Kirjallista matkailua ja muuta sellaista

Luin juuri tutkielman kirjallisesta matkailusta, joka on varsin iso osa matkailusta yleensä. Tavallaanhan sellaista olivat jo uskontoon liittyvät matkat, pyhiinvaellukset Jerusalemiin, Mekkaan, Roomaan tai Santiagoon Espanjassa, tai retket pyhien ihmisten haudoille. Mutta uskonnon ulkopuolella tulivat nopeasti yleisemmätkin kunnioittamisen ja fiilistelyn syyt, maalliset "pyhiinvaellukset" ja fanimatkat.

Romaanikirjallisuuden harrastajien parissa alkoivat yleistyä paitsi kirjailijoiden kotitalojen katsastukset, myös itse romaanien "tapahtumapaikkojen" jäljittämiset. Fiktiiviset hahmot kokivat fiktiivisiä kohtaloita itse asiassa myös fiktiivisessä ympäristössä, vaikka ne kuinka olisi sidottu näennäiseen reaalipaikkaan.

Ei minulla ole mitään tätä vastaan, ei tietenkään. Päin vastoin, tällainen elämysmatkailu vain rikastaa ajattelua ja mielikuvitusta. Itsekin usein liikun tuntemissani paikoissa, sellaisissa joiden historian varsin tarkoin tunnen, ja "katselen" paikkoja mielikuvituslinssien lävitse.

Monet keräävät bongauspisteitä. Alexis Stenvallin hauta, check. Eino Leinon hauta, check. Isontalon Antin hauta, check. Keräileminen on hauskaa, ja keräilijöillä on keskenään kilpaillessaan hauskaa, luulen.

Tulin vain mieteskelleeksi, miten eri lailla itse koen tällaiset asiat. 

Haudat eivät minulle sinänsä merkitse mitään erityistä. Edes omien vanhempieni haudoilla en ole käynyt kuin ani harvoin. Eiväthän he siellä ole. Kunnia- tai muistelukäynti haudalla on seremonia, jolla on muinaismaaginen pohja. Kuolleitten muisteleminen ei tosiasiassa edellytä koordinaatiopisteitä joissa se on soveliasta tai mahdollista.

Myös fanitus on minulle ylen outo ilmiö. Lukemattomia ihmisiä kunnioitan suuresti, monet heistä - elävät tai kuolleet - ovat tavattoman kiinnostavia. Tutkin heidän töitään ja kirjoituksiaan, ja saatan oppiakin heidän ansiostaan paljon. Suurten arkkitehtien tai muusikoitten töitten tutkiminen nautittavaa - ja opinnollista. Keisari Hadrianus ja hänen rakennustyönsä ovat Rooman loistavinta aikaa melkein kaikissa asioissa, ja hupaisaa on moikata hänen tunnistettavaa päätään gallerioissa eri puolilla maailmaa.

Mutta kun aikoinaan luin kuvauksia Matti Nykäsen talon lähellä parkkeeraavista busseista, ikkunat täynnä toljottavia ihmisiä idolinsa mahdollista ilmestymistä odotellen, se oli minulle täysi käsittämättömyys. Ainahan suuret massat ovat pakahtuneet onnesta jos saavat koskettaa idolin vaatteenlievettä. Ja jopa minun kaltaiseni pikkutekijä on sellaista kokenut. Mutta en käsitä, en lainkaan ymmärrä tätä. Ovat psykologit ja muut varmaan tätäkin uskonnollista ja maagista omituisuutta tutkineet.

Koska itse kuulun pieneen vähemmistöön, siihen joka tutkii, lukee ja julkaisee (ja joutuu joskus näyttäytymään), tarpeeni ja tapani ovat myös vähemmistössä. Luin juuri paikkakuntani matkailuesitteen, ja huomasin että olisin kaltaiselleni kirjoittanut aivan toisista asioista. Olen mainoksille sokea, sillä en tarvitse sen innokkaasti suosittelemia "hyödykkeitä". Sama koskee matkailua.

