Ritvalan alkuperäinen helkajuhla

Helkakulkue ja helkatulien polttaminen kuuluu ikivanhaan, jopa kristinuskon takaiseen perinteeseen. Sen maagisena tarkoituksena oli maan kasvun ja hedelmällisyyden varmistaminen; hyvin yleisesti tähän on lähes kaikkialla maailmassa liittynyt nimenomaan naimaikää lähestyvien neitojen kulkueet.

Ritvalan helkajuhlan iästä on esitetty monia toisistaan jyrkästikin eroavia arvauksia. Vanhimmat kirjalliset lähteet ovat vasta 1800-luvun alusta (K.A.Gottlund ja E.Lönnrot), ja niiden avulla perinnettä voidaan seurata aina 1780-luvulle asti. Mutta helkavirsien aiheisto heijastaa paljon vanhempia aikoja, renessanssiin ja keskiaikaan asti.

Ikivanha tapa jatkui aina 1880-luvun alun tienoille asti. Se loppui uusien asenteitten paineessa, ironista kylläkin juuri samaan aikaan, jolloin akateemisten piirien innostus Helkajuhlaa kohtaan saavutti huippunsa.

Seuraavassa esityksessä on käytetty pääasiallisena lähteenä Elsa Enäjärvi-Haavion teosta Ritvalan Helkajuhla (1953)

Helatorstaista juhannukseen tai Pietarinpäivään Ritvalan neidot kokoontuivat 1800-luvun alussa pyhäisin Raittinristille. Kulkueena he vaelsivat neljään ilmansuuntaan laulaen vanhoja runoja ("virsiä"). Lopulta he päätyivät Helkavuorelle, jossa piiriin asetuttuaan lauloivat laulunsa loppuun, ja palasivat sitten kylään. Taloissa leikittiin ja tanssittiin illemmalla. Helluntaisin Ritvalaan kerääntyi suurikin määrä väkeä naapurikylistä ja -pitäjistä, ja myös säätyläisiä oli paikalla.

Seuraavassa v. 1817 mitatussa kartassa ovat Yliskylän talot: [W]Moijanen, [A]Toppola, [R]Mikkola, [T]Vilonen, [U]Kaisti, [G]Vanhala, [E]Lumiala ja [D]Yrjölä. Aliskylässä olivat: [P]Oikonen, [F]Hinkka, [H]Laurila, [B]Jutila, [L]Nikkilä, [O]Ikonen, [Q]Karppi, [K]Oitti, [J]Ollila, [M]Sipilä, [N]Iso-Eerola, [Na]Vähä-Eerola, [S]Vekka] ja [C]Paavola.

Helkakulkueen reitti kulki 1800-luvun alkupuolella seuraavaan tapaan [kartta]:
Raittinristiltä (1) kulkue vaelsi kirkolle menevää tietä aina Hakalan maiden rajalle ja tiellä olevalle portille asti (2). Sieltä palattiin takaisin, ja jatkettiin kohti Yliskylää aina sen maita rajoittavalle Kurjenojalle asti (3), joskus aina Yliskylän ristille asti, jos väkeä oli paljon. Seuraavaksi kuljettiin jokunen matka kohti Nuutalaa (4), ja lopulta Oitin suuntaan ohi Paavolan ylös Helkavuorelle (5). Nykyinen helkakulkue vaeltaa kauemmas aina "Isonhauranmäelle" eli nykyiselle nuorisoseuran talolle asti (6). Tuo paikka oli kylän yhteistä maata; siellä sijaitsi paja, "sepän huoneet", tiili- ja tervahauta sekä sorakuopat, ja siellä on kertomusten mukaan myös poltettu Aliskylän helkatulia. Yliskylän tulet poltettiin ilmeisesti kylän lähellä sijaitsevalla Karjuveräjänmäellä.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retken yhteydessä 1887 piirsi nuori Selim Lindqvist, sittemmin tunnettu arkkitehti, näköalan Paavolan talolta "Helka-juhla kentälle". Sitä mukaa kuin aluetta rakennettiin, juhlakenttä hiukan siirtyi, mutta ilmeisesti se oli hyvin lähellä kuvan kaivoa.

Takana vasemmalla nykyisen Nuorisoseurantalon kumpu?

Papit vastustivat...

