perjantai 30. huhtikuuta 2021

Majavan nimi

Uudenvuoden jälkeen olin tehnyt tiiviisti kirjoitustöitä, mutta illalla alkoi näköä haitata, olin varmaan rasittanut silmiäni, ja kävin maata. 

 Aamulla jatkoin nuotinkirjoitusta. Olin tekemässä eräästä ruotsinkielistä laulusta versiota jousiorkesterin säestyksellä. Teksti on luonnon kuvausta, ja orkesteritekstuuri on vastavaasti tavanomaista herkempää ja tarkemmin rakennettua. Työ sujui taas hyvin, silmäkin toimi, mutta sitten kävi oudosti. 

Minun piti kirjoittaa runoilijan nimi, Jacob Tegengren, ja siinäpä olikin työtä. Missä järjestyksessä nuo onnettomat kirjaimet pitikään kirjoittaa? Illemmällä se kirjoittaminen taas alkoi sujua, ja hankaluudet näyttivät väistyvän. 

Mutta kolmantena päivänä soitin lääkärilleni, ja aloin kertoa oudoista tapahtumista. En ollut puhunut kenenkään kanssa useaan päivään, ja puhe osoittautui vähän hankalaksi. Sanoja piti oikein haeskella, ja niiden kieliopillista muotoa korjailla. Lääkäri tiesi tietysti heti oireet, ja niin sitä lopulta oltiin kiireen vilkkaan Tampereella sairaalassa. 

Tuota pikaa kävi selväksi, että aivoinfarkti oli jättänyt kaksikin jälkeä pään sisälle, puheen ja kirjoituksen tienoille. Useita päiviä olin huolellisessa hoidossa, käveleminenkin oli kiellettyä, vaikka omasta mielestäni olin kyllä aivan mainiossa kunnossa. 

Nuotinkirjoitus oli jäänyt laulun herkimpään kohtaan: 

”Allt tystare blir det i luften, och skyn får ett skärare ljus, och lunden står andlöst stilla, och stilla blir asparnas sus…” 

Miten se meni? Vähän väliin melodia ja soinnutus tuntuivat selviävän, väliin taas jouduin epätoivoisesti yrittämään muistella sävelkulkuja. Koko sairaalassa olon aikana tämä askarrutti mieltä enemmän kuin mikään muu touhu. 

Viidentenä päivänä näytti siltä, että olin onnekas, päänkin toiminnat tuntuivat aivan kelvollisilta, ja fyysisesti olin varsin hyvässä kunnossa. Ehkä kohta pääsisin takaisin kotiin, 

Sitten minut vietiin puheterapeutin tutkittavaksi. Tämä puhui minulle kuin seitsenvuotiaalle, ja näytti muun muassa kuvia eläimistä. Kutakuinkin hyvin selvisinkin, jopa merihevosenkin onnistuin tunnistamaan. Mutta viimeisenä näytettiin eläintä, jolla oli leveä ja litteä häntä. Mikä piru se oli? Piisamirotta se nyt ei ollut, vaikka eli kosteissa oloissa. 

Yritin voittaa aikaa, kuvailin elukan talttahampaita ja elintapoja, ja kerroin jopa sen sukuelimistä saadusta hausteesta, jota kaupattiin Välimeren maihin saakka arvokkaana ylellisyystuotteena hajuvetenä. Mutta nimi? Mikä nimi? 

Terapeutti vihjaisi ensimmäisen kirjaimen, ja tokihan sitten se majavan nimikin löytyi. Jufenauta, minähän olen olen ihan oikeasti aivovammainen vajakki! Mahdanko päästä kotiin ikinä? 

Onneksi olin fyysisesti hyvässä kunnossa, ja juttelin leppoisasti ja sujuvasti ylilääkärin kanssa. Tämä uskoi puheitani, ja päästi minut illaksi kotiin. Mutta majavasta en maininnut mitään. 