Kun tulin ensi kertaa Roomaan, aistin tietysti ensin hajut, maut ja muut sellaiset olosuhteet. Mutta hetimiten alkoi muu hupaisasti täyttää mielen. "Tämän olen tenttinyt... ja tämän... ja tämän...". Kun pääopiskelusuuntani oli taidehistoria, olin oppinut vain teoriaa, katsellut vain paperia ja mustavalkokuvia. Nyt tajusin, miten eriaikaiset rakennukset liittyivät toisiinsa, miten Berninin, Bramanten tai Borrominin hallien sisätilat limittyivät toisiinsa, miten valo vaikutti näkymään, miten materiaalit toimivat keskenään, miten eri marmorilaadut elivät ja rinnastuivat. Tämä kaikki oli tietysti oppineen kokemusta, josta tavallinen turisti ei pääse nauttimaan. Mutta se vaikuttaa myös siihen, miten matkailu on erilaisilla ihmisillä hyvin erilaista.

Koska elämme enemmistöjen maailmassa, julkisuus ja tavat tulevat siltä enemmistöltä. Pienen vähemmistön näkökulma löytyy vain satunnaisesti, ja se vähemmistö on luultavasti vielä toinen kuin minun vähemmistöni. Pieni vähemmistö on kuin kupla virtaavassa purossa, eikä se tohdi pitää älämölöä itsestään, ei uhriutua, ei korostaa merkitystään. Tämän juttuni lukee samanlainen vähemmistö, joten säästynen pahimmilta sakinhivutuksilta.

[Ilona Lindh: Lukemisen harrastajat kirjallisina matkailijoina. Kulttuurintutkimus 42 (2025):2] 

Leif Eriksson oli rasisti ja kolonialisti ja Quislingin ja persujen kaveri!

Tässä kuvassa on noin vuonna 1000 Grönlandista lähtenyt viikinkialus hädässä. Mutta sen päällikkö Leif Eriksson huomaa viime hetkellä maata horisontissa. 1880-luvun lopulla Christian Krohg maalasi tapauksesta suuren teoksen, josta tuli kansallinen ikoni. Maalauksen nimi on "Leif Eriksson löytää Amerikan". Se on riippunut Oslon Kansallismuseon hallissa kauan, kunnes vuonna 2023...

...niin, museon osastopäällikkö Stina Högkvist huomasi, että teoksessa romantisoidaan norjalaisten Amerikanmatkaa, ja se on kolonialistinen maalaus. Ja se vietiin kellarivarastoon. Högkvist lisää, että museon näyttelyihin sijoitetaan enemmän naisten, saamelaisten ja ei-valkoisten maalamia teoksia.

Högkvistiä tuki toimittaja Mariann Enge, jonka artikkelin alku näkyy kuvassa. Hän mainitsee tulleensa museoon, koska siellä oli näyttely aiheesta "Queer Islamic Art", mutta ilkesi kuitenkin vilkaisemaan myös tätä kuvottavaa kolonialistista maalausta. Hänen mukaansa teos on eurosentrinen ja myös rasistinen, sillä se oli esillä Chicagon maailmannäyttelyssä 1893, ja siellä ei annettu mitään arvoa Amerikan alkuperäiselle väestölle, eikä saamelaisille(!). Enge muistuttaa, että maalaus oli arvossaan saksalaismiehityksen aikana, ja sitä ihailevat nykyiset oikeistolaiset. Hänen demokraattinen käsityksensä aukenee, kun hän kirjoittaa aivan häpeilemättä:

"The National Museum cannot simply be a place where people are left to make up their own minds; it must also be a place where people can get the knowledge they need to ensure that their opinions are actually informed".

Kaikki tietävät miten alkuperäisille kansoille kävi. Mutta se miten niiden kävi, tapahtui 1700-, 1800- ja 1900-luvuilla, ja aivan toisten toimesta. Norjalaisilla ei ollut minkäänlaista kolonialistista päämäärää. He eivät tienneet minne tulivat, eikä aavistustakaan mahdollisista asukkaista. Tietenkin he tutkivat, voisiko uudessa maassa elää. Ei onnistunut. Mutta kaikki kolonialismi ja rasismi on tullut joidenkin ihmisten mieleen aivan muista yhteyksistä, anakronististen kytkentöjen kautta. - Mitä mieltä intiaanit olivat vallankumouksen aikana? Ilmeisesti enemmistö aktiiveista oli kuninkaan puolella. He aavistivat mitä patrioottien voitto heille ennustaisi...

