"Vanhus" ei ole ruma sana

 

Uimahallissamme on taas "ikäihmisten" päivä. Eli markkinat. 

Vuosi sitten tulin sanoneeksi, etten nyt ehdi näitä vanhusmarkkinoita. Siihen kiukkuinen puuhamies ilmoitti että tämmöistä v-sanaa ei täällä käytetä. Pakenin siis nytkin paikalta. 

Sanoista 'vanha' ja 'vanhus' on tullut pejoratiivisia, jopa rumia sanoja. Kotuksen Taru Kolehmaisella on vuodelta 2019 oma arvelunsa:

"Näkisin kysymysten heijastavan kuitenkin ennen muuta sitä ahdistusta, jolla nuoruutta palvovassa yhteiskunnassamme suhtaudutaan vanhenemiseen. Se tuntuu useinkin olevan suurempi ongelma muille kuin vanhuksille. Vanhenemiseen liittyvät kielteiset asiat halutaan kätkeä kiertoilmausten piiloon, sellaisten kuin kolmas ikä, seniori, veteraani, kultainen ikä, ikinuori, varttunut, kypsään ikään ehtinyt tai harmaa pantteri. Iäkäs ja ikääntynyt kuulostavat nekin neutraalimmilta kuin vanhus, samoin ikäihmiseen liittyvä pirteän leikillinen sävy tuntuu häivyttävän ikääntymisen kielteisiä puolia".

Kolehmainen arvelee jopa, että sana yritetään unohtaa: "Kaipa sana vanhus kuopataan lopullisesti silloin, kun me suuret ikäluokat vartumme kypsän iän seniorisarjaan ja alamme riehua ikinuorina harmaina panttereina kultaisen iän kerhoissa".

Mutta minkä ihmeen takia "vanhus" olisi pejoratiivinen sana? Minä olen 88 vuotta vanha vanhus, enkä elä enää kovin kauan. Onneksi olen vielä lähes täysin työkykyinen vanhus. Joillekin vanhuus on isompi ongelma. Mutta niinhän se menee, kaikille, tavalla tai toisella. 

Ihmiselle on hyväksi jättää murehtimatta asioita joille ei itse voi mitään, ja elää niin täysin kuin kykenee, niin pitkään kuin elämää kestää. 

Kiertoilmaisut ovat magiikkaa, joka ei auta yhtään mitään, yhtään ketään. Ne ovat putipuhdasta magiikkaa, ja joillekin tietysti itsekorostuksen yritystä. Höyhenten pörhistelyä. "Kato mua, mä oon kova ja vetreä tyyppi!" Eino Leino runoili: "Muualla tulta iskee harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko!". Täällä normaalisti rypistyvät ikinuoret kiskovat lotionia nahkaansa ja hihkuvat nuorekkuuttaan. Puhdasta magiikkaa, itsepetosta.

Nykyihmiset ovat tottuneet siihen, että kaiken mitta on se miltä jokin näyttää. Sen vuoksi yritykset liittävät itselleen erilaisia positiivisia luonnehdintoja eettisyydestä ja mistä milloinkin. Ja toimivat sitten niinkuin toimivat. Jos tulee sanomista, ne toistavat kylmästi nämä kaunolauseet, ja sillä selvä.

Ihmisen luontaisen vanhentumisen vuoksi liike-elämä on rypenyt rahassa. Aivan turhaan. Mitään ihme-aineita ei ole. Kuinka paljon ihminen treenaakin, rajat tulevat vääjäämättä vastaan. Se vain on niin, elämän systeemi on tämä. Sen vuoksi on puhdasta tyhmyyttä murehtia vanhentumistaan. Ennemminkin saisi iloita siitä että ehtii vanheta.

Kolehmaisen artikkeli on tässä. Kuvassa on ehkä Tischbeinin maalaus "Diogenes etsii ihmistä".