Sääksmäen kirkkoherrat katsoivat 1700-luvulla, että helanlaulamista ei tarvitse kokonaan kieltää, kunhan Jumalan nimi jätettiin kertosäkeestä pois. Tuolloin oli vielä laulettu "Jumala on joukos" tms., mutta se piti muuttaa muotoon "Kauniissa joukos". Tällaisia päätöksiä tekivät ainakin rovasti Johannes Fonselius (1733-41) ja kirkkoherra Erik Gyllensten (1779-91).
1800-luvulla asenteet kovenivat. Vuosisadan alussa nimismies kielsi juhlat kokonaan, mutta kun seurauksena oli katovuosi, kansa raivostui ja helanhuuto jatkui. Sotarovasti Salomon Hellstedt (Sääksmäessä 1841-58) oli ankara helkavirsien vihaaja, ja suuttui Jutikkalan August Blåfieldille joka oli jakanut painattamaansa Helka-arkkia seurakunnan alueella. Myöhemmätkin kirkkoherrat suhtautuivat kielteisesti Helkajuhlaan, ja Gustaf Dahlberg (1873-91) kielsi sen kokonaan.

...mutta säätyläistö kannatti

Sen sijaan suuri osa säätyläistöstä suhtautui Helkajuhlaan myönteisesti. Hyvä esimerkki heistä oli edellä mainittu ylioppilas August Blåfield Jutikkalasta (1826-1901), joka huonosta suomenkielentaidostaan huolimatta vuonna 1845 kirjoitti muistiin helkavirret, ja julkaisi ne seuraavana vuonna 22-sivuisena vihkosena. Sääksmäen tuomiokunnan tuomari (1846-67) Kustaa Arckenholz piti helanhuutoa viattomana vanhana tapana, ja nimismies Renfors oli esimiehensä kannalla.

Vanhan helanhuudon murheellinen rappio

A.O.Heikelin artikkelista Uudessa Suomettaressa 26.7.1881:

Ritvala on suuri kylä, jossa on monta kymmentä taloa, ja sen keskellä kulkee ristitie. Tämän varrelle s.o. kylän raitille on nuorisoa kaukaa ja läheltä vuosisatojen kuluessa tulvannut helkajuhlaa aloittaessa. Niin nytkin oli laita. Tuossa teitten kulmassa seisoi miehiä, toisessa näkyi vaimoväkeä ja lapsia, mutta tuolla muutaman portin vieressä olivat kylän tytöt yhdessä joukossa. Noin tuli ollakin vanhanaikaisen tavan mukaan, sillä yksinomaisesti tyttöjen asia oli laulaminen. Alku olikin lupaava, mutta siinä olikin kaikki, sillä vähäisen mietittyä ja syyttäen etteivät enää osanneet laulaa ja ettei heillä myöskään ollut "arkkia", läksivät tytöt, pahoillaan siitäkin, että miehet muka olivat päästäneet "pelimannin" pois heidän kylästä toiseen, hiljaan astumaan pitkin yhtä raittia Sääksmäen veden rannalle päin. Samassa kuului höyrylaivan vihellys; sen laiturille riennettiin ja laulaminen jäi sikseen. Höyryn kieli voitti laulun mielen, nykyajan huvitukset puhalsivat pois viimeisetkin vivahdukset entisyydestä!

Vuonna 1904 helkajuhla herätettiin henkiin, kun seminaarissa aiheeseen perehtynyt nuori opettajatar Armida Manner innosti kylän jatkamaan kuuluisaa perinnettä.

Helkavirret 6: Mikä oli helkavirsien alkuperäinen sävelmä?

Ritvalan helkavirsien sävelmä muistiin merkittynä (KR 2004)

Helkavirsien sävelmä (tai sävelmät?) sellaisena kuin se on esiintynyt 1800-luvun alkupuolella on meiltä kadonnut. Yksikään melodiaa muistiin merkinnyt tutkija ei ole ollut läsnä itse kulkueen aikana. Vain tutkijoista ensimmäiselle, K.A.Gottlundille, järjestettiin jonkinlainen lyhyt näytös - mutta hän ei kertomansa mukaan muistanut sävelmästä mitään.

Meille on vain säilynyt joukko muistiinpanoja, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, mutta joissa on myös merkittäviä yhteisiä piirteitä. Alla olevassa yhdistelmässä ovat kaikki merkittävät toisinnot:

Lönnrot1 = Alkuvirsi, 1840 Kanteletar, RS II 746. Ulkomuistista.

Lönnrot2 = Alkuvirsi, Mehiläinen X/XI 1836. Ulkomuistista.

Reinholm = Alkuvirsi, Reinholmin käsikirjoituskokoelma, Kansallismuseo. Lähde tuntematon.

Borenius1 = Alkuvirsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota hiukan erilaisella lausutuksella, RS II 742/743. Tähän versioon pohjautuu nykyään käytössä oleva melodia.

