Vielä kerran helkavirsistä: miten niitä tutkittiin 1800-luvulla

Sunnuntaina 24.5.26 oli taas helkajuhla. Kun helkavirsien sävelmä ja sanat ovat luonnollisesti aikojen myötä hiukan muuttuneet, kuten muistinvarainen perinne aina muuttuu, leikin C.A.Gottlundia, ja laulatin joitakin kulkueen keskivaiheen tyttöjä - he ovat suurin piirtein yläasteella tai sinne tulevia. Ja kas, hiukan ovat heidän muistissaan sävelmän muutamat yksityiskohdat muuttuneet, hiukan yksinkertaistuneet, verrattuna joidenkien vuosikymmenten takaisiin esityksiin.

Näin tapahtuu luonnollisella tavalla. Nuoret neidot eivät välttämättä ole musiikkiluokkien oppilaita, eivätkä välttämättä lue nuotteja. Kun Jyväskylän seminaarissa vuosituhanten vaihteessa opetettiin helkasävelmää, ja juuri valmistunut opettaja Armiida Manner 1903-94 palautti sen Ritvalaan, sävelmä oli oppitekoinen. Sen "oikeata" vanhaa muotoa voi vain arvata, ja sekin on saattanut aikojen vieriessä muuttua.

Siitäpä sitten listaan lyhyesti miten helkajuhlaa ja sen virsiä muinoin tutkittiin. Nykysilmin kaikki tapahtui hiukan puolinaisesti:

1824    Carl Axel Gottlund oli saanut kuulla Ritvalan helasta jo 1814. Vuonna 1824 hän lopulta saapui itse paikalle. Hän tuli Lammin ja Tuuloksen suunnalta Ritvalaan perjantaina 16.7.1824 aamupäivällä, ja kirjoitti tuolloin muistiin helkavirsiä ja helanhuutotapoja. Iltapäivästä aina sunnuntain iltapäivään 18.7. Gottlund vietti Lotilan kartanossa tuomari Gustaf Adolf Blåfieldin vieraana. Illaksi hän jälleen saapui Ritvalaan, jossa hänelle järjestettiin pienimuotoinen helkakulkuenäytös. Yötä myöten Gottlund sitten matkusti Hämeenlinnaan. Gottlund mainitsee nimeltä muutamia laulajia. "Ne Soriammat ja hilpiämmät neijot joukossa suattovat lauluillansa kuin peämiehet niitä toisia, joista oli mainittavat: Kaisa Mikkola [21], Hedda Yrjöntytär [Kaisti, 16], Kerttu Juhanantytär [Iso-Eerola, 18], Tiina Eerikkintytär [Anna Kristiina Moijanen, 14] ja Maija Nikkilä [32]".

1825   6.11. Gottlund kirjoittaa tuomari Blåfieldille kysyen tarkempia tietoja Forselius tai Forsselius -nimisen papista, jonka kerrottiin kannelleen helkajuhlista.

1826   16.6. Blåfield vastaa, ettei ole saanut tarkempia tietoja. 1.7. Turun tuomiokapitulin notaari Carl Hällfors vastaa Gottlundin kirjeeseen, ettei tuomiokapitulin papereissa ole mitään Ritvalan helkaa koskevaa, mutta että Sääksmäellä kyllä oli vv. 1735-41 toiminut pappina John.Joh.Fonselius.

Gottlundin "Otavan" toisen niteen ne arkit, joihin sisältyi Ritvalan helkakuvaus, painettiin elokuussa.

1929   22.9. Voipaalan Odert Gripenberg vastaa Gottlundille, että hän on tavannut Maija Nikkilän ja kirjoittanut tältä muistiin helkasävelmän.

1830   Adolf Ivar Arwidsson kiittää kirjeessä Gottlundia "Helasta", johon lupaa tutustua.

1831   Huittulan kylän koleratapauksia tutkinut Elias Lönnrot kävi 20.11. Ritvalassa, ja kirjoitti muistiin helkavirret.

1832    Lönnrotin kirjoitus Ritvalan helasta julkaistaan Helsingfors Morgonbladissa 1.6. ja 4.6.

Gottlundin "Otavan" 2. osa ilmestyy elokuussa.

1833    25.7. Lönnrot kirjoittaa K.N.Keckmanille, ja lähettää tälle helkavirsien sävelmän Gottlundille annettavaksi. Lönnrot ei kirjoittanut sävelmää muistiin Ritvalassa, vaan pani sen paperille muistinsa mukaan.

1845    August Fredrik Reinhold Blåfield Jutikkalasta (19-vuotias), Gustaf Blåfieldin veljenpoika, ryhtyy kirjoittamaan helkavirsiä muistiin. Tarkoituksena oli, että Hämäläis-Osakunta kustantaisi vihkosen, ja sitä jaettaisiin kansalle vanhan kauniin tavan vireillä pitämiseksi. 22-sivuinen vihkonen julkaistiin kuitenkin Blåfieldin omakustanteena 1846 yhdessä ylioppilas, sittemmin rovasti Antero Wareliuksen kanssa. Tutkimus on osoittanut, että tekstit ovat lähes identtiset Gottlundin ja Lönnrotin versioiden kanssa.

