa aikaa, kuvailin elukan talttahampaita ja elintapoja, ja kerroin jopa sen sukuelimistä saadusta hausteesta, jota kaupattiin Välimeren maihin saakka arvokkaana ylellisyystuotteena hajuvetenä. Mutta nimi? Mikä nimi? 

Terapeutti vihjaisi ensimmäisen kirjaimen, ja tokihan sitten se majavan nimikin löytyi. Jufenauta, minähän olen olen ihan oikeasti aivovammainen vajakki! Mahdanko päästä kotiin ikinä? 

Onneksi olin fyysisesti hyvässä kunnossa, ja juttelin leppoisasti ja sujuvasti ylilääkärin kanssa. Tämä uskoi puheitani, ja päästi minut illaksi kotiin. Mutta majavasta en maininnut mitään. 

Seuraavana päivänä kävin taas kompuutterin ääreen, ja jatkoin jousiorkesterin kanssa. Nuotinkirjoitus sujui moitteetta, aivan tavalliseen tapaan. Sillä puolella ei ollut minkään laista pulmaa. Varsin pian olin kutakuinkin normaalissa kunnossa, ja jos infarktista on jäänyt jotain jälkeä, huomaan sen lähinnä itse. Selvisin vakavasta sairaudesta siis aika vähällä, säikähdyksellä sanoisin. 

Mutta se perkeleen majava ei jätä minua rauhaan. Vajakki mikä vajakki.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Korkean paikan kammo

Harold Lloyd

Akrofobia eli korkean paikan kammo lasketaan tautien joukkoon, mikä minusta on melkoisen väärin. Varsinkin silloin kun tämä kammo vahvistuu iän mukana, näkisin kammon olevan puhtaasti itsesuojelua varten synnytetty. Se varjelee liiasta innokkuudesta ja ajattelemattomuudesta, sillä kulunut ruumis ei enää kykene leiskuvimmista sankarteoista selviämään.

Minulla akrofobia on kunnioittevalla tasolla. Ei pienintään mahdollisuutta katsella vaikka Harald Lloydin trapetsitemppuja pilvenpiirtäjien seinillä. Neljän kymmenen iässä jaksoin vielä kiivetä Pietarinkirkon portaat aina kupolin yllä olevaan lanterniiniin saakka, mutta sitten tuli reaalitodellisuus vastaan. Kaide ei juuri metriä ylittänyt, lattia oli vähän kallellaan ulos päin, ja sankarifotografi joutui takertumaan kaikilla ruumiinosillaan putoamista estämään.


Korkeanpaikan kammoni on itse asiassa kyllä jo lapsuuden aikaan syntynyt. Opin näet hiihtämään Helsingin saariston jäillä. Isoisä, isä ja minä siellä sivakoimme leveillä laudoillamme koskemattoman valkoista vapautta pitkin. Saaristolla on sellainen ominaisuus, että siellä täällä on pieniä matalia kallioluotoja. Niiden takia oltiin hyvin varovaisia. Luotoa kiivetessä oli epäilyttäviä ylämäkiä, mutta pahempaa kuitenkin seuraavat alamäet. Niissähän vauhdit saattoivat kiihtyä vaarallisen suuriksi. Tämän vuoksi kallioluodot olikin aina syytä huolellisesti kiertää.


 Arvioni mukaan noin yhden sentin, eli kengän korkuinen uhka on vielä kestettävissä. Mutta jos joutuisin käyttämään kymmenen sentin korkoja, uhka olisi jo eittämätön. Pallit ja tuolit ovat jo täysin ajattelun ulkopuolella.


Luonnollisesti akrofobia ulottuu myös piilotajunnan  alueille. Minulle näytettiin suurella innolla kuvia kallioista, vuorista ja torneista. Putosin tietysti itse, tai vielä mieluummin joku läheinen ihminen. Kunnes tajusin, että oli aika helppoa hämätä pahantahtoista unidramaturgia. Sen kun vain ovelasti muuttaa mäkimaat tasangoiksi, ja tornit mummonmökeiksi. Yleensä tämä onnistuu.


Vain muutamia juttuja olen tässä hiljakseen ihmetellyt. Miksi en koskaan ole saanut tarpeekseni Alpeista? Ja miksi ihmeessä maastohiihdon kilpailut varsinkin perinteisellä tyylillä latuja pitkin ovat niin loputtoman innostavia - kunhan ne toki on ulkoistettu ammattilaisten hoidettaviksi?

torstai 31. joulukuuta 2020

-ottaa vai -oittaa?

Alottaa vai aloittaa?


Kielitoimistolla on listattuna sääntöjä  ja niiden poikkeuksia runsain  mitoin. Mutta eiväthän kaikki -ottaa ja -oittaa -verbit ole vaihtoehtoja, vaan niillä saattaa olla jopa eri merkitys!