Borenius2 = Mataleenan virsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota, RS II 748

Borenius3 = Mataleenan virsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota, RS II 745 (RS II = Suomen kansan sävelmiä, neljäs jakso: Runosävelmiä, II Karjalan runosävelmät. SKS, Helsinki 1930)

- - - - - -

Merkillepantavaa on, että niin Lönnrot kuin tarkka Boreniuskin ovat olleet epävarmoja jopa tahtiluvusta; se tarkoittaa että heillä ei ole ollut tarkkaa käsitystä pääsäkeen ja kertosäkeen keskinäisestä pituussuhteesta. Niinpä heillä on molemmilla sekä 2 (tai 4) -tahtinen, että 3 (tai 6) -tahtinen versionsa. Asiaa selittää se, ettei kumpikaan ole kuullut sävelmää käytännössä tyttöjen kulkueen laulamana.

Mitä itse melodian säveliin tulee, Lönnrotin yksinkertainen versio (Lönnrot1) on selvästi melodian runko, kolmisoinnun sävelet ylös-alas-ylös (1-3-5-3-1-(3)-5), jota seuraa kertosäkeen "dominanttisävyinen" välike (4-2). Lönnrot päättää kertosäkeen perussäveleen (1), mikä varmaankin on virhe. Kaikilla muilla kertosäe päättyy luontevasti säveleen 2.

Pulmana ovat runkosävelten välillä olevat välisävelet. Kuinka paljon niitä, melismoja tai "niekkuja" oli?

Asiaa voi tarkastella kahdelta suunnalta. Jos sävelmää laulettiin marssittaessa joka askelella runkosäveltä vaihtaen, eli suhteellisen nopeasti, niekkujen määrä oli varmasti pieni tai olematon. Jos taas laulajat eivät lainkaan askeltaneet tahdissa, tai laulu muuten vain leijaili askelia hitaammin joukon yllä (kuten nykyään), niekkuja saattoi olla enemmän. Runkosävelten 1-3-5 väliin saattoi alussa tulla välisäveliä useampiakin (jopa 1-12-34-56), ja varsinkin sävel 6 nuottiesimerkin ensimmäisen tahdin lopussa tuntuu melko varmalta - se kun esiintyy useimmissa versioissa, joskus viivästyneenä toisen tahdin alussa.

Toinen näkökulma on laulajan ja muistiinmerkitsijän välinen tilanne. Laulaja on saattanut laulaa käypää tempoa hitaammin, ehkäpä muistiinmerkitsijän nuottikynän vitkan vuoksi. Tai laulaja on saattanut muunnella sävelmää tekstin edetessä ylimääräisillä niekuilla, liukumilla sävelestä toiseen, tilanteen mukaan improvisoiden. Tähän viitannee Borenius-Lähteenkorvan versioiden lukuisuus. Jos näin on ollut, Boreniuksen omaan aikakauteensa nähden tarkka nuotitus oudonsävyisine trioleineen (Borenius1) on saanut melkoisen oppitekoisen luonteen, joka yhä vain korostuu nykyisen nuottitarkan opetuskäytännön mukana - se kun on nykyisen sävelmän pohjana.

Koska lauletut tekstit ovat sisällöltään hyvin erilaisia, on hyvin mahdollista että esilaulajat ovat koristelleet lauluaan niekuilla. Itse asiassa tuntuisi kovin tylsältä laulaa tällaista tekstimassaa jatkuvasti samalla lailla.

Aivan varmaa on, että suuren neitojoukon laulaessa suuri osa nuoteille merkityistä yksityiskohdista on ollut käytännössä mahdoton. Moni laulaja on toki saattanut esimerkiksi epävarmuuttaan tavoitella säveliä liukumalla, niekkuillen, mutta suuren laulajamassan kävellen laulaman sävelmän on kuitenkin täytynyt olla laadultaan yksinkertaisempi kuin esimerkiksi nykyinen.

Oma arvaukseni on, että Borenius2 (ylempi versio) voisi olla suhteellisen lähellä alkuperäistä käytäntöä.

Mahdollinen helkasävelmä 1800-luvun alkupuolella (Rydman).