1862   H.A.Reinholm käy Ritvalassa helkakauden päätyttyä. Hän kertoo kuulleensa, että väkeä oli ollut paikalla niin paljon, että "tanhuan aita väkijoukolta oli rikottu".

1864    heinäkuussa Reinholm käy uudestaan Ritvalassa.

1879-80   A.A.Borenius käy Ritvalassa kesäkuussa -79 ja syyskuussa -80. Hänen muistiinpanonsa ovat tarkat ja huolelliset. Hänen tiedonantajiaan olivat jo vanhaan polveen kuuluneet Vekan Riika, Vähän-Eerolan vaari, Ison-Eerolan emäntä, Hirkmanska, Topon Anni ja Ranta-Rikiina. Vuosina 1879-80 ei helkaa huudettu, eikä hänkään siis -79 nähnyt juhlaa omin silmin.

1881     

A.O.Heikel oli tutkijoista ensimmäinen, joka vieraili Ritvalassa helluntaina. Hän julkaisi Uudessa Suomettaressa 26.7. artikkelin, josta on peräisin kuuluisa ja murheellinen kuvaus helanhuudon rappiosta. Muuten Heikel pani Huittulan puolella muistiin suuren määrän tansseja ja leikkejä, ja sai siellä kokea myös helkatulet. Gottlundin jälkeen siis kului 77 vuotta, ennenkuin asiantunteva tutkija oli paikalla helluntaina - ja helkajuhla oli silloin jo kuollut! Gottlundin valtava ansio oli tämän ilmiön löytäminen ja julkistus, Lönnrotin ansio oli tekstin tarkka tallentaminen ja "lopullinen" julkaisu. Nykyajattelun mukaan tämä on kuitenkin melkoisen haparoivaa tutkimukseksi. Vuoden 1880 tienoilla juhla oli jo "kuuluisa", ja seminaareissa opetettiin sävelmää Boreniuksen nuotinnuksen mukaan viimeistään pari kymmentä vuotta myöhemmin. Jyväskylässä P.J.Hannikainen harjoitutti virsiä, ja niitä esitettiin ainakin 1903. Kun Ritvalaan perustettiin kansakoulu 1903, sinne tuli opettajaksi 22-vuotias, Hattulan Mervestä kotoisin ollut ja Jyväskylästä opettajaksi juuri valmistunut Armiida Manner. Hänen intonsa tarttui kylään, ja Ritvalassa laulettiin taas helkavirsiä 1904. Vaikka opettaja Manner sitten hetimiten muutti pois, perinne pysyi hengissä, ja jatkuu. Vuonna 1989 lausui Päivölän Helkajuhlaseminaarissa Hannu Antila: "Kun englantilaiset ja ranskalaiset sotivat satavuotista sotaansa, Ritvalassa lienee huudettu helkaa. Kun tutkimusmatkailijat löysivät uusia mantereita, Ritvalassa laulettiin. Oli isot ja pikkuvihat, oli sodat ja melskeet - Helkajuhlaa vietettiin. Amerikkalaiset menivät Kuuhun, Ritvalasta ei ehditty; oli Helkajuhla. Tältä pohjalta ei ole vaikea ennustaa, mitä Ritvalassa tehdään yhdentyneessä Euroopassa vuonna 2000." Näin toivon tapahtuvan myös tämänhetkisen sodan ja pelon jälkeen.

Troia ja sen jumalat olivat Suomesta! Eikä siellä mitään sotaa ollut!

Kun olen tässä kertoillut muinaisista asioista, jatkanpa vähän vielä muinaisemmilla. Nimittäin muuan italialainen tutkija on paljastanut, että muinainen Troia ei ollenkaan ollut Kreikassa, vaan Suomessa, tarkemmin ottaen Salon tienoilla. Tästä syystä muualla kerrotut tarinat joistakin Zeus- tai Afrodite-nimisistä jumalista, tai Troian hurjista tappeluksista eivät pidä paikkaansa.

Arkeologit eivät ole löytäneet mitään todisteita siitä että Salon, Halikon tai Toijan kylässä olisi ollut joitakin sotia. Se johtuu siitä, ettei Troiassa tapeltukaan. Kerron kohta minkä vuoksi näin kävi.

Mutta ensin kerron, mistä johtuu se että suomalaisia sitkeästi syytetään maailman onnellisimmaksi kansaksi. Nimittäin ylijumala Äijä (kuvassa) ilmoitti ensimmäisille suomalaisille tähän tapaan: "Älkää luulko, suomalaiset / että teille kävis hyvin! / Huonosti käy tänäpänä, / surkeammin sunnuntaina!". Joten oli siis syytä iloita ankarasti ettei vielä ollut suntaki-päivä. Sen vuoksi suomalaiset ovat yhä ihan tyytyväisiä marraskuun loskasta ja kesän hallaöistä, sillä he tietävät että voisi mennä huonomminkin. Ja tässä on syy miksi suomalaisia yhä pilkataan maailman onnellisimmaksi kansaksi.

No, sitten etelämaissa valehdeltiin miten jumalten pidoissa unohdettiin kutsua mukaan epäsovun jumalatar Eris. Tämä kosti, ja heitti väen keskuuteen kultaisen omenan, johon oli kirjoitettu "Kauneimmalle!". Sitten muut jumalattaret alkoivat vaatia omenaa itselleen, ja onnettoman Paris-kunkun raktaisu johti sitten Troian sotaan.

