torstai 1. kesäkuuta 2023

Sähkön ja sontiaisen magiikka

Tapanani on ollut jatkaa päivän fundeerauksia vuoteella, koska unen saaminen silloin on probleemoista vähimpiä. Usein fundeeraukset jatkuvatkin unessa, tavalla tai toisella.


Pohdin usein Egyptin faraoiden kysymyksenasettelua. Niinpä sitten uni veikin minut Thebaan tai Akhet-atoniin selvittämään onnettomalle farao Ekhnatonille miten hänen olisi pitänyt pysytellä hengissä, hänen ja kuulun onnettoman perheensä, jotta hienostunut amarna-taide ja mielenkiintoinen teologinen kokeilu olisi pysynyt elossa pitempään.


Unennäön jälkeen ajatukseni askartelivat aiheen parissa pitkään, ja jatkuivat päivälläkin. Olihan selvää, että 3300 vuoden takaisessa ajattelussa myytteineen ja magioineen oli paljon korjattavaa, aivan käytännön tasolta tietämisen huipulle asti.


Unenkertojani oli jo oivaltanut, että minun ja avustajieni sopisi käytännössä pesiytyä Ammonin temppelin uumenissa, joka saattoi levottomuuksien takia olla osittain tyhjä tai kammoksuttu. Siellä meillä olisi välineistöä jolla tehdä uskottava vaikutus yhteiskunnan johtajiin, ja - kuten aina tämmöisissä tapauksissa - kielitaito olisi ongelmistani vähäisimpiä.


Mutta ajattelin sitten itse tätä muinaista maailmankäsitystä myytteineen ja magioineen. Eroaako nykyinen maailmanselitys oikeastaan paljonkaan faraonisesta? Jos haluan valaista huoneeni, painan maagista nappulaa, ja salaperäinen jumalallinen voima kuljettaa johtoja pitkin minulle tätä valoa led-lamppujen avulla. Pystynkö selittämään tuota kiistämätöntä voimaa, kun sen olemus oli hiukan epäselvä 150 vuoden takaisille tiedemiehillekin?


Lääkäri Semmelweisin ratkaiseva kokemuksellinen oivallus, se että sairaaloissa sopisi pestä käsiä potilaitten hoidon välissä, oli lääkärien enemmistön mielestä puhdasta magiikkaa, ja kaiken lisäksi suorastaan häpäisi heidän kunniaansa. Eihän tuolloin, vaivaiset 170 vuotta sitten, ollut pienintäkään aavistusta bakteereista ja muista pieneliöistä. Ja kuitenkin tämä magiikka toimi, potilaskuolleisuus romahti murto-osaansa. Klassiseen tapaan Semmelweis-ongelmasta selvittiin näppärästi, päättämällä hullun tohtorin päivät sairaalan tehokkailla, vaikkakin raa’oilla tavalla.


Saattaa olla, että joku muinainen egyptiläinen utelias havainnoija olisi nähnytkin pyhän sontiaisen munivan maan uumeniin, mutta eihän sillä lopullisesti olisi ollut mitään varsinaista merkitystä: sontiainen ilmestyi maan ja auringon voimalla pyörittämään symbolista auringonpalloa, ja sille oli varma ja mahtava symbolimerkitys maagisena amulettina ja olemassaolon selityksenä. Uteliaalle havainnoitsijalle näillä lisätiedoilla olisi ollut vain hupaisaa merkitystä tarinan kuvittamiseen.


Kun antiikin insinöörit tulivat keksineeksi höyrykoneen, heille siitä tuli vain maaginen hyöty: kuin itsestään temppelin ovet aukesivat, eikä heidän tarvinnut kuin vähän kuumentaa vettä. Mitä muuta hyötyä tuosta keksinnöstä voisi olla?


Kun kiinalaiset huomasivat, että magneettinen neula pyrki kääntymään aina samaan suuntaan, havainnolla oli merkitystä maagisen temppujentekemisen huipentumana. Olisiko sillä ratkaisevaa merkitystä jollekin muulle asialle, se ei tullut pitkään aikaan kenellekään mieleen.


Kun kolme vuotta sitten puhkesi katastrofaalinen pandemia, suureen yleisöön upposi sen syistä ja olemuksesta mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja selityksiä. Eihän niitä pikkuperkeleitä mitenkään voinut nähdä edes suurennuslasilla, ja parempikin niitä tauteja oli selittää magiikalla. Jumalan rangaistus erilaisista synneistä ja vääristä opeista oli niistä ikivanhin, ja yhä mainiosti toimiva.