(Pelastettu hävitetyiltä kotisivuilta, 29.1.2004)

Helkavirret 5: Annikkainen, ja Kesti joka jatkoi matkaansa

"Kolmas ja viimeinen Helka-juhlassa esitetyistä kertomarunoista, Annikaisen virsi, vie meidät ritarilinnojen elämästä kaupunkilaisten porvarien piiriin. Se kuvaa tapausta niiltä ajoin, jolloin saksalaisten Hansa-kauppiasten laivoja yhtenään majaili, yli talvenkin, Suomenniemen rannikolla. Sillä välin ennättivät nämät kauppamiehet tehdä läheisimpiäkin kuin asioimistuttavuuksia. Hansakaupunkien asetukset kuitenkin ankarasti kielsivät heitä menemästä lailliseen avioliittoon sen maan tyttärien kanssa, jossa he kauppaansa pitivät, etteivät he siihen maahan ja kansaan pysyväisesti kiintyisi. Seurauksena olivat monet onnettomat suhteet, joista paikkakunnan väestö sai niin paljon kärsiä, että niiden muiston on runon muodossakin jälkimaailmalle säilyttänyt". (Julius Krohn)

Kauppalaivureita kutsuttiin Suomessa nimellä 'kesti'. Sana tulee ruotsin sanasta 'gäst', 'vieras'. Samansukuinen on novgorodinvenäjäksi sana 'gost'. Kestien ja Turun naisten välillä tapahtui asioita, jotka herättivät tarpeen runoilla opetus- ja varotusvirren. Sellainen syntyikin, ja se levisi Inkeriin ja Karjalaan asti kymmeninä erilaisina muistinvaraisina versiona. Länsi-Suomessa niiden muisto kuitenkin oli jo hiipumassa modernimpien kiinnostuksenkohteitten paineessa.

1800-luvun alussa jopa Ritvalassa Annikaisen varotus- ja kostovirsi oli jäämässä unohduksiin. Siitä saatiin kokoonkerättynä vain sirpaleita. Mutta Inkerin suunnalla muistiin oli jäänyt enemmän. Niinpä rohkenen tässä koota palasista jonkinlaisen kokonaisuuden, jossa värillä merkitsen Ritvalan naisilta säilyneitä jaksoja.

Annikkainen siis neuvoi Turun neitoja varomaan kestien houkutuksia, ja kertoi miten hänen innostuksensa ulkomaisia ylellisyystavaroita kohtaan johti suureen pettymykseen. Niinpä hän katkerana sitten anoi myrskytuulen upottamaan mokoman miehenkuvatuksen laivoineen.

Annikaisen virsi - vapaa mukaelma

Annikkainen neito nuori istui Turun sillan päässä,

neuvoi Turun neitosia, kaitsi kaupungin kanoja:

Älköön tehkö tyttö toinen, kuin tein minä poloinen.

Kesän Kestiä lepytin, talven miestä taivuttelin.

Jo mun kerran Kesti petti, houkutteli huoran poika,
Söi mun syötetyt sikani, joi mun joulutynnyrini.

Minun pieni pellopaitan tahtoi verkaista hametta,
Minun verkainen hamehen tahtoi vyötä kullatuista;
Minun vyöni kullatuinen tahtoi raskaita rahoja;
Minun raskahat rahani tahtoi nuorta kauppamiestä.

Minun nuori kauppamiehen tahtoi mennä muille maille, muille maille vierahille.

Puhui purjehen sijahan, kantoi haahtehen kalunsa.

Tuo, Jumala, suuri tuuli, rakenna rajuinen ilma,

nosta pilvi luotehesta, toinen lännestä lähetä,

kaada laiva kallellensa, sysäele syrjällensä!

Kutti, kutti, Kestin kelmi, ei ole aina Annin vaipat, eikä Annin päänalaiset,

meren vaahto vaippanasi, meren tyrsky tyynynäsi, meren aalto pääsi alla!

Tämä railakas raivonpurkaus olisi tänäänkin otollinen lavan päältä lausuttuna!

(Kuvassa Hansa-kauppiaitten suosikkilaiva 1200-1300-luvuilta. Wikipedia).

Helkavirret 4: Uskollinen Inkeri, ja viime hetken pelastus?

Inkerin virsi, joka nykyisin on ainoa balladi jota Ritvalassa lauletaan, on alun perin Skandinaviassa levinnyt tanssilaulu. Tunnetuimmassa ruotsalaisessa versiossa se on nimeltään Lagmansvisan, ja siitä tuli Lalmanti, Ingasta tuli Inkeri. Mutta tarinan ainekset ovat yleisemmätkin.

1. Rakastunut neito, tai kuten tässä jo lapsena ritarille kihlattu tyttö joutuu odottamaan häitään, sillä mies joutuu lähtemään sotaan. Hän saattaa viipyä kauankin, mutta neito lupaa odottaa.

2. Kilpakosija uskottelee ritarin kuolleen, tai neito viedään väkisin toisen miehen vaimoksi. Häitä vietetään, mutta neito kieltäytyy viimeiseen saakka. - Yleisesti levinneissä balladeissa toki neito jopa suostuukin, mutta häiden aikana se kuollut ritari saapuu yllättäen, kauheine seuraamuksineen.