Ei se mennyt ollenkaan niin.  Toki epäsovun jumalatarta Erinaista ei kutsuttu, ja toki hän heitti sen omenankin. Mutta jumalattaret Emma, Kaisa ja Maija eivät olleet ollenkaan innostuneita. Prinssi Aapo ehdotti että Emma voisi sen ottaa. "Tää on kyllä sulle", sanoi Aapo Emmalle, kun oli vähän siihen ihastunut. "Mitä sää höpötät, toi Kaisa on kyllä paljon kauniimpi!". Kaisa kauhistui: "Älä ny hullujas puhu, annetaan se vaikka Maijalle!". "Hei, en varmana ota sitä, mä oon vaan tämmönen...", Maija huusi. Kukaan jumalattarista ei siis omenaa ottanut, eikä Troiassa (tai Toijassa) sitten tapeltukaan.

Miten kävi kultaisen omenan? No, niinkuin kaikille aarteille Suomessa käy. Paikalla oli tietysti myös paikallinen viranomainen, joka takavarikoi omenan valtiolle maksamattomien ylellisyysverojen vuoksi.

Muinaissuomalaisia jumalattaria koolla.

"Samassa kuului höyrylaivan vihellys"... ja helkaneitoja vietiin!

Vuonna 1881 Ritvalan klassinen helkajuhla oli henkitoreissaan, mutta samaan aikaan sivistyneistö oli siitä innostunut. Merkillistä kuitenkin on, että varsinaiset tutkijat ja kirjoittajat eivät juuri koskaan kokeneet tätä kuuluisaa juhlaa itse helluntaina. Itse asiassa en tunne näistä aikalaiskirjoituksista muita kuin kansatieteilijä A.O.Heikelin kirjoituksen Uudessa Suomettaressa 26.7.1881, mutta sepä onkin poikkeuksellisen elävä ja usein siteerattu.

Heikel oli varsin merkittävä tutkija, mikä käy ilmi Wikipedian artikkelista:

Tässä on kuva lehden etusivulta, ja sen voi lukea kokonaan tästä:

Tässä on tekstistä lyhennelmä, ja hakasuluissa ovat lyhennykset ja lisäykset:

[...]

Vielä viimeisinäkin vuosina kerrottiin, viime helluntaina Sääksmäelle tultuani, helkalauluja lauletun Gottlundin kertomassa järjestyksessä. Sentähden mentiin muutamien kumppanien kanssa kirkon tienoilta kolmen lyhyen virstan päässä olevaan Ritvalan kylään melkein siinä toivossa, että näkisimme tuon vanhan kumman vielä elossa, saatikka kun oli tänä vuonna ollut erittäin kylmä talvi ja kuiva kevät, sillä paitsi sitä ennustettiin ennen aina huonoa vuotta jos ei "helkaa huudettu".

Ritvala on suuri kylä, jossa on monta kymmentä taloa, ja sen keskellä kulkee ristitie. Tämän varrelle s.o. kylän raitille on nuorisoa kaukaa ja läheltä vuosisatojen kuluessa tulvannut helkajuhlaa aloittaessa. Niin nytkin oli laita. Tuossa teitten kulmassa seisoi miehiä, toisessa näkyi vaimoväkeä ja lapsia, mutta tuolla muutaman portin vieressä olivat kylän tytöt yhdessä joukossa. Noin tuli ollakin vanhanaikaisen tavan mukaan, sillä yksinomaisesti tyttöjen asia oli laulaminen. Alku olikin lupaava, mutta siinä olikin kaikki, sillä vähäisen mietittyä ja syyttäen etteivät enää osanneet laulaa ja ettei heillä myöskään ollut "arkkia", läksivät tytöt, pahoillaan siitäkin, että miehet muka olivat päästäneet "pelimannin" pois heidän kylästä toiseen, hiljaan astumaan pitkin yhtä raittia Sääksmäen veden rannalle päin. Samassa kuului höyrylaivan vihellys; sen laiturille riennettiin ja laulaminen jäi sikseen. Höyryn kieli voitti laulun mielen, nykyajan huvitukset puhalsivat pois viimeisetkin vivahdukset entisyydestä!

Muu kansajoukko hajosi pian myöskin, mikä minnekin. Osa nuorisosta läksi toiseen kylään, jossa muutamassa talossa pidettiin tanssiaista; ja helkavalkeakin jäi siis helluntai-iltana polttamatta Ritvalassa. Viimein mainittuun seikkaan oli kuitenkin pääsyynä sateinen ilma.