Seuraavana päivänä kävin taas kompuutterin ääreen, ja jatkoin jousiorkesterin kanssa. Nuotinkirjoitus sujui moitteetta, aivan tavalliseen tapaan. Sillä puolella ei ollut minkään laista pulmaa. Varsin pian olin kutakuinkin normaalissa kunnossa, ja jos infarktista on jäänyt jotain jälkeä, huomaan sen lähinnä itse. Selvisin vakavasta sairaudesta siis aika vähällä, säikähdyksellä sanoisin. 

Mutta se perkeleen majava ei jätä minua rauhaan. Vajakki mikä vajakki.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Korkean paikan kammo

Harold Lloyd

Akrofobia eli korkean paikan kammo lasketaan tautien joukkoon, mikä minusta on melkoisen väärin. Varsinkin silloin kun tämä kammo vahvistuu iän mukana, näkisin kammon olevan puhtaasti itsesuojelua varten synnytetty. Se varjelee liiasta innokkuudesta ja ajattelemattomuudesta, sillä kulunut ruumis ei enää kykene leiskuvimmista sankarteoista selviämään.

Minulla akrofobia on kunnioittevalla tasolla. Ei pienintään mahdollisuutta katsella vaikka Harald Lloydin trapetsitemppuja pilvenpiirtäjien seinillä. Neljän kymmenen iässä jaksoin vielä kiivetä Pietarinkirkon portaat aina kupolin yllä olevaan lanterniiniin saakka, mutta sitten tuli reaalitodellisuus vastaan. Kaide ei juuri metriä ylittänyt, lattia oli vähän kallellaan ulos päin, ja sankarifotografi joutui takertumaan kaikilla ruumiinosillaan putoamista estämään.


Korkeanpaikan kammoni on itse asiassa kyllä jo lapsuuden aikaan syntynyt. Opin näet hiihtämään Helsingin saariston jäillä. Isoisä, isä ja minä siellä sivakoimme leveillä laudoillamme koskemattoman valkoista vapautta pitkin. Saaristolla on sellainen ominaisuus, että siellä täällä on pieniä matalia kallioluotoja. Niiden takia oltiin hyvin varovaisia. Luotoa kiivetessä oli epäilyttäviä ylämäkiä, mutta pahempaa kuitenkin seuraavat alamäet. Niissähän vauhdit saattoivat kiihtyä vaarallisen suuriksi. Tämän vuoksi kallioluodot olikin aina syytä huolellisesti kiertää.


 Arvioni mukaan noin yhden sentin, eli kengän korkuinen uhka on vielä kestettävissä. Mutta jos joutuisin käyttämään kymmenen sentin korkoja, uhka olisi jo eittämätön. Pallit ja tuolit ovat jo täysin ajattelun ulkopuolella.


Luonnollisesti akrofobia ulottuu myös piilotajunnan  alueille. Minulle näytettiin suurella innolla kuvia kallioista, vuorista ja torneista. Putosin tietysti itse, tai vielä mieluummin joku läheinen ihminen. Kunnes tajusin, että oli aika helppoa hämätä pahantahtoista unidramaturgia. Sen kun vain ovelasti muuttaa mäkimaat tasangoiksi, ja tornit mummonmökeiksi. Yleensä tämä onnistuu.


Vain muutamia juttuja olen tässä hiljakseen ihmetellyt. Miksi en koskaan ole saanut tarpeekseni Alpeista? Ja miksi ihmeessä maastohiihdon kilpailut varsinkin perinteisellä tyylillä latuja pitkin ovat niin loputtoman innostavia - kunhan ne toki on ulkoistettu ammattilaisten hoidettaviksi?

torstai 31. joulukuuta 2020

-ottaa vai -oittaa?

Alottaa vai aloittaa?


Kielitoimistolla on listattuna sääntöjä  ja niiden poikkeuksia runsain  mitoin. Mutta eiväthän kaikki -ottaa ja -oittaa -verbit ole vaihtoehtoja, vaan niillä saattaa olla jopa eri merkitys!