Tuolla minä siis piileksin Ammonin temppelissä led-lamppuineni, videoineni ja sytkäreineni, ja selitän Ekhnatonille ja hurmaavalle Nefertitille, miten aion korvata heidän harhaisia maagisia uskomuksiaan vähän tuoreistetumpien magiikkojen avulla.

maanantai 15. toukokuuta 2023

Sinistä laulua - muinaisuuden muistoja

Yle on lähettänyt uusintana Peter von Baghin dokumenttisarjaa Sininen laulu. Se on erinomainen läpileikkaus suomalaisesta kulttuurista 1800-luvun lopulta lähes meidän aikoihimme asti. Minulle tuo sarja on ollut läheinen. Aloin toimia kulttuurin parissa 1950-luvulta lähtien, tunsin suurimman osan sarjassa haastateltavista - heistä suurin osa on jo kuolleita - ja oli itsekin yksi heistä.

Mietiskelin, mitenkä nykyinen väestö ottaa tällaisen sarjan vastaan. Ovatko menneet vuosikymmenet sille outoja, peräti käsittämättömiä? Itsellenihän tapahtumat olivat luonnollista ympäristöä, keskustelut ja väittelyt käytiin ajankohdasta ja lähimenneisyydestä syntyneinä, ja niin itse kuin kanssaihmisetkin pidimme niitä olennaisia kysymyksinä. 

Rohkenen tässä kertoa lyhyesti omista muistoistani. Yliopistolla pääaineeni oli itse asiassa taidehistoria, erityisesti arkkitehtuuri, mutta taiteista läheisimmäksi tuli kuitenkin kirjallisuus ja erityisesti lyriikka. Kun itse harjoitin musiikkia, yhdeksi osaksi säveltämistä tuli myös kuin itsestään laulumusiikki. 

Vanhempieni kirjasto oli runsas, ja murrosikäisenä olin jo lukenut Waltarista Goetheen ja Lagerlöfistä Martinsoniin, kolmella kielellä. Mutta lyriikan kohdalla ratkaiseva merkitys kouluajalleni Norssissa oli äidinkielen yliopettaja V.A.Hailalla, ja hänen laatimallaan oheiskirjasarjalla Sanan mahti. Hailan ansiosta kiinnityin erityisesti Aaro Hellaakosken runouteen, josta kirjoitin ylioppilasaineenkin. Se on muutamankin kerran julkaistu esimerkkinä menneitten aikojen tavasta laatia kokelaskirjoituksia. 

Hellaakoski kuoli 1952, enkä ehtinyt tavata häntä. Mutta osasin ulkoa kuta kuinkin hänen koko tuotantonsa, ja vuosien mittaan olen säveltänyt niitä melkoisesti. Ensimmäinen esityskelpoinen lauluni syntyi joskus 1953 tienoilla, siis vielä koulupoikana: Satakieli laulaa hyvin hiljaa

Kolmisen vuotta myöhemmin, 1956, ilmestyi sitten Eeva-Liisa Mannerin kokoelma Tämä matka, joka aukaisi minulle modernin runouden sen koko loistossaan. (Kai Laitisen kuuluisasta arvostelusta kerron blogissani https://karirydman.blogspot.com/2010/04/jyrki-vihman-arpa-1955-unohdetun.html#comment-form). Musiikkini oli jo minullakin muuttunut modernin suuntaan, ja Mannerin teksteihin 1957 tekemäni lähes atonaalinen laulu Täällä (Miten yksinäisyys minusta leviää) on eräs ehdoton suosikkini yhäkin.

Sittemmin laajeni lukemieni kirjojen määrä yhä, ja Tuomas Anhavan, Lassi Nummen, Paavo Haavikon ja monien muiden kanssa ystävystyin. Pentti Saarikoski oli rinnakkaisluokkatoverini, hän lähetti koulussa kavereilleen hassuja runolappuja, ja alkoi sitten hämmästyksekseni oikeaksi runoilijaksi. 

Eräänä aamuna vuonna 1966 Tuomas Anhava käski minun tulla Tehtaankadulle. Hän oli saanut Haavikolta käsikirjoitusnipun: ”Tämän sivistyneemmäksi ei runokokoelman nimi voi enää tulla: ’Puut, kaikki heidän vihreytensä’”. Istuin tekstejä lukien ja niistä keskustellen kuutisen tuntia. Olin kyllä soittanut vaimolle, että menisi vähän aikaa vielä, mutta ruoka taisi silti jäähtyä, ja vaimo kuumentua.