3. Neito siis odottaa viimeiseen saakka, ja näkee purjeen merellä. Hän tuntee purjeen, ja tietää että mies on palannut.

Tämä laivan tulo (usein viimeisellä hetkellä), ja tutun purjeen huomaaminen on tavattoman suosittu aihe monissa tarinoissa. Se on löytänyt tiensä jopa Wagnerin oopperaan Tristan ja Isolde.

Monissa balladeissa rakastettu siis saapuu viime hetkellä, ja "he saavat toisensa". Mutta Ritvalan kertomuksessa tarinan loppu jää auki. Tutkijatkin ovat erimielisiä lopputuloksesta. Mutta oletan että muinaiset neidot ovat mielellään tulkinneet lopun myönteisesti.

Inkerin virsi

Inkerin, ihanan neidon Lalmanti, iso ritari varasi vakuhun naida,
antoi kättä kätkyelle, isoin kimpuin kihlaeli, suurin sormuksin lunasti.
"Kokotteles vuotta viisi, vuotta viisi, vuotta kuusi, sekä seitsemän kevättä,
kanssa kaheksan keseä, ynnä syksyä yheksän, talvikausi kymmenettä.

Kun sa kuulet kuolleheni, kaiketi kadonneheni, ottaos uros parempi,
älkös sä pahempatani, älkös sä parempatani; ota muutoin muotohises."

Eerikki, vähä ritari, valhekirjat kannatteli, valhekirjat kiiruhulta:
"Lalmanti on sodissa voittu, pantu maahan paineluissa."

Inkeri ihana neito vietihin vihintupahan.
Väen kihlat annettihin, väen ei vihille saatu
eikä miehin eikä miekoin eikä uljasten urosten
eikä vaimoin valittuin eikä neitten kaunokaisten.

Inkeri, ihana neito, istui se lutin solassa, sekä istu että itki,
katsoi itään, katsoi länteen, katsoi poikki pohjoisehen.
Näki kykkärän merellä: "Jos sä lienet lintuparvi, niin sä lähdet lentämähän;
jos sä lienet kalaparvi, niin sä vaipunet vetehen,
jos sa lienet Lalmantini, laske purtes valkamahan."

"Mistäs tunnet Lalmantikses?"

"Tulennasta tunnen purren, tulennasta, laskennasta,
toisen puolen purjehesta: uusi on toinen purjepuoli,

toinen silkkiä sinistä, silkki Inkerin kutoma, kauan neidon kaiehtima."

"Minun nuori veljyeni, ota ohrilta orihis, iduilta ikälihanen,
maatajalka maltahilta; aja vastaan Lalmantia!"

"Terve, nuori näälämiehen', kuinka Inkeri elävi?"
"Hyvin Inkeri elävi: viikkokausi häitä juotu,
toinen lahjoja ladeltu, kolmas anttu antimia!"

(Kuva Manessen koodeksista 1300-luvun alusta: Ritari ja hänen rakastettunsa haukkametsästyksen jälkeen).

Helkavirret (3): Mahtava legenda ja kaksi balladia

Helkavirsien kolme legendaa tai balladia kertovat naisten elämästä, niinkuin ennenvanhaan, keskiajalla, asiaa ajateltiin, ja niissä on ehkä hiukan opetuksellinenkin piirre.

Mataleenan virsi on eräs version evankeliumien Magdalan Marian tarinasta. Hänestä ryhdyttiin varsin pian kertomaan laajempia ja varsin mielikuvituksellisia legendoja, ja jo keskiajalla sellaisia tunnettiin kaikkialla Euroopassa niin kertomuksina kuin kansanlauluinakin. Suomalaisena Ritvalan versiona se sai muista hiukan erilaisen sävyn: syntisen elämän muuttuminen katumukseksi ja nöyryydeksi on esitetty harvinaisen voimakkaasti, hämmästyttävällä syvyydellä ja vaikuttavuudella. Alempana esittelen tämän mestariteoksen tarkemmin. (Edelfelt: Mataleena) 

Inkerin virsi on kaikkialla tunnettu aihe: kertomus uskollisuudesta ja odotuksesta. (Kuvassa ritari Konrad von Altstetten lepäämässä rakastettunsa  kanssa haukkametsästyksen jälkeen. Manessen koodeksi, Zürich, 1300-luvun alku).

Annikkaisen virsi on suomalainen runokertomus keskiajan kauppamiesten ja Turun naisten kohtaamisesta - ja kostosta.