Mitä sanotte esimerkiksi tästä listasta?


tiedottaa = levittää tieto(j)a.

tiedoittaa = täyttää joku lista tai database tiedoilla eli hakusanoilla selityksineen.

helottaa = auringon havaittu olemus.

heloittaa = varustaa heloilla.

kirjoittaa = tuottaa kirjoitusta johonkin.

kirjottaa = lisätä värejä ja hahmoja johonkin.

tavoittaa = lisätä tapoja johonkin, esimerkiksi käyttäytymiseen.

tavottaa = saada kiinni jostain, yhyttää.

tasoittaa  = lisätä tasoja johonkin rakennelmaan.

tasottaa = tehdä tasaiseksi.

peloittaa = lisätä pelkoja johonkin, vaikkapa mieleen.

pelottaa = tuntea pelkoa.

pinnoittaa = lisätä pinnoja johonkin, vaikka lasten sänkyyn.

pinnottaa = tehdä pinta johonkin.

jonottaa = seistä jonossa.

jonoittaa = järjestää lauma ihmisiä jonoihin.

alottaa =  alkaa jotakin.

aloittaa = järjestellä esim. vaatimuksia tai luonnehdintoja alakohtaisesti.

teloittaa = varustaa teloilla.

telottaa = tappaa.

katkerottaa = lisätä juomaan katkeroa.

katkeroittaa = tehdä katkeraksi.

aidoittaa = varustaa aidalla.

aidottaa = antiikki- tai taidekauppiasta voi aidottaa, kun hän seuloo kopioita syrjään.

paikoittaa = sijoittaa vaikkapa auto sopivalle paikalle.

paikottaa = keilailija heittää ns. paikkoheittoja.

rokottaa = pistää neulalla vasta-aineita johonkuhun.

rokoittaa = lisätä rokkotauteja väestöön.

saunottaa = pestä asiakas saunassa.

saunoittaa = sijoittaa saunoja alueen asuntoihin.


Ja sitten bonuksena seuraavat:


kengittää = varustaa joku, vaikka hevonen kengillä.

kengättää = tunne joka monella naisoletetulla saattaa syntyä kenkäkaupan ikkunaa katsellessa.


Hyvää uutta vuotta merkitysten ja mielteiden parissa!


keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Tämä on huumoria!




Sattuipa silmään verkkolehteä selatessa, miten sarjakuvissakin on muodikkaat ja merkitsevät sääntönsä. Otsikkokuvat viestivät katsojalle tietyin totutuin keinoin.
 
Ylemmissä kuvissa eläinhahmot liikkuvat lukusuuntaan vasemmalta oikealle lennokkaasti. Molemmissa jalat ovat 30 asteen kulmassa. Ovat siis ratkiriemukkaan eloisia, millä ehkä tarkoitetaan jotain tosi hauskaa. On kuvissa merkittävä erokin. Kamalan luonnon otus katsoo suoraan lukijaa, ja viestittää siis esiintyvänsä juuri sinulle, ja laukovansa lennokkaita vitsejä. Wagner-sika taas katsoo eteenpäin, ei tee itseään tykö - ei tosiaan - ja laukoo miessikamöläytyksiä Viiville. 
 
Tuo viihdeohjelmista tuttu itseään tykö tekevä esiintyminen on välillä raivostuttavaa. Katso, me tehdään tätä hurjan hauskaa höpöilyä 'juuri sinulle'! Naura hei, naura nyt hei, naura nyt perkele, ja jollet tiedä missä sinun pitää nauraa, ääliömäinen yleisöhekotus kertoo sinulle missä tällä kertaa oli vitsi. Jopa Muumi-leffan laulussa "Muumipappa esiintyy", siis tekee perheineen showta - juuri sinulle!
 
Fingerpori-kuvassakin on yllättäen tuo 30 asteen kuvasommittelu, ja "äly"-laitettakin näytetään lukijalle, vaikka siitä ei sen kummempaa ole nähtävissä. Sen sijaan viimeisessä kuvassa kulma on muuttunut 45 asteeseen, on siis sen verran lennokkaampi, ja tyyppi katsoo melkein sinua päin. Avoin suu kertoo että nyt täältä tulee vitsiä niin maan helvetisti, kilahda vaan ja naura itsesi kuoliaaksi.