Mitä sanotte esimerkiksi tästä listasta?


tiedottaa = levittää tieto(j)a.

tiedoittaa = täyttää joku lista tai database tiedoilla eli hakusanoilla selityksineen.

helottaa = auringon havaittu olemus.

heloittaa = varustaa heloilla.

kirjoittaa = tuottaa kirjoitusta johonkin.

kirjottaa = lisätä värejä ja hahmoja johonkin.

tavoittaa = lisätä tapoja johonkin, esimerkiksi käyttäytymiseen.

tavottaa = saada kiinni jostain, yhyttää.

tasoittaa  = lisätä tasoja johonkin rakennelmaan.

tasottaa = tehdä tasaiseksi.

peloittaa = lisätä pelkoja johonkin, vaikkapa mieleen.

pelottaa = tuntea pelkoa.

pinnoittaa = lisätä pinnoja johonkin, vaikka lasten sänkyyn.

pinnottaa = tehdä pinta johonkin.

jonottaa = seistä jonossa.

jonoittaa = järjestää lauma ihmisiä jonoihin.

alottaa =  alkaa jotakin.

aloittaa = järjestellä esim. vaatimuksia tai luonnehdintoja alakohtaisesti.

teloittaa = varustaa teloilla.

telottaa = tappaa.

katkerottaa = lisätä juomaan katkeroa.

katkeroittaa = tehdä katkeraksi.

aidoittaa = varustaa aidalla.

aidottaa = antiikki- tai taidekauppiasta voi aidottaa, kun hän seuloo kopioita syrjään.

paikoittaa = sijoittaa vaikkapa auto sopivalle paikalle.

paikottaa = keilailija heittää ns. paikkoheittoja.

rokottaa = pistää neulalla vasta-aineita johonkuhun.

rokoittaa = lisätä rokkotauteja väestöön.

saunottaa = pestä asiakas saunassa.

saunoittaa = sijoittaa saunoja alueen asuntoihin.


Ja sitten bonuksena seuraavat:


kengittää = varustaa joku, vaikka hevonen kengillä.

kengättää = tunne joka monella naisoletetulla saattaa syntyä kenkäkaupan ikkunaa katsellessa.


Hyvää uutta vuotta merkitysten ja mielteiden parissa!


keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Tämä on huumoria!




Sattuipa silmään verkkolehteä selatessa, miten sarjakuvissakin on muodikkaat ja merkitsevät sääntönsä. Otsikkokuvat viestivät katsojalle tietyin totutuin keinoin.
 
Ylemmissä kuvissa eläinhahmot liikkuvat lukusuuntaan vasemmalta oikealle lennokkaasti. Molemmissa jalat ovat 30 asteen kulmassa. Ovat siis ratkiriemukkaan eloisia, millä ehkä tarkoitetaan jotain tosi hauskaa. On kuvissa merkittävä erokin. Kamalan luonnon otus katsoo suoraan lukijaa, ja viestittää siis esiintyvänsä juuri sinulle, ja laukovansa lennokkaita vitsejä. Wagner-sika taas katsoo eteenpäin, ei tee itseään tykö - ei tosiaan - ja laukoo miessikamöläytyksiä Viiville. 
 
Tuo viihdeohjelmista tuttu itseään tykö tekevä esiintyminen on välillä raivostuttavaa. Katso, me tehdään tätä hurjan hauskaa höpöilyä 'juuri sinulle'! Naura hei, naura nyt hei, naura nyt perkele, ja jollet tiedä missä sinun pitää nauraa, ääliömäinen yleisöhekotus kertoo sinulle missä tällä kertaa oli vitsi. Jopa Muumi-leffan laulussa "Muumipappa esiintyy", siis tekee perheineen showta - juuri sinulle!
 
Fingerpori-kuvassakin on yllättäen tuo 30 asteen kuvasommittelu, ja "äly"-laitettakin näytetään lukijalle, vaikka siitä ei sen kummempaa ole nähtävissä. Sen sijaan viimeisessä kuvassa kulma on muuttunut 45 asteeseen, on siis sen verran lennokkaampi, ja tyyppi katsoo melkein sinua päin. Avoin suu kertoo että nyt täältä tulee vitsiä niin maan helvetisti, kilahda vaan ja naura itsesi kuoliaaksi.

Useimmat meistä tuntevat kylähumoristin. Kun tämä huomaa sinun kävelevän vastaan, hän jo puolensadan metrin päässä vetää suunsa korvasta korvaan, katsoo sinua intensiivisesti, ja sorvaa mielessään jotain puolihävytöntä letkautusta 'juuri sinulle'. Raivostuttavaa. Hänestä ei pääse eroon vaihtamalla kadun toiselle puolelle. Hänkin vaihtaa.

Vitsiaddiktit ja päälle tunkevat humoristit ovat yhteiskunnan kannalta melkein yhtä kamalia kuin häjyt aikoinaan. Olen ollut kahdella harrastussivustolla, joilla oli tarkoitus keskustella erilaisista asioista ainakin suunnilleen vakavasti. Molemmat menivät tukkoon ja lopetettiin, kun mukaan tullut humoristi alkoi täyttää niitä vitsipläjäyksillään, jopa monta kertaa päivässä.

Kyllä hauskuuskin voi olla raivostuttavaa.