Avatar nimeltä "Marin"

 

Nainen on vasta 38-vuotias. Nyt hänestä julkaistaan fiktiivinen draama. Siis fiktiivinen draama, Ylen tuottama, ja siitä ovat kaikki mediat toitottaneet jo päiviä.

Aletaanpa alusta. Mistä me tiedämme tämän 38-vuotiaan? Koska media on kertonut hänestä. Miksi hän on superjulkkis? Koska media on tehnyt hänestä ensin julkkiksen, ja puhkunut ja puhaltanut hänestä sitten superjulkkiksen. Jokainen superjulkkis on median synnyttämä, riippumatta siitä onko kohde itse tätä asemaa halunnut.

Media tietää hyvin, että paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello. Menetelmä on tämä: ensin täytetään palstat kritiikittä hyvillä mielteillä. Kauneus, nuoruus ja menestys on varsinkin naisen kohdalla mainio startti. Kuvan naisesta tuli viisi vuotta sitten, 33-vuotiaana, pääministeri. Hän oli erinomainen kohde median päätehtävän aiheeksi.

Vasta kun kohde on riittävän suosittu, häntä kannattaa skandalisoida. Se aloitettiin varovaisesti. Sen sijaan että virkamiehet olisivat huomauttaneet työasunnon aamupalojen hinnasta, ja pääministeri olisi normaaliin tapaan korjannut tilanteen, ilman sen ihmeempiä kommervenkkejä, herkullinen tapaus vuodettiin julkisuuteen.

Media alkoi höyhentää nuorta pääministeriä häikäilemättä, ja paisutti näitä itse laatimiaan kohuja. Aamupalojen jälkeen iskettiin naisen koruihin, yritettiin saada lisää vauhtia siitä, että tämä todennäköisesti oli eräässä kuvassa ilman rintaliivejä, ja lopulta salakuvattiin erilaisia bileitä. Media kehitteli teorioita päähenkilön mahdollisesta alkoholismista ja huumeidenkäytöstä. Kaikki koukut eivät kaloihin iskeytyneet, mutta kohde sai tarpeekseen. Hän jätti poliittisen työnsä, ja lähti ulkomaille.

Sitten kävi niin, että nuori nainen alkoi menestyä kansainvälisesti. Hänelle tuli vähän enemmän rahaakin, ja hänet nähtiin monenlaisten pintajulkkisten kanssa samoissa kuvissa. Nythän on niin, että media tavallaan omistaa pintajulkkikset, koska on ne luonutkin. Tämä nainen oli siitä hankala, ettei hän ollut soveliaalla tavalla mediaystävällinen. Ehkäpä hän kuviaan lähetellessään suorastaan pottuili medialle.

Niinpä media kosti. Kun nuori nainen ei itse avautunut sille, eikä kertoillut intiimiasioitaan, media loi hänestä avatarin, "Sanna Marinin". Ja nyt kaikki lukijat ja kuuntelijat saavat taas tietää minkälainen tämä oikeasti on, miten riitelee, miten lempii, mitä missäkin tilaisuudessa puhelee.

Eihän tuo nyt ole niin omituista, että me saamme kuulla päähenkilöstämme fiktion kautta, sen käsikirjoittajan, joka ei edes tunne alkuperäistä henkilöä. Onhan henkilömme ministeriaikanaankin ollut julkisuudessa mitä suurimmalta osalta fiktiivinen.

Minusta tämä ei ole enää mitenkään kohtuullista. Nyt pelkään jopa tragiikan lähestyvän. Kun toimittajat haistavat verta, he kyllä repivät saaliinsa ilman vähintä armoa.

(Varmuuden vuoksi sanon, etten ole ollut poliittisesti ollenkaan samaa mieltä entisen pääministerin kanssa. Mutta hän on ihminen siinä kuin kuka tahansa meistä. Jokin kohtuus saisi julkisella puheella sentään olla.)

Voi Saatana!

Olen vilkaissut silloin tällöin tiukan linjan kristillisen televisiokanavan ohjelmia. Niistä minulla olisi kaiken laista sanottavaa, mutta mainitsen nyt kahdesta.