Lassi Nummi kehui kerran puhuneensa Anhavan kanssa kuusi tuntia. Minun ennätykseni oli vain neljä. Näille pitkille puhelinsessioille oli salainen syykin. Helsingissä sai siihen aikaan puhua yhdellä sykäyksellä niin kauan kuin halusi. Aikaveloitus oli meille kauhistus, ja melkoinen rahareikä myös. 

1970-luvulla sain Haavikolta etukäteen liuskakopiot uudesta teoksesta ”Kaksikymmentä ja yksi”. Se innosti historiallisella oivalluksellaan musiikin tekemiseen. Siitä ei tullut mitään, ei myöskään yrityksestä säveltää Nummen runosarjaa Chaconne. Liian paljon tekstiä. Sen sijaan Anhavan ja Saarikosken miniteksteistä tuli aluksi avantgardetyylisiä puhelauluja, ja sitten vähän muutakin. Hellaakoski pysyi taustalla kaiken aikaa, ja syventyin sitten Topeliuksen tuotantoon, ja tein laulusarjan ”Under rönn och syrén” 1970-luvun puolivälissä.

Tuolloin esimerkiksi Pertti Niemisen, Arvo Turtiaisen, Bo Carpelanin ja Claes Anderssonin runous oli minulle läheistä myös, ja myös heidän kanssaan minulla oli miellyttäviä keskusteluja. Mitä musiikkiin tulee, aloin kuitenkin yhä enemmän tutkia historiallista tekstiaineistoa, ja 1980-luvulla suomalainen ajankohtainen uusi lyriikka alkoi muuttua vieraaksi. 

Olin selvästi leimautunut maultani 50- ja 60-lukulaiseksi. Ja kaikki tässä mainitut silloiset ystäväni ovat kuolleet. Tämän vuoksi palaan juttuni alkuun, ja ihmettelen yhä voiko nykysukupolvi enää ymmärtää mitään kuuden tai seitsemänkymmenen vuoden takaisesta maailmasta. Vanitas vanitatum et omnia vanitas.

lauantai 6. toukokuuta 2023

Lapsuuden loppu

 

Kuva Niilo Rydman


Joku kertoi lapsuutensa lopusta näin. Kevätlukukausi oli kohta ohi, ja kesäloma maalla odotti. Maalla kertojaa odotti myös hänen salainen rantalehtonsa, se jossa linnut kertoivat hänelle tarinoita, koppakuoriaiset ähisivät totisina, ja pikkukalat väläyttelivät hopeisia kylkiään. Varovasti hän tarkisti, ettei ilkeä hauki ollut rantavedessä, se joka niin pistävin silmin tuijotti häntä kiven takana.


Ja laulettiin suvivirsi, ja lähdettiin kukkiviin kyliin. Kertoja kiirehti heti lehtonsa syliin… ja pettyi. Linnut lentelivät ja visertelivät niinkuin ennenkin, ja koppakuoriaiset ähisivät, mutta hän ei enää ymmärtänyt niiden kieltä. Ja hauelle hän kohautti olkapäitään, se karkaisi silmittömään pakoon kun  hän läiskäisisi käden veden pintaan.


Lapsuus oli peruuttamattomasti ohi. Ja sen hetken hän muisti lopun ikänsä. 


Mitä siis oli tapahtunut? Jotain aivoissa oli muuttunut. Ehkä jotain samanlaista kuin ajan kulussa. Vaikka koulussa oli opetettu kalenterin ja ajan mittauksen salaisuudet, ja ne oli perusteellisesti tajuttu, kesäloman pituus oli lapsena kuitenkin valtava. Se oli lähes ikuinen.


Ennen lapsi syöksähteli leikistä ja hetkestä toiseen, mutta ne hetket olivat aina juuri nyt. Niillä ei ollut edeltäjiä, eikä varsinkaan seuraajia. Siitä ehkä johtuu se, että leikin paikasta toiseen aina juostiin, se leikki tehtiin heti, ja ne hetket olivat ikuisia nykyhetkiä.


Miten toisin on nyt, kun yksittäinen hetki on peruuttamattomasti kohta menneisyyttä, ja kun kesäkuun ensimmäisenä päivänä havahtuu murehtimaan kesän vähien päivien jo kulumista kadotuksen hämärään. 