Miten Ateneumin käy tämän woken, canceloinnin ja sensuuri-ilmaston vallitessa? Kyllähän Aino-triptyykkiä on vaadittu poistettavaksi, viimeksi rodun, uskonnon ja naisasian vuoksi. Miten käy myöhemmin? Uljas Uusi Maailma uhkaa meitä yhä?

"Tannerilaiset demarit ja sivistysporvarit"?

Aarno "Loka"-Laitinen sanoi joskus, että hän kaipaa politiikassa kahta asiaa: tannerilaiset demarit ja sivistysporvarit. Hän käytti usein ilmaisua "kauppakamarinulikat" puhuessaan nykyporvaristosta.

Olen siteerannut Laitisen lausetta usein. Olen samaa mieltä, niinkuin itse asian miellän. Mitä oheismielteitä Laitisella oli, sitä en tietenkään pysty sanomaan. 

Tannerin merkitys sosialidemokratialle oli tietysti valtava. Hän tajusi että punakapina oli järjetön, että osuustoiminnallinen talous vahvisti työläisten toimeentuloa, hän pystyi palauttamaan sosialidemokratian takaisin yhteiskunnan hallintoon, ja oli talvisodan aikaisen "tammikuun kihlauksen" toimijana. Hän ymmärsi, että käytännössä oli toimivinta yhteistyö, ja äärimmäisyyksien kaihtaminen.

Sen sijaan käsite "sivistysporvari" on ongelmallinen. Timo Vihavainen kirjoittaa 14.7.26 Jack Londonin romaanista "Martin Eden", miten päähenkilö oli pyrkinyt kehittymään "villistä vaisto-olennosta ihmiskunnan parhaiden henkisten aikaansaannosten omaksumista tavoittelevaksi yksilöksi", ja oli pettynyt. Vihavainen kirjoittaa:

"Sigmund Freudin suuriin oivalluksiin kuuluu ajatus siitä, että ihminen pohjimmiltaan oli kulttuurissa sen asettamien rajoitusten vanki, joka vaisto-olentonsa puolesta ei viihtynyt vankilassaan (Unbehagen in der Kultur). Ihmisen sisäinen elukka oli joutunut häkkiin ja sinne kuuluikin. - Toki ihmisessä oli myös se valoisa puolensa, joka pyrki yhä korkeammalle ja hienostuneemmalle tasolle, kohti totuuden, hyvyyden ja kauneuden huippuja. Ne tarjosivat inhimilliselle hengelle huumaavan mahdollisuuden nousta pois eläimellisyydestä, joka vallitsi slummeissa ja raakalaisuuden täyttämissä satamakortteleissa".

Freud arveli, että kulttuurin vahvin este on aggressiovietti ja syyllisyydentuntoisuus, ja että kulttuurin edistysaskeleiden hintana on syyllisyydentuntojen kasvaminen ja näin onnen elämysten vähentyminen. Tässä mielessä voisi esittää, niinkuin usein esitetäänkin, että "sivistysporvaristo" on katoamassa, ja muuttumassa enemmän tai vähemmän vasemmistolaiseksi.

Vihavaisen kirjoituksessa "sivistysporvari" on jopa hiukan pejoratiivinen ilmaus. Se muistuttaa enemmän jo 1900-luvun alusta asti kirjoitettuja karrikatyyrejä nousukkaista, jotka yrittävät matkia sivistyneistön tapoja, ymmärtämättä kuitenkaan sivistyneen mielen syitä näihin tapoihin.

Sivistynyt kulttuuri edellyttää kehittyessään jatkuvia korjausliikkeitä. Orjuuden kieltäminen oli yksi niistä. Naisten tasa-arvo oli toinen. Yhteiskunnan eri kerrosten integroiminen yhteistyöhön oli kolmas. Näissä ja monissa muissa asioissa korjausliikkeillä on taipumus mennä liiallisuuksiin, kuten autoilijalla on taipumus vaaran uhatessa tehdä liiallisia korjausliikkeitä.