"Iloista antajaa Jumala rakastaa!"

Näin toistelee pehmeä-ääninen evankelista. Kun hänen puhettaan seuraa, käy vähitellen ilmi, että kaunis ja sinänsä ihmisystävällinen ajatus avuliaisuudesta merkillisesti alkaa painottua vähän erityiseen suuntaan. Toki on oikein ja autuaallista auttaa ihmistä taloudellisissa vaikeuksissaan, mutta vielä tärkeämpää on antaa rahaa Jumalan työn hyväksi. Se tapahtuu lahjoittamalla evankelistan järjestölle tai firmalle, ja vakuutena on hänen ilmoituksensa mukaan, että Pyhä Henki on täyttänyt hänet, ja Jumala on henkilökohtaisesti antanut tästä lahjoittamisesta ohjeita. Varoitetaanpa joskus, että Jumala on nimenomaisesti täsmentänyt sen avustustyön tarkkaa harkintaa, jotta se avustus kohdistuisi oikein ajattelevien tukemiseen.

Evankelista tietää, mistä johtuu itara haluttomuus iloista antamista kohtaan. Se johtuu demoneista, jotka kaiken aikaa kuiskuttelevat ihmisille muunlaista neuvoa, ja demoneilla on yksi johtaja ja pahan lietsoja, nimittäin

Saatana!

Historioitsijain mukaan Saatanan lyhyt historia on tämän tapainen: useimmilla kansoilla oli alun perin hyvin monenlaisia jumalia, suurempia ja pienempiä. Jotkut niistä olivat ihmisten kannalta harmillisia, ne saivat aikaan kaikenlaista ilkeyttä. Heitä tuli kaihtaa, ja kaikkia jumalia täytyi pitää tyytyväisinä esimerkiksi uhrausten avulla.

Joillakin kansoilla jumalien määrä alkoi vähentyä, niin että yksi ylijumala alkoi hallita muita. Mutta kauan oli myös niin, että tällä ylijumalalla oli avustajia, "Jumalan poikia" tai enkeleitä, joista myös Raamattu puhuu. Kaikki näistä eivät olleet ihmisten kannalta aivan miellyttäviä, ja eräs heistä uskalsi Jobin kirjan mukaan vieläpä lyödä vetoa Jumalaa vastaan.

Kun yhden jumalan ylivalta vakiintui, saattaa olla että jotkut ihmiset ihmettelivät, miksi tämä ei sitten tehnyt kaikkia onnelliseksi, vaan antoi maailmassa yhä tapahtua kaikenlaista ikävää ja epäoikeudenmukaista. Ratkaisu syntyi jo ainakin 2500 vuotta sitten. Syntyi dualismi, hyvän Jumalan ja pahan Sielunvihollisen, taivaan ja helvetin välinen taistelu. Väki jakautui kahtia, niinkuin ikään Yhdysvaltojen politiikassa, mutta tästä en nyt sano enempää.

Näin syntyi Saatana, tai mikä hänen nimimerkkinsä sitten milloinkin on. Pahat kielet kuiskuttelevat, että Jumala vaatii yhä niitä muinaisia uhrilahjoja, niitä kymmenyksiä, mutta Pahalainen saattaa esimerkiksi Mefistofeleen hahmossa olla mitä sivistynein ja ystävällisin kohdattava. 

Mutta Saatanan nerokkain keksintö on kuitenkin se, että syyllisyys on henkilöity selkeästi yhdelle entiteetille. Niin me kaikki voimme sitten hyvällä omallatunnolla kuorossa toistaa:

Ei se ollut minun syyni!

Syntyykö ymmärryksestä järjellistä keskustelua?

 

Kuva: Stefanos Rapanis / EPA

Katselin dokumenttia Hannah Arendtista (1906-75), ja jouduin taas miettimään, miksi ihmisten poliittinen ajattelu on yleensä niin yksioikoista.