Mekin läksimme tanssitaloon Huittulan kylään liki kirkkoa. Väen paljous oli suuri, tuskin pääsimme pirttiin; viulu vinkui ja tanssi oli täydessä vauhdissa: "nelistä" astuttiin par'aikaa. Muualla esim. Janakkalassa tämä tanssi sanotaan "fyrkantiksi", ja näyttää uudenaikuiselta. Paitsi tätä ei tanssattu muuta, kuin noita ijankaikkisia kadrilleja ja purpureja. Enkä saanut millään natkua tanssatuksi, sillä pelimanni, joka istui unisen näköisenä päänurkassa pienellä pöydällä, vastasi kehoitukseeni, että soittaisi tätä ja muuta, jota hänen nuoruudessaan tanssattiin, aina vaan lyhyesti: "he eivät tykkää niistä". [...] Vihdoin lupasi kaksi nuorta miestä, jotka olivat tanssien johtajia, suorittaa "Martin Wappua", joka tunnetaan myös Länsi-Suomessa ja on vielä yleisesti suosittu tanssi ainakin Hämeenlinnan seuduilla. Martin Wapussa tanssii 2 tahi 4 erikseen kukin "täydellä jalalla suutapäin ristiin" s.o. astutaan aina väliin askele edestakaisin, sivutse ja takaisin samaan paikkaan, mistä alkaa. Sen nuotin sanat ovat hyvin lyhyet ja kuuluvat näin: "Oletteko nähnyt Martin Wappua tämän kylän lai'alla? Sill' oli valkea alushame ja hopeakääjy kaulalla!" Saalis tässä paikassa ja sinä päivänä ei ollut tämän runsaampi.

Lähdimme paikasta pois, kun hra Carlstedt oli seuraavaksi päiväksi luvannut puhutella muutamaa vanhaa naista, joka oli taitava niissä taidoissa, joita tiedustelin. Niin tapahtuikin; eikä silloin kansan paljous estänyt vanhanaikuisia asioita jälleen panemasta kuntoon, sillä kaikki toimitettiin vähäisessä joukossa ainoastaan tutkimustemme hyödyksi. Paikalle saapui myös hra E.Genetz, joka sattui olemaan näinä päivinä Sääksmäellä; hän pani paperille useampain seuraavien laulujen ja tanssien nuotit. Täten saatiin nähdä ja kuulla toisena helluntaipäivänä parissa tunnissa paljon uusia, ja ainakin osaksi vanhan-aikuisia iloja, joista joitakuita vieläkin harjoitettaneen helkavalkean ympärillä, niinkuin vast'edes saamme nähdä.

[Seuraa kuvaus seuraavista tansseista ja leikeistä: Myllytanssi, Ankeliisi, Wanha piika, Tilkutanssi, Wanha loikko, Rensseli, Helkku, Kolmen hengen engelska, Humppilaisten polska, sekä valssit Lihapuppu ja Rummakko.]

Toisena helluntaipäivänä oli kaunis ilma; sen vuoksi poltettiin sen iltana monessa paikassa helkaa. Kävin myös Kelhin vuorelle Huittulassa tätä iloa likemmin katsomaan. Arveltiin, ettei Ritvalan Helkavuori ollut tätä paikkaa parempi. Illan kuluessa siellä tanssattiin ja leikiteltiin useampia leikkejä, [joista mainittakoon: Muorin tanssi, Kumppanuksen leikki, Hampurin polska, Nurkkasilla ja Tuulimylly.]

Oltiin myös kuninkaisilla, jossa kukin laskee kätensä toisen käden päälle; alimmaisin muutetaan muitten päälle j.n.e. samassa kuin lasketaan kahteentoista. Joka viimeisen numeron saa, tulee kuninkaaksi, jonka on määräminen kullekin työtä. Tavallisesti työksi määrättiin tyttöjen t. poikien halaaminen, ja rakkautta kantaminen, joka jälkeenmainittu tehtiin sillä tapaa, että työlle käsketty laski polvilleen; kuningas kysyy "mitä teet", johon vastaa: "kannan rakkautta". "Ketä kohtaan?" Silloin nimitti hän jonkun, jonka tulee samoin laskemaan polville häntä vastaan; jossa asennossa toisiansa halaavat ristiin. Myöskin käski kuningas rakentaa siltaa kaivosta y.m.

Mutta olemmeko kaikillä näillä nyk. kaikkialla yleisillä leikkitempuilla oppineet tuntemaan mitään Ritvalan vanhoista omituisista helkaleikeistä, on epätietoista. - Tiedettiin tässä tilassa mainita vielä kaksi uutta tanssia, jotka kuuluivat entisinä aikoina helka-iloihin, ja joita en ennen ole kuullut, nimittäin: kopponen ja härsy, jossa edellisessä "seisotaan rivissä, kallistetaan kahen puolen ja pujotetaan toisen rivin välissä". Jälkimmäinen tanssataan parittain; ja koska tässä käydään paljon ristissä, lienee se tuskin sama "härsytys", jonka Lönnrot sanakirjassaan kääntää "polka-mazurka'ksi".

A.O.H.

Ritvalan alkuperäinen helkajuhla

Helkakulkue ja helkatulien polttaminen kuuluu ikivanhaan, jopa kristinuskon takaiseen perinteeseen. Sen maagisena tarkoituksena oli maan kasvun ja hedelmällisyyden varmistaminen; hyvin yleisesti tähän on lähes kaikkialla maailmassa liittynyt nimenomaan naimaikää lähestyvien neitojen kulkueet.