"Me saimme mitä halusimme! Miksi meidän täytyisi tyytyä tähän?".

Ja sitten yhteiskunnan kaikki osat ryhtyvät tappelemaan keskenään, tiristelemään viimeisiäkin hyvinvoinnin murusia itselleen. Ja kun todellisia tai kuviteltuja epäoikeuksia helkytetään, Freudin syyllisyydentuntoisuus kuumenee. Mutta kun niiden korjaaminen tai epäadekvaateiksi osoittaminen on vaikeaa, väelle riittävät hokematkin. Woke ja identiteettipoliitiikka heikentävät tosiallisesti niiden perimmäistä tarkoitusta. 

Jotain tämän kaltaista itse siis tarkoitan "sivistysporvarillisuudella". Siinä kuin rahan ja etuuksien raaka metsästäminen mädättää kapitalismin ja vapaan talouden reunoja, siinä sivistysporvari pyrkii hillitsemään näitä pyrkimyksiä. Ja tannerilainen demari puolestaan hillitsee vasemmiston kuumakalleja. 

Onko heitä tässä nykyajan tulentuiskussa enää?

Futista - ja oheispöhinää

Sattuneesta syystä on luovempi työskentely ollut muutaman viikon ajan lepotilassa. Kun tämä kaikki on ohi, ne viikot jäävät kuihtumaan hämäriksi muistoiksi, joita toistelevat korkeintaan lyyrikoista surkeimmat, nimittäin urheilurunoilijat.

Niin, itse otteluissa tapahtuu monen laista. Joku halveksittava pikkumaa, jolla ei edes ole kuuluisia ja isopalkkaisia pelaajia, menestyy päiväkaupalla hypetettyjä yli-inhimillisiä suuruuksia vastaan. Joku aivan varma mestari-suurmaa miljonääripelaajia täynnään joutuu hirvittävään häpeätilaan. Joku superkuuluisa elämää suurempi poppari saa maalin, tai ei saa maalia. Ja aamulla lounasseurue vaihtaa aiheesta jonkun harvan sanan.

Yhtä paljon kuin näitä "kaikkien aikojen" pelejä seuraakin, yhtä paljon seuraa muutakin ns. pöhinää niiden ympärillä. Ihmettelee joukkoa iltalehtiskribenttejä, joilta heltiää eksaltoinuneita, pöyristyneitä, raivostuneita tai halveksivia kirjoituksia joka päiväksi. Pari supertähteä ohittaa tilastoissa maalimäärillään edellisen kärkinimen. Tämä jo lopettanut maalinlaukoja ei ole mikään supertähti, ja tuskin kukaan häntä muistaakaan, sillä hän oli saksalainen, joku Klose. Ei, supertähdet ovat aina latinoja! Joskus muistetaan muukalaisiakin, joitakin englantilaisia, hollantilaisia, jopa afrikkalaisia, kuten Roger Millaa - aina vähän hymähtäen. Niin kauan kuin jaksoi juosta, Milla teki maaleja...

Paljon väitellään siitä, onko menestyksessä tärkeintä joukkue vai supertähdet. Saksan 'Die Mannschaft' oli vuonna 2014 epäilemättä loistelias joukkue, mutta sen pelaajatkin olivat virtuoseja. Supertähti-vetoiselle joukkueelle petaillaan maalipaikkoja, joskus se onnistuu, joskus ei. Supertähdille heidän asemansa tekee usein mentaalisia rasitteita. Jatkuva julkisuus ja järjettömän paljon rahaa, se on kohtalokas haaste.

Olen näiden viikkojen aikana joutunut katselemaan poikkeuksellisen paljon mainoksia. Ne kertovat paljon ihmisten enemmistön, tai ainakin vähän vauraampien kerrostumien ajattelutavasta. Siellä missä rahaa liikkuu, siellä ovat mainostajat. Ihmisten unelmien ja mainosväen suhde on molempia hyödyttävä. Tietysti mainokset saavat aikaan haluja, mutta mainostajat haistelevat myös tarkoin ihmisten salaisiakin ajatuksia ja toiveita. Kun näitä mainoksia katselee, käy vähitellen selväksi se ajatusmaailma joka enemmistöllä on. Ja minun kaltaiselleni ihmiselle se maailma on tympeä ja melko typeräkin. 