Useimmat meistä tuntevat kylähumoristin. Kun tämä huomaa sinun kävelevän vastaan, hän jo puolensadan metrin päässä vetää suunsa korvasta korvaan, katsoo sinua intensiivisesti, ja sorvaa mielessään jotain puolihävytöntä letkautusta 'juuri sinulle'. Raivostuttavaa. Hänestä ei pääse eroon vaihtamalla kadun toiselle puolelle. Hänkin vaihtaa.

Vitsiaddiktit ja päälle tunkevat humoristit ovat yhteiskunnan kannalta melkein yhtä kamalia kuin häjyt aikoinaan. Olen ollut kahdella harrastussivustolla, joilla oli tarkoitus keskustella erilaisista asioista ainakin suunnilleen vakavasti. Molemmat menivät tukkoon ja lopetettiin, kun mukaan tullut humoristi alkoi täyttää niitä vitsipläjäyksillään, jopa monta kertaa päivässä.

Kyllä hauskuuskin voi olla raivostuttavaa.

torstai 24. joulukuuta 2020

Kalenteri fantasiatarinoita varten


Unissa tai puoliunissa aivot kehräävät kokoon ajatuksensirpaleita, joista pitemmällä miettimisellä ja kirjallisilla ambitioilla voisi sommitella jonkinlaisia fantasia- tai scifikertomuksia. Niinpä nyt tuli mieleen, minkälaisen kalenterin tänne tulleet alienit olisivat meille kivikauden ihmisille rakentaneet.

Sen kalenterin tulisi tietysti perustua aurinkoon, ei kuun vaiheisiin. Yksinkertaisesti sanoen vuosi alkaisi luonnostaan talvipäivän seisauksesta, Kalenteriin kuuluisi 12 kuukautta, järjestettyinä kolmen kuukauden ryhmiin. Kussakin kuukaudessa olisi 30 päivää. Käytän sanaa 'kuukausi', vaikka kuun vaiheista ei nyt olekaan kyse.

Kalenterin erikoisuus on siinä, että kolmen kuukauden jaksojen välissä on yksi tai kaksi vuodenaikoja erottavaa päivää, jotka eivät kuulu itse kuukausiin. Kun talvikausi alkaa meidän joulukuumme 20. päivän jälkeen, ylimääräisiä juhlapäiviä olisi kaksi, ja ensimmäinen 30 päivän talvikuukausi alkaisi siis meidän joulukuumme 23. päivänä toinen talvikuukausi alkaisi meidän tammikuumme 22. päivänä, ja niin edespäin. Kolmannen kuukauden jälkeen tulee kevätpäivän tasaus, noin meidän maaliskuumme 20. päivänä, ja silloin on taas yksi ylimääräinen kuukausiin kuulumaton juhlapäivä.

Näin jatketaan, niin että kesäpäivän seisauksena on yksi, ja syyspäivän tasauksena taas yksi ylimääräinen juhlapäivä. Näin vuodessa on siis viisi suur-ajanjaksoja erottavaa erityispäivää, ja ymmärrettävistä syistä joka neljäs vuosi talvenalkua juhlitaan vielä kolmannella ylimääräisellä juhlapäivällä.

Tämän systeemin mukaan neljä vuodenaikaa siis alkavat kukin meidän kuukausiemme 20. päivän tienoilla. Talvi alkaa nykyjoulukuun 23. päivänä, kevät maaliskuun 22. päivänä, kesä juhannuksesta, ja syksy syyskuun 21. päivän tienoilla.

Kuukausi voisi jakaantua 5- tai 10-päiväisiin viikkoihin. Jälkimmäisessä tapauksessa päivien nimet voisivat perustua lukusanoihin, kuten nytkin monissa kielissä.

Tällainen kalenteri olisi paljon yksinkertaisempi kuin meidän historiallisista syistä johtuva kalenterimme. Jos juhlapäiviä pitäisi järjestää useammin, joka kuun 30. päivä voisi olla sellainen. Vuodenajan vaihtuessa näin voisi talven jälkeenkin siis olla kaksi juhlapäivää, joista jälkimmäinen siis olisi se 'ylimääräinen' päivä vuodenaikojen välillä.