Ritvalan helkajuhlan iästä on esitetty monia toisistaan jyrkästikin eroavia arvauksia. Vanhimmat kirjalliset lähteet ovat vasta 1800-luvun alusta (K.A.Gottlund ja E.Lönnrot), ja niiden avulla perinnettä voidaan seurata aina 1780-luvulle asti. Mutta helkavirsien aiheisto heijastaa paljon vanhempia aikoja, renessanssiin ja keskiaikaan asti.

Ikivanha tapa jatkui aina 1880-luvun alun tienoille asti. Se loppui uusien asenteitten paineessa, ironista kylläkin juuri samaan aikaan, jolloin akateemisten piirien innostus Helkajuhlaa kohtaan saavutti huippunsa.

Seuraavassa esityksessä on käytetty pääasiallisena lähteenä Elsa Enäjärvi-Haavion teosta Ritvalan Helkajuhla (1953)

Helatorstaista juhannukseen tai Pietarinpäivään Ritvalan neidot kokoontuivat 1800-luvun alussa pyhäisin Raittinristille. Kulkueena he vaelsivat neljään ilmansuuntaan laulaen vanhoja runoja ("virsiä"). Lopulta he päätyivät Helkavuorelle, jossa piiriin asetuttuaan lauloivat laulunsa loppuun, ja palasivat sitten kylään. Taloissa leikittiin ja tanssittiin illemmalla. Helluntaisin Ritvalaan kerääntyi suurikin määrä väkeä naapurikylistä ja -pitäjistä, ja myös säätyläisiä oli paikalla.

Seuraavassa v. 1817 mitatussa kartassa ovat Yliskylän talot: [W]Moijanen, [A]Toppola, [R]Mikkola, [T]Vilonen, [U]Kaisti, [G]Vanhala, [E]Lumiala ja [D]Yrjölä. Aliskylässä olivat: [P]Oikonen, [F]Hinkka, [H]Laurila, [B]Jutila, [L]Nikkilä, [O]Ikonen, [Q]Karppi, [K]Oitti, [J]Ollila, [M]Sipilä, [N]Iso-Eerola, [Na]Vähä-Eerola, [S]Vekka] ja [C]Paavola.

Helkakulkueen reitti kulki 1800-luvun alkupuolella seuraavaan tapaan [kartta]:
Raittinristiltä (1) kulkue vaelsi kirkolle menevää tietä aina Hakalan maiden rajalle ja tiellä olevalle portille asti (2). Sieltä palattiin takaisin, ja jatkettiin kohti Yliskylää aina sen maita rajoittavalle Kurjenojalle asti (3), joskus aina Yliskylän ristille asti, jos väkeä oli paljon. Seuraavaksi kuljettiin jokunen matka kohti Nuutalaa (4), ja lopulta Oitin suuntaan ohi Paavolan ylös Helkavuorelle (5). Nykyinen helkakulkue vaeltaa kauemmas aina "Isonhauranmäelle" eli nykyiselle nuorisoseuran talolle asti (6). Tuo paikka oli kylän yhteistä maata; siellä sijaitsi paja, "sepän huoneet", tiili- ja tervahauta sekä sorakuopat, ja siellä on kertomusten mukaan myös poltettu Aliskylän helkatulia. Yliskylän tulet poltettiin ilmeisesti kylän lähellä sijaitsevalla Karjuveräjänmäellä.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retken yhteydessä 1887 piirsi nuori Selim Lindqvist, sittemmin tunnettu arkkitehti, näköalan Paavolan talolta "Helka-juhla kentälle". Sitä mukaa kuin aluetta rakennettiin, juhlakenttä hiukan siirtyi, mutta ilmeisesti se oli hyvin lähellä kuvan kaivoa.

Takana vasemmalla nykyisen Nuorisoseurantalon kumpu?

Papit vastustivat...

Sääksmäen kirkkoherrat katsoivat 1700-luvulla, että helanlaulamista ei tarvitse kokonaan kieltää, kunhan Jumalan nimi jätettiin kertosäkeestä pois. Tuolloin oli vielä laulettu "Jumala on joukos" tms., mutta se piti muuttaa muotoon "Kauniissa joukos". Tällaisia päätöksiä tekivät ainakin rovasti Johannes Fonselius (1733-41) ja kirkkoherra Erik Gyllensten (1779-91).
1800-luvulla asenteet kovenivat. Vuosisadan alussa nimismies kielsi juhlat kokonaan, mutta kun seurauksena oli katovuosi, kansa raivostui ja helanhuuto jatkui. Sotarovasti Salomon Hellstedt (Sääksmäessä 1841-58) oli ankara helkavirsien vihaaja, ja suuttui Jutikkalan August Blåfieldille joka oli jakanut painattamaansa Helka-arkkia seurakunnan alueella. Myöhemmätkin kirkkoherrat suhtautuivat kielteisesti Helkajuhlaan, ja Gustaf Dahlberg (1873-91) kielsi sen kokonaan.

...mutta säätyläistö kannatti

Sen sijaan suuri osa säätyläistöstä suhtautui Helkajuhlaan myönteisesti. Hyvä esimerkki heistä oli edellä mainittu ylioppilas August Blåfield Jutikkalasta (1826-1901), joka huonosta suomenkielentaidostaan huolimatta vuonna 1845 kirjoitti muistiin helkavirret, ja julkaisi ne seuraavana vuonna 22-sivuisena vihkosena. Sääksmäen tuomiokunnan tuomari (1846-67) Kustaa Arckenholz piti helanhuutoa viattomana vanhana tapana, ja nimismies Renfors oli esimiehensä kannalla.