 

Dokumentissa kiinnitettiin huomiota, tietenkin, hänen arvostelijoihinsa ja vihamiehiinsä. Kun Arendt löysi samankaltaisuuksia natsismin ja kommunismin rakentamien totalitarismien välillä, monet raivostuivat. Ja kun hän päätyi Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin yhteydessä ajatukseen ”pahan arkipäiväisyyteen”, eikä vedonnut ’pahan’ yksilön erityislaatuisuuteen, vaan tavallisen normaalin ihmisen kykyyn syyllistyä tappamiseen, muun muassa monet juutalaiset pahastuivat.

Arendtin teksteissä toistui usein ajatus ihmisten heikosta arvostelukyvystä, ja kyvyttömyydestä ajatella asioita muiden näkökulmasta. Ideologiat pyrkivät korvaamaan monimutkaisen kokemusmaailman fiktiivisellä maailmalla, joka selittää ja profetiallaan todistaa, väkisin, itse itsensä.

- - -

Jatkan tästä itse, Arendtin ohitse, omilla kokemuksillani. Minusta olisi ylen hyödyllistä ottaa selvää ja ymmärtää, miksi joku on esimerkiksi kannattanut kommunismia tai perussuomalaisuutta tai vihreitä tai jotain muuta poliittista, tavalla tai toisella toisia ulos työntävää ajatustapaa. 

Selviä ja aivan hyväksyttäviä syitä on heillä kaikilla. Aivan eri asia sitten on, ovatko vastaavat toiminnat kaikin puolin kannatettavia, tuottavatko ne koko yhteiskuntaa hyödyttäviä tuloksia.

Mutta toisin ajattelevien ihmisten leimaaminen on järjetöntä ja vaarallista. 

Voin aivan hyvin ymmärtää, miksi Valkeakosken punakaartin nuoret tytöt 1918 lähtivät traagiselle matkalleen, mutta en ole sen vuoksi ”kommari”. 

Samoin voin aivan hyvin ymmärtää miksi monet älykkäät ihmiset ovat ”persuja”, mutta en ole sen vuoksi  ”fasistirasisti”.

 

Ja myös voin aivan hyvin ymmärtää, miksi Pentti Linkola kehitti ajattelunsa, jotka kauhistuttivat niin monia. Mutta en olen sen vuoksi ihmisvihaaja.

Ja lopuksi ymmärrän myös hyvin miksi niin monet karsastavat edellisten tai muiden ajatustapoja.

Keskinäisen ymmärryksen lisääminen on välttämätöntä, mutta ymmärryksellä en tietenkään tarkoita löysää hyväntahtoisuutta tai välinpitämättömyyttä, vaan selkeää analyysiä. Toisella tavalla toimivan ihmisen perustelut olisi hyvä tietää ja selvittää.

Yhteiskuntaa hyödyttäisi suuresti, jos tästä ymmärtämisestä kehittyisi myös järjellistä keskustelua, ja sitten, mahdollisesti, kaikkia hyödyttävää toimintaa.

"Jos pudottaisimme pommin Lontooseen, meidät päästettäisiin kaikkialle"

 Jelena Välbe, entinen suurhiihtäjä, sittemmin Venäjän hiihtoliiton johtaja, on useasti raivonnut siitä, ettei venäläisiä urheilijoita ole päästetty kilpailemaan länsimaissa, ainakaan maansa edustajina ja maansa tunnuksin. Syy on selvä: Venäjä käy raakaa hävityssotaa Ukrainaa vastaan, ja uhkailee länsimaita ydinpommeilla.

Äskettäin uutisissa kerrottiin Välben sanoneen: "Jos olisimme pudottaneet tuhoisan pommin Lontoon keskustaan, kaikki olisi päättynyt, ja meidät päästettäisiin kaikkialle". Hän lisäsi tähän: "Rakastan sitä, kun maamme on vahva. Vahvuutemme ärsyttää koko maailmaa".