* * * *

Tänä päivänä voimme ihmetellä sitä, kuinka muinaiset nuoret naiset saattoivat muistaa ulkoa näin valtavan pitkiä runotekstejä. Tämän päivän helkatytöt laulavat enää vain yhtä balladia, Inkerin virttä, ja siitäkin vain noin puolet. Mutta nämä vanhat runokertomukset eivät olleet mitään kirjallisuutta, vaan suullista perinnettä. Sukupolvesta toiseen Ritvalankin naiset keskittyivät muistamaan runoja, sillä lukemista heillä oli vähän, jos ollenkaan. Meiltä tämä taito on suurelta osalta kadonnut, ja suorastaan ihmetyksen aihe.

Tässä käyn läpi ensimmäisen näistä legendoista, joka on

Mataleenan virsi

Mataleena on vauras, komeilunhaluinen ja kopea nainen, korkokengissään ja loistoesineillään. Ne mukanaan hän menee lähteelle "kultakiuluineen". Kuvajaisessaan hän näkee kulahtaneensa pahoin. Tulee Jeesus paimenen hahmossa ja pyytää vettä. Mataleenalla ei muka ole astiaa. Hän halveksii vanhaa miestä, isänsä palkollista. Jeesus paljastaa tietävänsä että Mataleenalla on kolme tapettua lehtolasta, tapettuina tuleen, veteen ja maahan. Heistä olisi tullut menestyneitä miehiä. Mataleena murtuu, ja alistuu rangaistukseen komean ja kuulun monologinsa sanoin.

Mataleena, neito nuori, kauan se kotona kasvoi,

kauan kasvoi, kauas kuului, tykönä hyvän isänsä, kanssa armahan emonsa.
Palkin polki permannosta hänen korkokengillänsä,
hirren kynnystä kulutti hänen hienohelmallansa,
toisen hirren päänsä päältä hänen kultakruunullansa;
rautaisen rahin kulutti astioita pestessänsä,
kulman pöyästä kulutti hopiapäällä veitsellänsä.

Mataleena, neito nuori, meni vettä lähteheltä
kultakiulunen kädessä, kultakorva kiulusessa.
Katseli kuvan sijoa: "Ohoh minua, neito parka!
Pois on muoto muuttununna, kaunis karvani kadonnut:
eipä kiillä rintakisko eikä hohda päähopia,
niin kuin kiilsi toiskesänä, vielä hohti mennä vuonna."

Jeesus paimenna pajussa, karjalaisna kaskimaissa,
anoi vettä juodaksensa:"Annas vettä juodakseni!"

"Ei oo mulla astiata, eik' oo kannuni kotona."
Pikarit pinona vierit, kannut halkoina kalisit.

"Pistäspä pivosi täysi, kahmalossa kanniskele!"

"Mitäs puhut, Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja,
isäni ikäinen paimen, ruotiruodoilla elänyt,
kalanpäillä kasvaellut karjalaisna kaskimaissa!"

"Siis mä lienen Suomen sulha, Suomen sulha, maiden orja,
isäsi ikäinen paimen, ruotiruo'oilla elänyt,
kalanpäillä kasvaellut karjalaisna kaskimaissa,
ellen elkiäs sanele."

"Sano kaikki, mitäs tiedät!"

"Kussas kolme poikalastas? - Yhden tuiskasit tulehen,
toisen vetkaisit vetehen, kolmannen kaivoit karkeesen.
Sen kuin tuiskasit tulehen, siit' ois Ruotsissa ritari;
sen kuin vetkaisit vetehen,siit' ois herra täällä maalla;

sen kuin kaivoit karkeehesen, siit' ols pappi paras tullut."

Mataleena, neito nuori, rupes vasta itkemähän, itki vettä kiulun täyden,
Jeesuksen jalat pesevi, hiuksillansa kuivaeli:

"Itsepäs lienet Herra Jeesus, kun mun elkeni sanelit!
Pane minua, Herra Jeesus, pane minua, minkäs tahdot,
soihin, maihin portahiksi, porttojen polettavaksi, jaloin päällä käytäväksi!
Pane minua, Herra Jeesus, pane minua, minkäs tahdot,
silloiksi meren selälle, lahopuiksi lainehille,
joka tuulen turjotella, joka lainehen ladella!
Pane minua, Herra Jeesus, pane minua, minkäs tahdot,
tunge hiiliksi tulehen, kekäleiksi valkiahan,
joka tulen tuikutella, valkiaisen vaikutella!"

(Loput tekstit seuraavissa blogiteksteissä).

 

 

Ritvalan helkavirret 2 - Loppulaulut

Ritvalan helkavirsien lopussa on kaksi lyhyttä runoa. Niistä Tuomen synty on aineksiltaan ikimuinainen, ja heijastelee ihmisten vanhoja selityksiä siitä miten maailma ja ympäristö on syntynyt.