Lapsuuteni sotakesiä vietettiin Lopella, sukulaisen maatilalla. Pihan kuusien ja mahtavan tammen takana oli luhtiaitta, ja sen takana lähti polku ylös Soukinharjun lakea. Puolen kilometrin päässä harju laskeutui, ja tultiin naapurin talolle. Se oli minulle se lapsuuden salainen paikka, se jossa kuljin aina yksin.


Tunsin jo kasveista paljon, ja sain kokeilla eri viljalajien kasvattamista pikkuruisella pellontapaisella. Kaikista viljoista kaura oli minusta ihmeellisin, miten se haarautui kepeästi ja tuotti lopulta tähkylät ja siemenen.


Mutta harjulla kasvisto oli aivan muuta. Alemmilla kohdilla kasvoi saniaisia ja jopa kortteita, ja niiden muodot olivat ikuisen ihmetyksen aihe. Ja ylhäällä valoisampana oli aivan uusi tunnelma. Linnut ja muut eläimet eivät minulle puhuneet, mutta kasvillisuuden moninaiset muodot olivat loputtomia - ja kauniita.


Sen vuoksi minun lapsuuteni ei ehkä oikeastaan koskaan loppunutkaan, vaan jäi osaksi minua, eikä irtoa irrottamallakaan, raihnaisiin viimeisiksi vuosiksi asti.  

lauantai 29. huhtikuuta 2023

Jospa mainostajat puhuisivatkin totta?


Jos mitenkään arvostat Suomen luontoa, huolehdit ilmastosta, tahdot kaikille maailman ihmisille kaikkea hyvää ja inhimillistä, olet humaani todellinen hyväntekijä, mitä teet? Televisiomainos kertoo:

Menet ostamaan Ikeasta niin paljon kuin pystyt, ja jos et pysty, menet lainaamaan siltä yhdeltä pankilta.


Jos haluat valtavalle seikkailulle, esimerkiksi Lapin mystisiin erämaihin, mitä teet? Televisiomainos kertoo:

Ostat erään tietyn jäätelötikun ja alat nuoleskelemaan.


Ajattelet juoda purkillisen smoothieta, ja muistat vanhan tyrnihillon tyrmäävän maun, ja menet tietysti katsomaan selostusta.

Opit, että tämä soossi herättää luovuutesi eloon. Pullossa ei ole tilaa huonoille fiiliksille, ja siihen on puristettu rutkasti hyviä hetkiä ja raikkaita tunteita. Mutta onko tyrniä? Tavallaan… 64% omenaa, 10% porkkanaa, 8,5% mangoa, 8,5% appelsiinimehua, sitruunamehua, inkiväärimehua, ja - ohoh! - jopa vähän tyrniäkin, 3%!

Tokihan soossi ei maistu tyrniltä, mutta onhan purkin nimi ihan kiva, se Raikas Tyrni!


Ei varmaan pitäisi olla tosikko, ainahan mainostajat keksivät ihan mitä milloinkin, ja nappaavat kaikista mukavan tuntuisista sanoista kiinni. Niinhän tekevät poliitikotkin vaali-innoissaan. Joka ikinen haluaa kaikille vain pelkkää hyvää, ja jokaikinen haluaa estää kilpailijoiltaan kaiken.


Mutta ajatelkaapas jos mainostajat keksisivät ovelamman kikan! He alkaisivat kertoa pelkkiä tosiasioita!


KOSKENKORVA - maistuu pahalle, mutta menee taatusti päähän!


KAUNEUSVOIDE - ei se paljon iholle tee, mutta haisee ihan hyvälle!


VALTIONVELKA - kun meidän hyvä hallitus sen otti, oli miinuskorko, ja kun se korko tietysti sitten nousee hurjaksi, se on seuraavan ja kovin huonon hallituksen päänsärky!

tiistai 21. maaliskuuta 2023

Taivaankorkeuden kaupunki





Taivaankorkeuden kaupunki


Vesi virtaa, virtaa Kaislojen maalta
Mehiläisten maahan, vesi vuoksena levittää 

mustan muhevan mullan kymen nälkäisille rannoille.


Syntyy punaisena päivän kehrä, nousee,
helottaa, herättää uinuvan maan.

Herää Haukka, lentää,

taivaan rantoja lentää, sen Silmä tarkkaa, 

tarkkaa, kaiken näkee.