Vanhan helanhuudon murheellinen rappio

A.O.Heikelin artikkelista Uudessa Suomettaressa 26.7.1881:

Ritvala on suuri kylä, jossa on monta kymmentä taloa, ja sen keskellä kulkee ristitie. Tämän varrelle s.o. kylän raitille on nuorisoa kaukaa ja läheltä vuosisatojen kuluessa tulvannut helkajuhlaa aloittaessa. Niin nytkin oli laita. Tuossa teitten kulmassa seisoi miehiä, toisessa näkyi vaimoväkeä ja lapsia, mutta tuolla muutaman portin vieressä olivat kylän tytöt yhdessä joukossa. Noin tuli ollakin vanhanaikaisen tavan mukaan, sillä yksinomaisesti tyttöjen asia oli laulaminen. Alku olikin lupaava, mutta siinä olikin kaikki, sillä vähäisen mietittyä ja syyttäen etteivät enää osanneet laulaa ja ettei heillä myöskään ollut "arkkia", läksivät tytöt, pahoillaan siitäkin, että miehet muka olivat päästäneet "pelimannin" pois heidän kylästä toiseen, hiljaan astumaan pitkin yhtä raittia Sääksmäen veden rannalle päin. Samassa kuului höyrylaivan vihellys; sen laiturille riennettiin ja laulaminen jäi sikseen. Höyryn kieli voitti laulun mielen, nykyajan huvitukset puhalsivat pois viimeisetkin vivahdukset entisyydestä!

Vuonna 1904 helkajuhla herätettiin henkiin, kun seminaarissa aiheeseen perehtynyt nuori opettajatar Armida Manner innosti kylän jatkamaan kuuluisaa perinnettä.

Helkavirret 6: Mikä oli helkavirsien alkuperäinen sävelmä?

Ritvalan helkavirsien sävelmä muistiin merkittynä (KR 2004)

Helkavirsien sävelmä (tai sävelmät?) sellaisena kuin se on esiintynyt 1800-luvun alkupuolella on meiltä kadonnut. Yksikään melodiaa muistiin merkinnyt tutkija ei ole ollut läsnä itse kulkueen aikana. Vain tutkijoista ensimmäiselle, K.A.Gottlundille, järjestettiin jonkinlainen lyhyt näytös - mutta hän ei kertomansa mukaan muistanut sävelmästä mitään.

Meille on vain säilynyt joukko muistiinpanoja, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, mutta joissa on myös merkittäviä yhteisiä piirteitä. Alla olevassa yhdistelmässä ovat kaikki merkittävät toisinnot:

Lönnrot1 = Alkuvirsi, 1840 Kanteletar, RS II 746. Ulkomuistista.

Lönnrot2 = Alkuvirsi, Mehiläinen X/XI 1836. Ulkomuistista.

Reinholm = Alkuvirsi, Reinholmin käsikirjoituskokoelma, Kansallismuseo. Lähde tuntematon.

Borenius1 = Alkuvirsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota hiukan erilaisella lausutuksella, RS II 742/743. Tähän versioon pohjautuu nykyään käytössä oleva melodia.

Borenius2 = Mataleenan virsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota, RS II 748

Borenius3 = Mataleenan virsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota, RS II 745 (RS II = Suomen kansan sävelmiä, neljäs jakso: Runosävelmiä, II Karjalan runosävelmät. SKS, Helsinki 1930)

- - - - - -

Merkillepantavaa on, että niin Lönnrot kuin tarkka Boreniuskin ovat olleet epävarmoja jopa tahtiluvusta; se tarkoittaa että heillä ei ole ollut tarkkaa käsitystä pääsäkeen ja kertosäkeen keskinäisestä pituussuhteesta. Niinpä heillä on molemmilla sekä 2 (tai 4) -tahtinen, että 3 (tai 6) -tahtinen versionsa. Asiaa selittää se, ettei kumpikaan ole kuullut sävelmää käytännössä tyttöjen kulkueen laulamana.

Mitä itse melodian säveliin tulee, Lönnrotin yksinkertainen versio (Lönnrot1) on selvästi melodian runko, kolmisoinnun sävelet ylös-alas-ylös (1-3-5-3-1-(3)-5), jota seuraa kertosäkeen "dominanttisävyinen" välike (4-2). Lönnrot päättää kertosäkeen perussäveleen (1), mikä varmaankin on virhe. Kaikilla muilla kertosäe päättyy luontevasti säveleen 2.

Pulmana ovat runkosävelten välillä olevat välisävelet. Kuinka paljon niitä, melismoja tai "niekkuja" oli?

Asiaa voi tarkastella kahdelta suunnalta. Jos sävelmää laulettiin marssittaessa joka askelella runkosäveltä vaihtaen, eli suhteellisen nopeasti, niekkujen määrä oli varmasti pieni tai olematon. Jos taas laulajat eivät lainkaan askeltaneet tahdissa, tai laulu muuten vain leijaili askelia hitaammin joukon yllä (kuten nykyään), niekkuja saattoi olla enemmän. Runkosävelten 1-3-5 väliin saattoi alussa tulla välisäveliä useampiakin (jopa 1-12-34-56), ja varsinkin sävel 6 nuottiesimerkin ensimmäisen tahdin lopussa tuntuu melko varmalta - se kun esiintyy useimmissa versioissa, joskus viivästyneenä toisen tahdin alussa.