TUOMEN SYNTY

Hikos hirvi juostuansa, joi hirvi janottuansa, heränteestä lähtehestä.
siihen kuolansa valutti, siihen karvansa karisti, siihen heitti haivenensa.
Siihen kasvoi kaunis tuomi, tuomehen hyvä herelmä.
Joka siitä oksan otti, se otti ikäisen onnen,
joka siitä lehvän leikkas, se leikkas ikäisen lemmen.

Tämän lyyrisen runon ainekset ovat yleiset ja suositut koko Suomessa, Vienaa ja Viroa myöten. Helkajuhlaa varten niistä valikoitui helluntaita ja kevättä varten sopivat.

Hirvi oli saaliseläimenä muinoin ylivoimaisesti tärkein, mikä näkyy mm. muinaisista kalliopiirroksista ja -maalauksista. Siksi se oli myös myyttinen ja ”yliluonnollinen”. Janoava hirvi on koko Euroopassa tunnettu symboli, ja tunnettu jopa Vanhan testamentin psalmista. Se esiintyy monenlaisissa yhteyksissä, esimerkiksi saalistusloitsuissa. Tässä helkavirressä on otettu mukaan vain tämä myyttinen toimija.

Heränteinen on pulppuava, jopa talvella sula lähde, vertaa sanaan ”hersyvä”.

Muinaisen perinteen mukaan kaikella oli "synty"-syynsä. Puiden syntyä kuvaavissa loitsuissa ”siemenenä” oli hyvin usein hirven karva.

Monilla kansoilla oli ajatus maailmanpuusta, joka piti taivaan pystyssä ja paikoillaan. Saksassa ja Skandinaviassa se oli usein saarni tai marjakuusi, suomensukuisilla tammi. Helkajuhlassa maailmanpuu on ajatuksena korkeintaan taka-alalla, eivätkä muinoiset Ritvalan tytöt varmaankaan edes sellaista enää ajatelleet. Mutta koska kaikilla asioilla piti olla ’syynsä’, pyhillä puillakin, myös tuomi oli usein tämä pyhä tai tärkeä puu. Varsinkin kevään juhlassa, kun sekä maan kasvua että naisten hedelmällisyyttä pyrittiin edistämään, tuomi oli kukkiensa ja tuoksunsa takia mitä keskeisin symboli. Tuomella oli joskus jopa varottava maine, sitä ei joidenkin mielestä pitänyt istuttaa lähelle tyttöjen aittoja, nämä kun voisivat saada tuoksusta mieleensä muutakin!

Ikuinen onni ja ikuinen lempi olivat kaikkialla yleinen laulunaihe, ja olihan lehtipuitten oksia tapana myös sijoitella talojen ja muiden paikkojen koristeiksi. Tähän hedelmällisyysrituaaliin tämä avoimen eroottinen aihe sopii täydellisesti.

LOPPUTOIVOTUS

Jeesuksen jätän sijahan, hyvän Maarian majahan,
hyvä on toiste tullakseni, parempi palatakseni
ennen tehdyille teloille, alotuille anturoille.

Kenenkä telat tekemät, kenen anturat alomat?
Jeesuksen telat tekemät, Maarian anturat alomat.

Nämä olivat muinoin hyvin yleisiä sanoja hyvästijätöissä myös Suomessa ja Virossa. Mutta nämä ”telat” ja ”anturat”? Monet tutkijat ovat arvelleet, että niihin heijastuvat keskiajalla kulkeneiden munkkien kantoalttarien pohjat, toiset pitävät sanoja symbolisina. Itse olen taipuvainen edellisiin. Virallinen kirkko ei oikein pitänyt näistä kilpailijoistaan, dominikaanimunkeista, vaeltavista (ja halvemmista) hengenmiehistä, ja Sääksmäen kirkkokin on alunpitäen jo rakennettu nykyiselle paikalle, viiden kilometrin päähän. Ritvalassa oli siis ”kilpailija”, papit olivat mustasukkaisia, ja heillä oli vaikea sietää toista kilpailijaa, joka ehkä oli vielä vähän harhaoppinen ja vihattavan muinaisuuden merkitsemä. Oliko valta ja raha tämänkin ristiriidan takana?

Seuraavaksi käsittelen helkavirsien kolmea legendaa. 