Ja huvittavaa on huomata, että ne tuhannet jotka lähettelevät pätemistään julistavia omia kuvia somen alustoille, ovat tarkoin kopioineet kuvansa esikuvien mukaan. He tietävät miten pitää grillata, ja he muistavat aina elegantisti heitellä pöperön päälle sen pienen vihreän lehvänriekaleen. Olennaista on, että kaikki kilpailevat keskenään siitä, kuka on tavanomaisin.

Luojan kiitos tuo mestaruushype on muutaman viikon perästä ohi. Enää ei tarvitse kuunnella selostajien henkensä edestä kiljuvaa huutoa, eikä tarvitse kärsiä "kaikkien aikojen" hurjimmista tapauksista hokevien hölmöjen uhoa. Selostajat tietysti tietävät, että kuulijoiden historiankäsitys on lyhyt ja hatara, mutta he saavat palkkansa siitä, että puhuvat pötyä.

Voisiko joskus joku selostaja kokeeksi selittää asiansa rauhallisesti ja analysoiden? Ei varmaankaan onnistuisi. Ihmiset haluavat saada kiksinsä heti, sillä muutaman hetken kuluttua he ovat jo unohtaneet kaiken. Kanan aivoilla kun toimii, kaikki on nyt, heti, aika hurjaa. Ai jumpe!

 

Ideologista koulutusta laulukuoroille

(Kuva: Gerard Hoffnung)

Suomen Säveltäjien Kompositio-lehdessä julkaistiin tutkija Sakari Ylivuoren artikkeli, jossa todetaan, että "Säveltäjä ei ainoastaan kirjoita musiikkia, vaan tulee samalla määrittäneeksi, millaisia äänellisiä rooleja kuorolaulajille ylipäätään on tarjolla". Ja niitä pulmia ja suorastaan vääryyksiä näköjään riittää, ainakin edistyshenkisen kirjoittajan mukaan.

Ja kauhistus: Kuorotoiminnassa on jopa 1800-luvun painolastia, kuorotoiminta on sukupuolittunutta, se ei tue erilaisia identiteettejä, ja laulajat joutuvat teksteissä kohtaamaan vääränlaista arvomaailmaa. Oikeaoppinen identiteettihakuinen sensuurihenki hiipii siis jo säveltäjienkin työhuoneisiin.

Onhan se nyt kauheaa, että laulajien äänialat, siis sopraano, altto, tenori ja basso, ovat niin sukupuolittuneita, ja että naisporukoissa usein laulellaan "naisjuttuja", miesporukoissa "miesjuttuja". Miksei mies 'saa' laulaa sopraano-osia, ja nainen basso-osia? Missä ovat LGBTQjne-näkemykset?

Ylivuori korostaa valtakysymystä aivan samoilla sanoilla kuin valtaosa nk. kulttuurintutkijoista. Väliotsikko on: KUKA SAA LAULAA JA MISTÄ? Ikäänkuin jossain patriarkaatin pimeissä luolissa viihtyvä sienirihmasto olisi mädättänyt koko kuoromusiikin? Samalla tämä kysymys sisältää myös päinvastaisen piiloviestin: Tähänastinen (kuviteltu) valta on kumottava, ja korvattava jollain toisella.

Myönnän kyllä, että kuorolaulun syvissä vesissä on epäilemättä samantoisteisuutta ja tavanomaisuutta. Mutta nyt on kysymys ammattisäveltäjistä. Heille tässä ryhdytään sommittelemaan rajoituksia ja ohjeita. 

Itse olen tällainen ammattisäveltäjä, ja olen johtanut päätyökseni erilaisia kuoroja kymmeniä vuosia. Ja kyllä: olen käyttänyt miehiä alttostemmoissa ja naisia tenorityössä. Harrastelijakuoroissa olen käyttänyt varsin yllättäviä henkilöitä soolo- tai muissa hommissa. Kun oli keskitytty soinnin tasaisuuteen, se saavutettiin yhdellä tavalla, toisella tavalla kun etsittiin erikoistehoja tai rouheaa sointia.