Koko järjestelmä perustuu siis lukujen kymmenjärjestelmään, joka kymmensormiselle ihmiselle on luontaisin. Järjestelmästä puuttuisi koko kuun vaiheisto, sillä siihen ei kytkettäisi mitään epärationaalisia uskomuksia. Kuu jäisi vain ihmisten esteettiseksi iloksi.

Tällainen pälähti tänä yönä mieleen, ja nyt menen katsomaan tulisiko aivoista joitakin vihjeitä kivikausilaisten kouluttamiseksi ja heidän elämänsä parantamiseksi.

lauantai 31. lokakuuta 2020

Maja Rydman, unohdettu suomalainen runoilija 6 (Lisäyksiä)






Gösta Stenman ja Bertha Andersson vastanaineina.




Bertha tyttärineen. Maja on tässä n. 15-vuotias.





Tässä talossa Svenska teaternia vastapäätä
sijaitsi Stenmanin taidepalatsi. Aluksi talossa
oli venäläinen poikakoulu, ja sittemmin myös
Uuden Suomen toimitus.
















Tukholman Storgatan 10 oli Stenmanin Ruotsin päämaja
ja asunto. Samassa talossa toimi sitten joitakin vuosia myös
Majan "Stenmans dotter" -galleria.
















Mr. Bramwell, tämän kertomuksen hämmentäjä ja eräitten tapahtumien ainoa, hiukan arveluttava lähde, tuli Suomeen liian myöhään osallistuakseen talvisotaan, mutta sai työpaikan Turun yliopistosta apulaisopettajana syksyllä 1940 ja keväällä 1941.










Samoissa töissä hän oli myös Åbo akademissa. Vastoin kertomuksiaan hän palasi Englantiin sotilastehtäviin. Sodan loputtua Bramwell palasi marraskuussa -46 Turkuun opettamaan, ja oli kesän -47 vapaana. Antoiko hän opetusta Turussa syksyllä -47? Entä Pariisin-matka Majan kanssa? Lehtoriksi Helsingin yliopistoon hänet valittiin elokuusta -48 Majan kuoleman jälkeen. Hän erosi 1. vaimostaan virallisesti -48, ja solmi avioliiton samana vuonna Joan Rossellin kanssa. Tämä avioliitto arvatenkin purkautui 1952, jolloin Bramwell jätti Helsingin ja siirtyi vapaaksi kirjailijaksi Ranskaan.
Ensimmäisen vaimonsa kanssa hänellä oli kaksi lasta, syntyneet 1939 ja 1945. Myös Bramwell siis jätti pienen lapsensa kotiin.






Kaukaa Bramwellin ei tarvinnut hakea toista vaimoaan, sillä hänkin työskenteli Helsingissä. Pari arvatenkin erosi Bramwellin lähdön jälkeen -52. Seuraavana vuonna vaimo jätti Helsingin, ja muutti ilmeisesti pian sen jälkeen Yhdysvaltoihin.




Ajankohdat sopivat melko hyvin Bramwellin kertomuksen kanssa yhteen. Kun selviää opettiko tämä Turussa syksyllä, ja kuinka pitkään, vuoden 1947 loppupuolen tapahtumat voivat saada uskottavan selvityksen, ja Bramwellin voi katsoa kertoneen riittävän todennäköisen tarinan.

Valokuvat ovat Eino Krohnin Stenman-kirjasta, josta niiden tekijätiedot puuttuvat. Tekstikuvat ovat Helsingin yliopiston henkilökuntamatrikkelista.







 

perjantai 30. lokakuuta 2020

Maja Rydman, unohdettu suomalainen runoilija 5


 Maj-Lis Stenman, sittemmin Maja Rydman, lopuksi Maj-Lis von Wachenfeldt (1911 Helsinki - 1948 Pariisi) eli vaiherikasta elämää taidekauppias-isänsä avustajana ja kirjoittajana.  Sota-ajan tapahtumat vaikuttivat siihen monin tavoin ratkaisevasti. Epätoivoinen rakastuminen brittikirjailijaan, ja merkittävä osallistuminen Helene Schjerfbeckin viimeisten vuosien elämään vaikuttivat Majaan syvästi. Monet merkit viittaavat levottomuuteen, jopa henkiseen tasapainottomuuteen. Siihen liittyy myös lyhyt pika-avioliitto Atos Wirtasen kanssa.