Venäjän johdon mielestä länsimaalaiset ovat "fasisteja" ja "turmeltuneita", ja he sortavat venäläisiä puhtaalla vääryydellä. Tämän vuoksi länsimaiden hallitukset ja kansalaiset olisi tarpeen tullen voitava tuhota jopa ydinasein.

Otetaanpa tämä asenne sitten vakavasti!

"Maamme on vahva ja ärsyttää koko maailmaa"

Onko Venäjä vahva? Läntinen ja siihen liittynyt muu maailma on sulkenut Venäjän boikottien avulla taloudellisen toimeliaisuuden ja henkilöliikenteen ulkopuolelle, ellei se lopeta julmaa hävityssotaansa. Venäjällä on suoranaisina kumppaneina vain verisiä diktatuureja kuten Iran ja Pohjois-Korea. Kiinan diktatuuri on ilmeisen harmissaan Venäjän politiikasta, mutta sietää sitä, koska kokee että sen varsinaiset taloudelliset kilpailijat ovat Yhdysvallat ja Eurooppa. Kiinan lisäksi esimerkiksi Intia on huolissaan Venäjän ydinuhkailuista, koska se ymmärtää että rajoitettukin ydinsota on kaikkien kannalta tuhoisa. Venäjä on aggressiivinen ja ärsyttävä, mutta onko se kovin vahva?

"Meidät päästettäisiin kaikkialle"

Venäläisiä ei päästetä kaikkialle. Tässä mielessä heidän vahvuudessaan on siis rajoituksia. Mutta miksi venäläiset siis haluaisivat päästä kaikkialle, jos eurooppalaiset kerran ovat niin turmeltuneita ja pahoja? Miksi venäläiset oligarkit niin mielellään asuivat läntisissä huviloissaan, ja lähettivät lapsiaan läntisiin yliopistoihin? Miksi he hankkivat läntistä elektroniikkaa ja olivat persoja läntiselle kerskakulutukselle? Jos he olisivat "vahvoja", heillä sellaiset olisivat itselläänkin. Heidän ei olisi tarvinnut vakoilla ja kopioida länsimaista teknologiaa. Heidän valtavassa maassaan olisi kosolti materiaa mihin tuotantoon vain.

"Tuhoisa pommi Lontooseen"

Ja ilmeisesti myös Pariisiin ja Berliiniin ja Kieviin. Mutta mitä venäläiset sitten tekisivät siellä? Siellähän ei edes venäläinen voisi elää, tuhotussa ja myrkyttyneessä maailmassa. Olisiko niin, että pelkkä kuvitelma onnellisemmasta ja edistyksellisemmästä maailmasta omien rajojen ulkopuolella on niin ärsyttävä ja kateutta synnyttävä? Voisiko olla niin, että venäläisillä on akuutti ja historian synnyttämä alemmuuskompleksi? Että he itsekin sisimmässään tajuavat, että eivät kykene siihen mihin muut kykenevät? Että jos he eivät saa herkkuja muilta, eivät sitten muutkaan niitä saa. Että jos edistyneemmät kansat tuhotaan, he itse ovat sitten edistyneimpiä?

Jotenkin tässä ajatuskulussa on logiikkaa. Mutta se on kolmivuotiaan logiikkaa.

Pietari I oli barbaariruhtinas, joka kopioi kehittyneemmiltä kansoilta ideoita, ymmärsi miltä uudet ideat näyttivät, mutta ei barbaarina ymmärtänyt mitä ne merkitsivät. 

Sen kun sinutellaan vaan!

Vanha tarina sotien ajalta kertoo, miten brittiupseerit kiinnittivät huomiotaan saksalaisiin sotavankeihin, jotka näyttivät kaiken aikaa puhuvan toisilleen. Näitä puheita kuunneltiin epäluuloisina, kunnes tajuttiin mitä vangit ketjussa tavaraa siirtäessään sanoivat: ”Danke Herr Doktor… Bitte Herr Professor… Danke Herr Doktor… Bitte Herr Professor…”.