Mutta kaikki on tehty puhtaasti musiikista lähtien. Laulajien "identeeteistä" en ollut edes tietoinen, eikä sillä ollut mitään tekemistä itse musiikin kanssa. Uskon, että muut kollegat lähtevät samasta, ainakin jos lähtevät musiikista ja sen laadusta.

Mutta kyllähän kaikenlaista tuolla isossa maailmassa tapahtuu. Jossakin brittiläisessä yliopistossa lakkautettiin mieskuoro, kun se ei ottanut naisia mukaan. Uskoisin, että harvat naiskuorot suostuisivat ottamaan miehiä joukkoonsa. Olisihan se useimpien mielestä vähän kiusallista. Siellä kun puuhaillaan muutakin kuin lauletaan. 

Vielä kerran helkavirsistä: miten niitä tutkittiin 1800-luvulla

Sunnuntaina 24.5.26 oli taas helkajuhla. Kun helkavirsien sävelmä ja sanat ovat luonnollisesti aikojen myötä hiukan muuttuneet, kuten muistinvarainen perinne aina muuttuu, leikin C.A.Gottlundia, ja laulatin joitakin kulkueen keskivaiheen tyttöjä - he ovat suurin piirtein yläasteella tai sinne tulevia. Ja kas, hiukan ovat heidän muistissaan sävelmän muutamat yksityiskohdat muuttuneet, hiukan yksinkertaistuneet, verrattuna joidenkien vuosikymmenten takaisiin esityksiin.

Näin tapahtuu luonnollisella tavalla. Nuoret neidot eivät välttämättä ole musiikkiluokkien oppilaita, eivätkä välttämättä lue nuotteja. Kun Jyväskylän seminaarissa vuosituhanten vaihteessa opetettiin helkasävelmää, ja juuri valmistunut opettaja Armiida Manner 1903-94 palautti sen Ritvalaan, sävelmä oli oppitekoinen. Sen "oikeata" vanhaa muotoa voi vain arvata, ja sekin on saattanut aikojen vieriessä muuttua.

Siitäpä sitten listaan lyhyesti miten helkajuhlaa ja sen virsiä muinoin tutkittiin. Nykysilmin kaikki tapahtui hiukan puolinaisesti:

1824    Carl Axel Gottlund oli saanut kuulla Ritvalan helasta jo 1814. Vuonna 1824 hän lopulta saapui itse paikalle. Hän tuli Lammin ja Tuuloksen suunnalta Ritvalaan perjantaina 16.7.1824 aamupäivällä, ja kirjoitti tuolloin muistiin helkavirsiä ja helanhuutotapoja. Iltapäivästä aina sunnuntain iltapäivään 18.7. Gottlund vietti Lotilan kartanossa tuomari Gustaf Adolf Blåfieldin vieraana. Illaksi hän jälleen saapui Ritvalaan, jossa hänelle järjestettiin pienimuotoinen helkakulkuenäytös. Yötä myöten Gottlund sitten matkusti Hämeenlinnaan. Gottlund mainitsee nimeltä muutamia laulajia. "Ne Soriammat ja hilpiämmät neijot joukossa suattovat lauluillansa kuin peämiehet niitä toisia, joista oli mainittavat: Kaisa Mikkola [21], Hedda Yrjöntytär [Kaisti, 16], Kerttu Juhanantytär [Iso-Eerola, 18], Tiina Eerikkintytär [Anna Kristiina Moijanen, 14] ja Maija Nikkilä [32]".

1825   6.11. Gottlund kirjoittaa tuomari Blåfieldille kysyen tarkempia tietoja Forselius tai Forsselius -nimisen papista, jonka kerrottiin kannelleen helkajuhlista.

1826   16.6. Blåfield vastaa, ettei ole saanut tarkempia tietoja. 1.7. Turun tuomiokapitulin notaari Carl Hällfors vastaa Gottlundin kirjeeseen, ettei tuomiokapitulin papereissa ole mitään Ritvalan helkaa koskevaa, mutta että Sääksmäellä kyllä oli vv. 1735-41 toiminut pappina John.Joh.Fonselius.

Gottlundin "Otavan" toisen niteen ne arkit, joihin sisältyi Ritvalan helkakuvaus, painettiin elokuussa.