Nyt, 1943 alkoi Majan elämän viimeinen vaihe. Hän muutti lopullisesti isänsä luo Ruotsiin, ja solmi Tukholman suomalaisessa kirkossa kolmannen avioliittonsa saman vuoden joulukuussa neljä vuotta vanhemman Thorolf von Wachenfeldtin (1907-78) kanssa. Tämä vanhaan saksalaisperäiseen aatelissukuun kuulunut kartografi ja lentäjä oli ilmeisesti ollut talvisodan aikana Suomessa, ja tehnyt tiedustelu- ja kartoituslentoja (http://surfcity.kund.dalnet.se/swedish_aviators/sweden_wachenfeld.htm).

Minulle on jäänyt täysin epäselväksi missä ja miten Maja oli kolmanteen aviomieheensä tutustunut, samoinkuin se mikä tämän suhde Stenmanin galleriaan oli. 'Stenmans dotter' -galleria Esplanadilla siirtyi kuitenkin viimeistään tuolloin Gösta Stenmanin gallerian yhteyteen Tukholman Storgatanille, ja se keskittyi pääosin moderniin taiteeseen, kun isän päägalleria alkoi pitäytyä vanhemmassa ja taloudellisesti ehkä turvallisemmassa taiteessa.

Maja osallistui kirjoittajana joidenkin taidekirjojen julkaisuihin. Vuonna 1945 hän kirjoitti esipuheen ja elämäkerran Honoré Daumier -kirjaan, ja samana vuonna johdannon Tyko Sallisen nuoruutta esittelevään teokseen. Ja 1946 tuli aika kirjoittaa johdanto Helene Schjerfbeck In Memoriam -julkaisuun. Kahdessa ensimmäisessä kirjoittajanimenä on yhä Maja Rydman, viimeisessä Maja Rydman - von Wachenfeldt. Majan galleriatoimista minulla ei ole mitään tietoja. Gösta Stenman oli näinä vuosina useasti sairaalahoidossa, ja galleriakin oli ajoittain suljettu - mutta mitä teki Maja? En tiedä.

Stenmanin arkiston penkomiseen minulla ei ole mahdollisuutta - ehkä sieltä löytyisi jotakin. Sekä Eino Krohnin Stenman-kirjassa (WSOY 1970) että Camilla Hjelmin Stenman-väitöskirjassa (2009) Maja jää johdonmukaisesti varjoihin. Näyttäisi siltä että hänen viimeisen vuotensa elämäntapahtumat ovat aiheuttaneet syvän haavan sukupiirissä. Samaan viittaavat ne nimettömät puhelinsoitot vuonna 2004, ensimmäisen Maja-kirjoitukseni jälkeen, joissa tivattiin mistä olen saanut luvan kirjoittaa Majasta.

Maaliskuussa 1947 Gösta Stenman avasi galleriansa viimeisen näyttelyn, jonka esittelylehden johdannossa arveli jättävänsä taidekaupan nuorempiin käsiin, eli Majalle, jonka avustajaksi ensimmäisenä mainitaan - Eric Rydman! Ilmeisesti Majan ja Ericin välit eivät olleet katkenneet, ja mies oli tullut Ruotsiin häntä avustamaan.

Maaliskuun 19. päivänä 1947 tapahtui kauan pelätty katastrofi. Sairaalloinen Gösta Stenman kuoli vain 59 vuoden ikäisenä. Neljä päivää myöhemmin Maja synnytti pojan. Voimme vain kuvitella, miten Maja näki tilanteen ja elämänsä. Mutta tästä eteenpäin olemme vain toisen käden epävarmojen tietojen varassa, nimittäin Mr. Bramwellin.