Syntyy maasta kuoriainen, tyhjästä syntyy,
taivaan tulesta, tuulen hengestä syntyy,

ei väsy, ahertaa herkeämättä kuusin jaloin.

Katso ahertajaa, katso elämääsi!


                      - * -



Tulee Päivän Poika, auringosta syntynyt, näkee:


Tämän virran rantamalle, tämän vuoren, 

varjoa tuovan, kainalossa kohta kasvaa 

taivaan alle uusi pyhä asuinsija,

päivän Kehrän, taivaan Haukan, eläväisen Kuoriaisen

kunniaksi kohotettu. Nousevat seinät,

pylväinä kohoavat kaislat ja liljat,

kulta ja hopea säihkyvät, kukkaset aukeavat

seinillä, kuvastuvat altaitten vesiin, 

hyönteiset imevät seinäkuvain mettä.


Ahkerat puurtajat kalkuttavat, kääntävät maata,

leipurit vaivaavat, hiilloksilla liha kypsyy,

mittaajat mittaavat, kantotuoleissa mestarit

ohjaavat töitä, kankaantekijät, pellavan loukuttajat

kokoavat vaatteita, purjeita veneitten soljua vesillä,

lastin ja lastin toisensa perästä maihin tuoda.


Palatsin kauniit naiset halleissa tuoksuin ja värein

kilpailevat, niin ratsut ja valjakot kultaisin heloin.

Soturit jousia jännittävät, alttareille papit joukoittain

uhreja latovat, ruokaa, juomaa, teuraita - miettivät 

jumalten mieltä. Uhrien runsautta mittaavat taivaat,

alemmat jumalat kateina anteja katsoo…


Riittääkö nyt, joko tarpeeksi saivat,

vastaako taivas, armoton Silmä

katsooko nyt Pojan raatavan kyllin?


                    - * -





Autio erämaa. Kuollut maa.
 
Murskattu tiili, ruukusta palanen,
kasvoista sirpale, tuhansien vuosien 
unohdus, hävitys, tuho ja viha.

Kauneus on kuvitelma, haihtuva uni.
Kuolleita jumalat, menneitä kansat,
aika ei armahda, muista, ei piittaa.

Aamuisin kuitenkin aurinko nousee,
herättää maan - ja Haukan ja Kheprin.
Unelmoiko vielä - jossakin - joku?


 




tiistai 14. maaliskuuta 2023

Minä, Augustus ja Kleopatra: huimat aikajanat

Kaukana on vuori. Sen takana on toinen. Lähimmälle on kauemmas kuin luulisikaan, mutta se kaukaisempi on yhä suunnattoman matkan päässä edellisestä.


Tältä näyttää myös meidän kuvamme historiasta. Olen 2000-luvun asukas, mutta niin vanha, että tunsin lukuisia ihmisiä 1800-luvun puoliväliltä. Monet heistä tunsivat ihmisiä, jotka olivat syntyneet 1700-luvulla. Isoisäni isoisä syntyi 1700-luvulla, ja oli hengissä kun isoisäni syntyi 1880.


Minusta on siis vain hyppäys 2000-luvulta 1700-luvulle. Mutta kuinka erilainen, ylen kaukainen maailma se 1700-luvun aikainen onkaan. Valtavan suuria muutoksia on siihen verrattuna tapahtunut.


Silti, monelle 1700-luvulle syntyneelle matka 1600-lukuun oli yhtä lyhyt kuin minulle 2000- ja 1800-lukujen välillä.


Kun käyn Roomassa, se on minulle kuin toiviomatka, kaikkien maankolkkien ja aikakausien keskipiste, niinkuin muslimille Mekka, tai juutalaiselle Jerusalem. Ja kun menen Roomaan, käyn hetimiten Pantheonille, joka tuo terveiset melkein 2000 vuoden takaisesta tarunomaisesta maailmasta ja sen ihmeellisestä keisarista Hadrianuksesta. Mutta sen takana on Minervan aukio, jossa on vielä ihmeellisempää nähtävää.



Aukiolla kohoaa Berninin elefanttipatsas, melkein 400 vuotta vanha nähtävyys. Mutta se kannattelee muinaisegyptiläistä obeliskia. Jos Rooman keisari on elänyt meistä tarunomaiset 2000 vuotta sitten, hänelle tuo obeliski olisi voinut ollut yhtä tarunomaisen etäisyyden päässä! (Tosin juuri tämä obeliski on nuorempi).