1929   22.9. Voipaalan Odert Gripenberg vastaa Gottlundille, että hän on tavannut Maija Nikkilän ja kirjoittanut tältä muistiin helkasävelmän.

1830   Adolf Ivar Arwidsson kiittää kirjeessä Gottlundia "Helasta", johon lupaa tutustua.

1831   Huittulan kylän koleratapauksia tutkinut Elias Lönnrot kävi 20.11. Ritvalassa, ja kirjoitti muistiin helkavirret.

1832    Lönnrotin kirjoitus Ritvalan helasta julkaistaan Helsingfors Morgonbladissa 1.6. ja 4.6.

Gottlundin "Otavan" 2. osa ilmestyy elokuussa.

1833    25.7. Lönnrot kirjoittaa K.N.Keckmanille, ja lähettää tälle helkavirsien sävelmän Gottlundille annettavaksi. Lönnrot ei kirjoittanut sävelmää muistiin Ritvalassa, vaan pani sen paperille muistinsa mukaan.

1845    August Fredrik Reinhold Blåfield Jutikkalasta (19-vuotias), Gustaf Blåfieldin veljenpoika, ryhtyy kirjoittamaan helkavirsiä muistiin. Tarkoituksena oli, että Hämäläis-Osakunta kustantaisi vihkosen, ja sitä jaettaisiin kansalle vanhan kauniin tavan vireillä pitämiseksi. 22-sivuinen vihkonen julkaistiin kuitenkin Blåfieldin omakustanteena 1846 yhdessä ylioppilas, sittemmin rovasti Antero Wareliuksen kanssa. Tutkimus on osoittanut, että tekstit ovat lähes identtiset Gottlundin ja Lönnrotin versioiden kanssa.

1862   H.A.Reinholm käy Ritvalassa helkakauden päätyttyä. Hän kertoo kuulleensa, että väkeä oli ollut paikalla niin paljon, että "tanhuan aita väkijoukolta oli rikottu".

1864    heinäkuussa Reinholm käy uudestaan Ritvalassa.

1879-80   A.A.Borenius käy Ritvalassa kesäkuussa -79 ja syyskuussa -80. Hänen muistiinpanonsa ovat tarkat ja huolelliset. Hänen tiedonantajiaan olivat jo vanhaan polveen kuuluneet Vekan Riika, Vähän-Eerolan vaari, Ison-Eerolan emäntä, Hirkmanska, Topon Anni ja Ranta-Rikiina. Vuosina 1879-80 ei helkaa huudettu, eikä hänkään siis -79 nähnyt juhlaa omin silmin.

1881     

A.O.Heikel oli tutkijoista ensimmäinen, joka vieraili Ritvalassa helluntaina. Hän julkaisi Uudessa Suomettaressa 26.7. artikkelin, josta on peräisin kuuluisa ja murheellinen kuvaus helanhuudon rappiosta. Muuten Heikel pani Huittulan puolella muistiin suuren määrän tansseja ja leikkejä, ja sai siellä kokea myös helkatulet. Gottlundin jälkeen siis kului 57 vuotta, ennenkuin asiantunteva tutkija oli paikalla helluntaina - ja helkajuhla oli silloin jo kuollut! Gottlundin valtava ansio oli tämän ilmiön löytäminen ja julkistus, Lönnrotin ansio oli tekstin tarkka tallentaminen ja "lopullinen" julkaisu. Nykyajattelun mukaan tämä on kuitenkin melkoisen haparoivaa tutkimukseksi. Vuoden 1880 tienoilla juhla oli jo "kuuluisa", ja seminaareissa opetettiin sävelmää Boreniuksen nuotinnuksen mukaan viimeistään pari kymmentä vuotta myöhemmin. Jyväskylässä P.J.Hannikainen harjoitutti virsiä, ja niitä esitettiin ainakin 1903. Kun Ritvalaan perustettiin kansakoulu 1903, sinne tuli opettajaksi 22-vuotias, Hattulan Mervestä kotoisin ollut ja Jyväskylästä opettajaksi juuri valmistunut Armiida Manner. Hänen intonsa tarttui kylään, ja Ritvalassa laulettiin taas helkavirsiä 1904. Vaikka opettaja Manner sitten hetimiten muutti pois, perinne pysyi hengissä, ja jatkuu. Vuonna 1989 lausui Päivölän Helkajuhlaseminaarissa Hannu Antila: "Kun englantilaiset ja ranskalaiset sotivat satavuotista sotaansa, Ritvalassa lienee huudettu helkaa. Kun tutkimusmatkailijat löysivät uusia mantereita, Ritvalassa laulettiin. Oli isot ja pikkuvihat, oli sodat ja melskeet - Helkajuhlaa vietettiin. Amerikkalaiset menivät Kuuhun, Ritvalasta ei ehditty; oli Helkajuhla. Tältä pohjalta ei ole vaikea ennustaa, mitä Ritvalassa tehdään yhdentyneessä Euroopassa vuonna 2000." Näin toivon tapahtuvan myös tämänhetkisen sodan ja pelon jälkeen.