Toinen näkökulma on laulajan ja muistiinmerkitsijän välinen tilanne. Laulaja on saattanut laulaa käypää tempoa hitaammin, ehkäpä muistiinmerkitsijän nuottikynän vitkan vuoksi. Tai laulaja on saattanut muunnella sävelmää tekstin edetessä ylimääräisillä niekuilla, liukumilla sävelestä toiseen, tilanteen mukaan improvisoiden. Tähän viitannee Borenius-Lähteenkorvan versioiden lukuisuus. Jos näin on ollut, Boreniuksen omaan aikakauteensa nähden tarkka nuotitus oudonsävyisine trioleineen (Borenius1) on saanut melkoisen oppitekoisen luonteen, joka yhä vain korostuu nykyisen nuottitarkan opetuskäytännön mukana - se kun on nykyisen sävelmän pohjana.

Koska lauletut tekstit ovat sisällöltään hyvin erilaisia, on hyvin mahdollista että esilaulajat ovat koristelleet lauluaan niekuilla. Itse asiassa tuntuisi kovin tylsältä laulaa tällaista tekstimassaa jatkuvasti samalla lailla.

Aivan varmaa on, että suuren neitojoukon laulaessa suuri osa nuoteille merkityistä yksityiskohdista on ollut käytännössä mahdoton. Moni laulaja on toki saattanut esimerkiksi epävarmuuttaan tavoitella säveliä liukumalla, niekkuillen, mutta suuren laulajamassan kävellen laulaman sävelmän on kuitenkin täytynyt olla laadultaan yksinkertaisempi kuin esimerkiksi nykyinen.

Oma arvaukseni on, että Borenius2 (ylempi versio) voisi olla suhteellisen lähellä alkuperäistä käytäntöä.

Mahdollinen helkasävelmä 1800-luvun alkupuolella (Rydman).

(Pelastettu hävitetyiltä kotisivuilta, 29.1.2004)

Helkavirret 5: Annikkainen, ja Kesti joka jatkoi matkaansa

"Kolmas ja viimeinen Helka-juhlassa esitetyistä kertomarunoista, Annikaisen virsi, vie meidät ritarilinnojen elämästä kaupunkilaisten porvarien piiriin. Se kuvaa tapausta niiltä ajoin, jolloin saksalaisten Hansa-kauppiasten laivoja yhtenään majaili, yli talvenkin, Suomenniemen rannikolla. Sillä välin ennättivät nämät kauppamiehet tehdä läheisimpiäkin kuin asioimistuttavuuksia. Hansakaupunkien asetukset kuitenkin ankarasti kielsivät heitä menemästä lailliseen avioliittoon sen maan tyttärien kanssa, jossa he kauppaansa pitivät, etteivät he siihen maahan ja kansaan pysyväisesti kiintyisi. Seurauksena olivat monet onnettomat suhteet, joista paikkakunnan väestö sai niin paljon kärsiä, että niiden muiston on runon muodossakin jälkimaailmalle säilyttänyt". (Julius Krohn)

Kauppalaivureita kutsuttiin Suomessa nimellä 'kesti'. Sana tulee ruotsin sanasta 'gäst', 'vieras'. Samansukuinen on novgorodinvenäjäksi sana 'gost'. Kestien ja Turun naisten välillä tapahtui asioita, jotka herättivät tarpeen runoilla opetus- ja varotusvirren. Sellainen syntyikin, ja se levisi Inkeriin ja Karjalaan asti kymmeninä erilaisina muistinvaraisina versiona. Länsi-Suomessa niiden muisto kuitenkin oli jo hiipumassa modernimpien kiinnostuksenkohteitten paineessa.

1800-luvun alussa jopa Ritvalassa Annikaisen varotus- ja kostovirsi oli jäämässä unohduksiin. Siitä saatiin kokoonkerättynä vain sirpaleita. Mutta Inkerin suunnalla muistiin oli jäänyt enemmän. Niinpä rohkenen tässä koota palasista jonkinlaisen kokonaisuuden, jossa värillä merkitsen Ritvalan naisilta säilyneitä jaksoja.

Annikkainen siis neuvoi Turun neitoja varomaan kestien houkutuksia, ja kertoi miten hänen innostuksensa ulkomaisia ylellisyystavaroita kohtaan johti suureen pettymykseen. Niinpä hän katkerana sitten anoi myrskytuulen upottamaan mokoman miehenkuvatuksen laivoineen.

Annikaisen virsi - vapaa mukaelma

Annikkainen neito nuori istui Turun sillan päässä,

neuvoi Turun neitosia, kaitsi kaupungin kanoja:

Älköön tehkö tyttö toinen, kuin tein minä poloinen.

Kesän Kestiä lepytin, talven miestä taivuttelin.

Jo mun kerran Kesti petti, houkutteli huoran poika,
Söi mun syötetyt sikani, joi mun joulutynnyrini.