Ryhdyin tekemään itselleni havainnekuvaa. Piirsin aikajanan joka alkoi vuodesta 2000 (”silloin kun vielä olin nuori”!), kulki vuoden ”0” ja keisari Augustuksen ohi jonnekin 1500 vuotta taaemmas, aikaan jossa sumeassa muistossa oli ollut Troian sota ja sen kertomukset. Sitten piirsin samanlaisen aikajanan, joka alkoi tästä vuodesta ”0” ja kattoi muinaisen Egyptin historiaa, lähtien viimeisestä faraosta Kleopatra VII:stä ja ulottui ohi pyramidien ja hieroglyfien kehittymisen aina tosikaukaisiin taruaikoihin asti.



Vasta nyt aloin tajuta miten valtavista aikamitoista on kyse. Kun Kleopatra katsoi taaksepäin suurfarao Ramses II:n aikaan, aikamitta on lähes sama kuin jos itse yrittäisin ymmärtää millaista oli Kaarle Suuren aikana 1200 vuotta sitten.


Ja jos Kleopatra olisi tiennyt farao Ekhnatonista, suuresta uskonpuhdistajasta ja uusia sivistyspyrkimyksiä toteuttaneesta näkijästä, hänestä olisi noin 1400 vuotta, ja meidän näkökulmastamme yhtä kauan kuin paavi Gregorius Suuresta, paavinkirkon ja sen musiikin perusjärjestäjästä. Vain toinen heistä onnistui, valitettavasti.




Muinaisen Kreikan kohoaminen sivistyksen johtoon Euroopassa, ja kreikkalaisen aakkoston vakiintuminen on meistä yhtä kaukana (2500 vuotta) kuin Kleopatrasta suurten pyramidien rakentaminen.


Kleopatra näkisi hieroglyfikirjoituksen kehittymisen yhtä kaukaiseksi (3000 vuotta) kuin me muinaisimman eurooppalaisen aakkoskirjoituksen, foinikialaisen aakkoston.




Tuhannet vuodet vilisevät huimasti, mutta tämä tähän astinen on vain alkua. Me näemme jälkiä ensimmäisistä muurien ympäröimistä kaupungeista 8000 tai 9000 vuoden takaa (Kleopatra "vain" 6000 tai 7000 vuotta), mutta silloinkin jo inhimillinen kulttuuri edistyi isoin harppauksin. Tai mennään mahtavien luolamaalausten aikoihin 40000 vuoden taa, jossa nerokkaat taiteilijat jäljensivät näkemäänsä ikuisesti ihmetelläksemme.


Huimaa.

maanantai 21. marraskuuta 2022

Keskustellaan!



Ennen vanhaan oli isien ja esimiesten tapana huutaa ja sättiä, jos lapsi tai alainen oli käyttäytynyt moitittavasti.

Sitten, joskus puoli vuosisataa sitten, edistyttiin ja ryhdyttiin harjoittelemaan demokraattista sisäsiistiyttä. Kun siis lapsi tai alainen käyttäytyi moitittavasti, isä ja esimies ilmoitti, että on aika KESKUSTELLA aiheesta.

Sitten huudettiin ja sätittiin.

Jos lapsi tai alainen esitti halua vastustella, sellainen keskeytettiin tuota pikaa. Eihän KESKUSTELUA saa häiritä.

- - -

Kun some keksittiin, ja nettilehdet halusivat lukijoita, toimitukset avasivat tilan, jonka otsikko oli KESKUSTELE. Sitten yhdet huusivat sitä ja toiset tätä, ja lopulta sätittiin ja haukuttiin tasapuolisen innokkaasti.

- - -

Tänään, kun Qatarin jalkopallokisat alkoivat, kaikissa medioissa toisteltiin, että Qatarin ihmisoikeuksista pitää voida KESKUSTELLA. 

Tarkoittiko tämä, että jotakuta innostetaan esittämään puolusteluja ahdasmielisten diktatuurimaitten toiminnasta? Ei tietenkään. KESKUSTELU tarkoittaa sitä, että oikeamieliset saavat vapaasti julistaa anateemaansa ja maranaathaansa, ja että pahojen kulttuurien toimintaa pitää ankarasti paheksua.

- - -

Tavat siistiytyvät. Se tarkoittaa, että kielenkäyttöä sievistetään, ja pahoja sanoja ei enää sanota.

Sitten käyttäydytään niinkuin ennenkin. Helpottaa!