Troia ja sen jumalat olivat Suomesta! Eikä siellä mitään sotaa ollut!

Kun olen tässä kertoillut muinaisista asioista, jatkanpa vähän vielä muinaisemmilla. Nimittäin muuan italialainen tutkija on paljastanut, että muinainen Troia ei ollenkaan ollut Kreikassa, vaan Suomessa, tarkemmin ottaen Salon tienoilla. Tästä syystä muualla kerrotut tarinat joistakin Zeus- tai Afrodite-nimisistä jumalista, tai Troian hurjista tappeluksista eivät pidä paikkaansa.

Arkeologit eivät ole löytäneet mitään todisteita siitä että Salon, Halikon tai Toijan kylässä olisi ollut joitakin sotia. Se johtuu siitä, ettei Troiassa tapeltukaan. Kerron kohta minkä vuoksi näin kävi.

Mutta ensin kerron, mistä johtuu se että suomalaisia sitkeästi syytetään maailman onnellisimmaksi kansaksi. Nimittäin ylijumala Äijä (kuvassa) ilmoitti ensimmäisille suomalaisille tähän tapaan: "Älkää luulko, suomalaiset / että teille kävis hyvin! / Huonosti käy tänäpänä, / surkeammin sunnuntaina!". Joten oli siis syytä iloita ankarasti ettei vielä ollut suntaki-päivä. Sen vuoksi suomalaiset ovat yhä ihan tyytyväisiä marraskuun loskasta ja kesän hallaöistä, sillä he tietävät että voisi mennä huonomminkin. Ja tässä on syy miksi suomalaisia yhä pilkataan maailman onnellisimmaksi kansaksi.

No, sitten etelämaissa valehdeltiin miten jumalten pidoissa unohdettiin kutsua mukaan epäsovun jumalatar Eris. Tämä kosti, ja heitti väen keskuuteen kultaisen omenan, johon oli kirjoitettu "Kauneimmalle!". Sitten muut jumalattaret alkoivat vaatia omenaa itselleen, ja onnettoman Paris-kunkun raktaisu johti sitten Troian sotaan.

Ei se mennyt ollenkaan niin.  Toki epäsovun jumalatarta Erinaista ei kutsuttu, ja toki hän heitti sen omenankin. Mutta jumalattaret Emma, Kaisa ja Maija eivät olleet ollenkaan innostuneita. Prinssi Aapo ehdotti että Emma voisi sen ottaa. "Tää on kyllä sulle", sanoi Aapo Emmalle, kun oli vähän siihen ihastunut. "Mitä sää höpötät, toi Kaisa on kyllä paljon kauniimpi!". Kaisa kauhistui: "Älä ny hullujas puhu, annetaan se vaikka Maijalle!". "Hei, en varmana ota sitä, mä oon vaan tämmönen...", Maija huusi. Kukaan jumalattarista ei siis omenaa ottanut, eikä Troiassa (tai Toijassa) sitten tapeltukaan.

Miten kävi kultaisen omenan? No, niinkuin kaikille aarteille Suomessa käy. Paikalla oli tietysti myös paikallinen viranomainen, joka takavarikoi omenan valtiolle maksamattomien ylellisyysverojen vuoksi.

Muinaissuomalaisia jumalattaria koolla.