Kävi näet niin, että brittiläinen kirjailija James Bramwell oli sodan päätyttyä palannut 1946 Suomeen, ja alkanut luennoida Åbo akademissa ja Turun yliopistossa. Hän kertoo muistelmissaan The Unfinished Man ottaneensa yhteyttä Majaan sillä seurauksella että tämän intohimoinen rakkaus oli jälleen syttynyt liekkeihin. Bramwell väittää, että Majan sieluntila oli hyvin tasapainoton, ja että he viettivät kesällä aikaa kahdestaan Taalainmaalla, ja lähtivät loppuvuodesta Pariisiin.

Mikäli tämä pitää paikkansa, Majan on täytynyt jättää pieni lapsensa suvun haltuun, ja katkaista muutenkin välinsä sukuihin ja isännättömäksi jääneeseen galleriaan. "Shame and Scandal in Family" olisi näin tehnyt Majasta ja hänen muistostaan tuskallisen ja vaiettavan. Se selittäisi toki hyvin hänen syrjäyttämisensä kiistämättömän merkitsevästä sivuroolista Stenmanien historiassa. 

Bramwellin mukaan Maja oli täysin riippuvainen lääkeaineista, ja niiden liikakäyttöön hän Pariisissa kuolikin tammikuun 15. päivänä 1948. Bramwellia kuulusteltiin murhasta epäiltynä, mutta hänet vapautettiin todisteiden puuttuessa. Bramwell palasi Suomeen, ja toimi Helsingin yliopiston englanninkielen lehtorina elokuusta 1948 toukokuuhun 1952.  Mainittakoon että Bramwell oli 1. avioliitossaan 1939-48, ja toisessa vuodesta 1948. Molemmista syntyi lapsi.

Bramwell oli kirjassaan kirjoitellut niitä ja näitä Majasta, ja keksinyt hänelle mitä ihmeellisimpiä elämänvaiheita, mm. kulissiavioliiton eestiläispakolaisen kanssa. Eräässä hänen salapoliisiromaanissaan tapahtuu Pariisissa juuri samantapainen kuolema, jossa rakastaja oli syypää naisen menehtymiseen. Potiko Bramwell syyllisyyttä? Ainakin hänellä oli kohtalokas osuus Majan tragediassa.

Maj-Lis Stenmanin, Maja Rydmanin, Maja v. Wachenfeldtin tragedialla oli vielä masentava jälkinäytös, jonka tiedot perustuvat taas asiakirjoihin. Pariiin poliisin lausunnon mukaan Majan asunnosta 18, rue Drouot löytyi Isofein-nimistä unilääkettä, ja poliisin mukaan kuolema johtui lääkkeen yliannostuksesta ja oli ilmeisesti itsemurha. Poliisi luovutti Ruotsin konsulaatille Majan passin ja löytyneet 17000 frangia. Leskirouva Bertha Stenman lensi heti tiedon saatuaan Pariisiin. Ruumis kuljetettiin Roueniin, josta se lähti 16.2.48 Tor-nimisellä höyrylaivalla Ruotsiin. Arkun mukana ei kuitenkaan ollut  tarpeellisia kuolinsyytodistuksia, eikä Majan ruumista voitu tuhkata. Ruotsin ulkoministeriön vimmattujen patistelujen jälkeen ne saapuivat huhtikuun lopulla. Maja tuhkattiin pian tämän jälkeen, ja laskettiin isänsä viereen.

Hautaustoimiston lasku Ranskassa oli 73343 frangia, jota se peri Ruotsin konsulaatilta, joka puolestaan patisti ulkoministeriötä. Vasta 1.3.49 UM voi ilmoittaa, että rouva Stenman oli maksanut laskun.

Koko kertomus Majasta oli näin kääntynyt syväksi tragediaksi kaikille osapuolille. Mutta tragedian liikkeellepanija, seikkaileva tarinakirjailija välillä hämäävine teksteineen panee minut kuitenkin hartaasti toivomaan, että Majan todellinen elämäkerta vielä joskus saadaan uskottavasti kerrotuksi. Sen tämä kiehtova nainen todella ansaitsisi, kaikesta tuskaisesta elämäntarinastaan huolimatta.