Minun pieni pellopaitan tahtoi verkaista hametta,
Minun verkainen hamehen tahtoi vyötä kullatuista;
Minun vyöni kullatuinen tahtoi raskaita rahoja;
Minun raskahat rahani tahtoi nuorta kauppamiestä.

Minun nuori kauppamiehen tahtoi mennä muille maille, muille maille vierahille.

Puhui purjehen sijahan, kantoi haahtehen kalunsa.

Tuo, Jumala, suuri tuuli, rakenna rajuinen ilma,

nosta pilvi luotehesta, toinen lännestä lähetä,

kaada laiva kallellensa, sysäele syrjällensä!

Kutti, kutti, Kestin kelmi, ei ole aina Annin vaipat, eikä Annin päänalaiset,

meren vaahto vaippanasi, meren tyrsky tyynynäsi, meren aalto pääsi alla!

Tämä railakas raivonpurkaus olisi tänäänkin otollinen lavan päältä lausuttuna!

(Kuvassa Hansa-kauppiaitten suosikkilaiva 1200-1300-luvuilta. Wikipedia).

Helkavirret 4: Uskollinen Inkeri, ja viime hetken pelastus?

Inkerin virsi, joka nykyisin on ainoa balladi jota Ritvalassa lauletaan, on alun perin Skandinaviassa levinnyt tanssilaulu. Tunnetuimmassa ruotsalaisessa versiossa se on nimeltään Lagmansvisan, ja siitä tuli Lalmanti, Ingasta tuli Inkeri. Mutta tarinan ainekset ovat yleisemmätkin.

1. Rakastunut neito, tai kuten tässä jo lapsena ritarille kihlattu tyttö joutuu odottamaan häitään, sillä mies joutuu lähtemään sotaan. Hän saattaa viipyä kauankin, mutta neito lupaa odottaa.

2. Kilpakosija uskottelee ritarin kuolleen, tai neito viedään väkisin toisen miehen vaimoksi. Häitä vietetään, mutta neito kieltäytyy viimeiseen saakka. - Yleisesti levinneissä balladeissa toki neito jopa suostuukin, mutta häiden aikana se kuollut ritari saapuu yllättäen, kauheine seuraamuksineen.

3. Neito siis odottaa viimeiseen saakka, ja näkee purjeen merellä. Hän tuntee purjeen, ja tietää että mies on palannut.

Tämä laivan tulo (usein viimeisellä hetkellä), ja tutun purjeen huomaaminen on tavattoman suosittu aihe monissa tarinoissa. Se on löytänyt tiensä jopa Wagnerin oopperaan Tristan ja Isolde.

Monissa balladeissa rakastettu siis saapuu viime hetkellä, ja "he saavat toisensa". Mutta Ritvalan kertomuksessa tarinan loppu jää auki. Tutkijatkin ovat erimielisiä lopputuloksesta. Mutta oletan että muinaiset neidot ovat mielellään tulkinneet lopun myönteisesti.

Inkerin virsi

Inkerin, ihanan neidon Lalmanti, iso ritari varasi vakuhun naida,
antoi kättä kätkyelle, isoin kimpuin kihlaeli, suurin sormuksin lunasti.
"Kokotteles vuotta viisi, vuotta viisi, vuotta kuusi, sekä seitsemän kevättä,
kanssa kaheksan keseä, ynnä syksyä yheksän, talvikausi kymmenettä.

Kun sa kuulet kuolleheni, kaiketi kadonneheni, ottaos uros parempi,
älkös sä pahempatani, älkös sä parempatani; ota muutoin muotohises."

Eerikki, vähä ritari, valhekirjat kannatteli, valhekirjat kiiruhulta:
"Lalmanti on sodissa voittu, pantu maahan paineluissa."

Inkeri ihana neito vietihin vihintupahan.
Väen kihlat annettihin, väen ei vihille saatu
eikä miehin eikä miekoin eikä uljasten urosten
eikä vaimoin valittuin eikä neitten kaunokaisten.

Inkeri, ihana neito, istui se lutin solassa, sekä istu että itki,
katsoi itään, katsoi länteen, katsoi poikki pohjoisehen.
Näki kykkärän merellä: "Jos sä lienet lintuparvi, niin sä lähdet lentämähän;
jos sä lienet kalaparvi, niin sä vaipunet vetehen,
jos sa lienet Lalmantini, laske purtes valkamahan."

"Mistäs tunnet Lalmantikses?"

"Tulennasta tunnen purren, tulennasta, laskennasta,
toisen puolen purjehesta: uusi on toinen purjepuoli,

toinen silkkiä sinistä, silkki Inkerin kutoma, kauan neidon kaiehtima."

"Minun nuori veljyeni, ota ohrilta orihis, iduilta ikälihanen,
maatajalka maltahilta; aja vastaan Lalmantia!"

"Terve, nuori näälämiehen', kuinka Inkeri elävi?"
"Hyvin Inkeri elävi: viikkokausi häitä juotu,
toinen lahjoja ladeltu, kolmas anttu antimia!"

(Kuva Manessen koodeksista 1300-luvun alusta: Ritari ja hänen rakastettunsa haukkametsästyksen jälkeen).