Helluntai lähestyy - ja Ritvalan helkavirret

Tänään on helatorstai, ja ensi viikon lopulla on vihdoin helluntai. Silloin neidot lähtevät kokoon ikivanhaan Ritvalan kylään Sääksmäessä, ja laulavat hämärästä muinaisuudesta periytyviä helkavirsiä, sillä on helkajuhla, kevään ja hedelmällisyyden muinainen maaginen pyhä päivä. Monet ovat ihmetelleet näitä laulun sanoja. Ylen kummallista kieltä - mitä ihmettä tuolla sanotaan? Eräälle entiselle helkaneidolle kirjoitin tämmöistä selitystä näistä. Mutta ensin se ALKUVIRSI Ruvetkasme, rohjetkasme, älkäs ääntämme hävetkö, vaikk' on lapset laulamassa, heikot virttä helkkämässä. Annas mun käen kukata, merihelmen helkytellä, Saksan pähkinän sanella, Ruotsin ruokosen puhella, Turun urvun uikkaella, väättyvasken vaikkaella. Käykäm siukuset sinelle, mataroille morsiamet! Tuokam sieltä seulan täysi, mataroita markan vakka! Tehkäsme sinestä silta, uikasme punasta porras, jumaloihin mennäksemme, jumaloihin puhtahisin. Kun nämä laulut kirjattiin muistiin 1800-luvun alussa, noista vanhoista runoista eivät pari sataa vuotta sittenkään eläneet tytöt kaikkea ymmärtäneet, mutta oltiin sitä mieltä että niitä ei kumminkaan tohdita muuttaa. Ja kun kaikki oli pelkästään muistin varaista, jotakin oli aikojen mukana varmaan unohtunutkin. Mutta tässä on nyt 'suomennettuna' alkuvirsi eli -runo. (”Virsi” on muinainen balttilainen laina *wirds = ’sana’, samaa sukua kuin ’word', ja ”runo” on muinainen germaanilaina, joka tarkoitti piirrettyä taikamerkkiä tai kirjoitusta). (Vanha suomalainen filosofi sanoi:"Sanat ovat kuin avantoja, joiden alla merkitysten kalat uivat omia teitään”)… Ja sitten se Alkuvirsi Ensin vanhaan tapaan toivotukset ja innostavat sanat:     Ruvetkasme, rohjetkasme, Älkäs ääntämme hävetkö,     Vaikk' on lapset laulamassa, Heikot virttä heittämässä. Sitten juhlitaan, yhä kovaäänisemmitn:     Annas mun käen kukata, laulaen,     Merihelmen helkytellä, Saksan pähkinän sanella, helistimillä     Ruotsin ruokosen puhella, ruokopillillä,     Turun urvun uikkaella, Turun tuomiokirkon urut rakennettiin viimeistään 1500-luvulla.     Väättyvasken vaikkaella. Käyrätorvella! Molemmat pitivät hirmuista mökää  noihin aikoihin! Sitten valmistaudutaan juhliin, hankitaan koreat vaatteet. Sitä varten tyttöjen piti kerätä väriaineita. Punainen ja sininen olivat kaikkein hienoimmat värit, ja sellaisten saaminen oli täällä vaikeampaa, ulkomailla oli parempia. Ajattelepas Sääksmäen pukua! Punaista ja sinistä! Keltamataran juurista sai punaista, sinivuokoista jonkun mukaan sinistä, mutta sitä varsinaista siniväriä sai parhaiten morsingosta, jota kasvaa Ahvenanmaan suunnalla.     Käykäm siukukset sinelle, (siskot keräämään siniainetta)     Mataroille morsiamekset, (hedelmällisyysriiteissä neidot ovat näytillä!)     Tuokam sieltä seulan täysi, (arvellaan että ”sieltä” oli alunperin ”sintä” eli sinistä - jo muinoin oli vaikea ymmärtää vanhaa kieltä)     Mataroita markan vakka, (markka oli hopean painomitta, noin neljänneskilo, ja vakka oli puusta, tuohesta tai päreestä tehty astia tai kori, viljamittana n. 36 kg) Sitten mennään kalliiden aarteiden kanssa pyhään paikkaan. Symbolisesti ylitetään silta eli porras. Laituriakin voitiin sanoa sillaksi, porras oli rakennelma jolla voitiin ylittää joki tai puro. Ja alkusointu on tietysti mukana.     Tehkäsme sinestä silta, Uikasme punasta porras,[21]     Jumaloihin mennäksemme,     Jumaloihin puhtaisin. Näin lauloivat kulkueen neidot muinoin, ja laulavat yhä. Joka säkeen jälkeen toistettiin sanat "Kauniissa joukoss'". Kerrotaan, että 1700-luvun papit paheksuivat kovin alkuperäistä toistoa joka saattoi olla "Jumala on joukoss'", ja sitä piti sitten muuttaa. Tämän jälkeen laulettiin kaksi tai kolme pitkää legendaa, mutta ensin otan esiin lopun kaksi lyhyttä virttä. (Jatkuu...)