Nuorena ylioppilaana vietin kesää täyshoitolassa. Kunnioittamani professori Heikki Järnefelt, jonka kanssa päivittäin keskustelin ja pelasin shakkia, teki kanssani sinunkaupat. Valtava kunnia minulle - mutta kyllä se sinuttelu oli minulle aluksi kovin kovin vaikeata.

Tänä päivänä olen jo niin tavattoman vanha, että lähes kaikki tapaamani ihmiset ovat minua reippaasti nuorempia. On helppoa sinutella jopa keski-ikäisiä naisia - jos pahastuvat siitä, eikä ikäni riitä ylempään arvoasemaan, voin aina puolustautua vanhuudenhöperöydelläni.

Suomessa ja Ruotsissa tämä tasa-arvoisuuden perinne on jo itsesestäänselvyys. Meillä on etunamme vielä sukupuolien tasa-arvo omassa kielessämme. Meidän ei tarvitse keksiä hupsuja neutraaleja ilmaisuja kuten ’hen’, jos ’han’ tai ’hon’ jostain syystä ei miellytä.

Voin hyvin kuvitella, että neitonen kahvilan tiskillä kysyy korkea-arvoiselta vieraalta: ”Otatsä kahviin maitoa tai jotain?”. Ja olen varma että Alexander Stubb siihen vastaa hurmaavasti hymyillen.

Lounasravintolassa näytin lukemaani sanomalehteä naapuripöydässä istuvalle hyvin synkännäköiselle työmiehelle, ja kysyin että ”Haluatko päivän lehden?”. Mies sanoi ”En”, mutta hymyili nopeasti. Ja otti synkän ilmeensä takaisin. Minusta tämä oli tavattoman miellyttävää. En häirinnyt häntä henkilökohtaisesti enkä tunkeilevasti, ja hän piti yllä yksityisyyttään, mutta satunnainen kohtaaminen oli niinkuin normaaleilla ihmisillä yleensäkin periaatteessa ystävällinen.

Keskustelutapa joissain japanin tai portugalin tapaisissa kielissä olisi minulle ylen tukalaa. Se ylläpitää epäluonnollista nokkimisjärjestystä, ja on jatkuvan hienosäädön myrkyttämää.

Mutta on hupaisa poikkeuskin, englannin puhuttelutapa: sielläpä vain Jumalaa sinutellaan, kaikkia muita teititellään!

https://yle.fi/aihe/ohjelma/aristoteleen-kantapaa-miten-euroopassa-puhutellaan-3092015

KUU. PUU. MAA.

Kun päivä on päättynyt ja pimeys peittänyt puut ja maat, ja ikkunain takana ei näy mitään, ihminen terästää päätään, on kaksin verroin huolestuneempi, varoo pienintäkin outoutta silmäkulmassaan. Enemmän kuin kerran tai kaksi minulla on illalla ollut kiusallinen tunne, että joku tuijottaa minua.

Vilkaisen ikkunasta, ja siellä se on. KUU... Yrittää piiloutua männyn taa, mutta ei ihan onnistu. Sen verran se silti yrittää pakoon, etten ehdi siinä pimeässä säätää kameraakaan. On räpsäistävä ennenkuin kuu puun taa taas katoaa.

Rupean miettimään kohtaamisemme yliaikaisia yhteyksiä. KUU. PUU. MAA. Kaikki mukana tuossa kuvassa. PÄÄ aktivoituu, LUUn sisällä sähköisiä sykähdyksiä sinkoilee synapsista toiseen.

Lopulta aamun koi valaisee ikkunan takaisen maailman. Mies pohtii yksitavuisia peruskäsitteitä ammoisten aikojen takaa. Niiden täytyy olla suunnattoman vanhoja, ajalta ennen kuin ugrilainen peruskieli oli ehtinyt luoda grammatikaalisen järjestelmänsä.

Ja minä olin, välähdyksen omaisesti, tajunnut sen tuijotuksen ihan samoin kuin mies viisi tuhatta vuotta sitten...