Historiaa, niinkuin se nyt on soveliasta ymmärtää

Turun yliopiston tutkijat soimaavat koulukirjojen historianopetusta, ja vertaavat sitä Norjan ja Islannin koulukirjoihin. Suomalaisissa kirjoissa on sukupuolivääristymää, eikä niissä otettu huomioon sukupuolista monimuotoisuutta.

Suomalaisissa kirjoissa kuvailluista ihmisistä "20 prosenttia on naisia ja 80 prosenttia miehiä". "Kuvissa näkyy vanhakantainen 1800-luvun lopun ajatus rooleista: naiset valmistavat ruokaa ja hoitavat lapsia ja työstävät pehmeitä materiaaleja. Miehet lyövät kiviesineitä ja takovat rautaa".

"Miehet keksivät kaiken ja vetävät historiaa eteenpäin, ja naiset lähinnä istuvat kotona".

Hattulan Suontaan hautalöydössä on miekan kanssa haudattu henkilö, jolla oli poikkeuksellinen DNA-muoto XXY. Siitä eivät kirjat kerro mitään. 

"Tämä olisi erittäin tärkeää olla nykyisissä historiankirjoissa, koska se toisi esiin monimuotoisuutta, jota suomalaiset historian oppikirjat kaipaavat. Löydös avaa kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten sukupuoleltaan poikkeavia ihmisiä on kohdeltu menneisyyden Suomessa".

Muualla on toisin: Islantilaiset kertovat, että viikinkipurjehduksissa oli sekä miehiä että naisia. Norjalaisissa oppikirjoissa kerrotaan esimerkiksi, että "yksikään viikinkilaiva ei olisi purjehtinut ilman naisten valmistamia purjeita. Norjassa historia ei ole enää oma oppiaine, vaan se on yhdistetty yhteiskuntaoppiin. Näin voidaan verrata historiaa ja nykyaikaa".

Viimeiset lauseet kertovat mistä on kysymys. Historia ja menneisyys ovat nykykirjoittajille vain keino miten nykyaikaa pitäisi katsoa. Neuvostotieteissä menneisyys oli kauhistavaa, ja edistyksellisessä proletaariaatin maailmassa kaikki oli auvoisaa. Nykykirjoittajat pyrkivät löytämään menneisyydestä aarteita, jotka nykyhetkessä muka ovat hukassa.

Ennenaikaan iso enemmistö miehistä teki sitä mihin parhaiten pystyivät, eli ns. ruumiillisia "miesten töitä". Maaseudun viljelykulttuuri pakotti useimmat naiset pysymään paikoillaan, lasten ja eläinten hoitamiseen ja ruokkimiseen, tai vanhusten ja raajarikkojen huoltamiseen. Poikkeusoloissa kuten sotatilanteessa asia saattoi olla toisenlainen. Vielä harvinaisempia olivat sukupuoliset poikkeukset. Miekkanaisen hauta on vain yksi tapaus, miten toisissa tapauksissa kävi, siitähän meillä on vähän tietoa. Työ sinänsä oli kovaa molemmille sukupuolille, ja sitä tekivät kaikki roolistaan riippumatta.

Se, että historia ei enää ole oma oppiaine, vaan on osana yhteiskuntaoppia, kertoo paljon. Yhteiskuntaopin tarkoitus on  "ohjata oppilasta toimimaan vastuullisesti ja aktiivisesti yhteiskunnassa". Historia on siis tavallaan jätetty syrjään, ja korvattu nykyajan ohjaukseen ja sääntelyyn, enemmän tai vähemmän ideologiain pohjalta. Kun historiaa tulkitaan uudestaan, se tapahtuu nykyajan perspektiivissä, ja tulkintoja käytetään jotta vaikutettaisiin nykyaikaan.

Tämä on historian loppu. Siitä on tullut nykyajan folklorea. Folkloreahan se toki oli aina ennenkin. Mutta joskus historioitsijoita kiinnosti myös ymmärtää, mitä oli oikeasti tapahtunut. Tänään kiinnostaa vain se, mitä on soveliasta ajatella.  

Usko - ja kadotuksen pelko

Meille on vakuutettu, että usko siirtää vuoria. Jos uskomme tarpeeksi ankarasti, meidän kuvitelmamme toteutuvat. Jos tosiasiat eivät kumoudu, vika on vain meissä. Olimme liian lepsuja.

Sellaisissa uskonnoissa, joissa luvataan ikuista elämää paratiisissa, tämä lupaus kytketään tiettyihin ehtoihin. Usko saattaa olla hyvin vahva, mutta jos siinä löydetään jokin väärä ominaisuus, se usko on mitätön, ja siitä seuraa rangaistus. Kuten tiedämme, eräissä uskonnoissa rangaistus toimitetaan uskon johtajien sanelun mukaisesti, ja pahimmillaan se rangaistus on kuolema, lievimmillään sosiaalinen hyljeksyntä.

Kun meillä ei ole havaintoja yliluonnollisen tahon tuomioista, on perättävä vastausta ihmisiltä, niiltä joilla on valta sitoa tai päästää. Heillä on tarve hallita seurakuntaansa, ja kasvattaa sitä yhä suuremmaksi. Mitä suurempi seurakunta on, sen enemmän seurakunnan hallitsijalla on vaikutusvaltaa. Sitä valtaa käytetään jotta saadaan muutoksia yhteiskuntaan - tai hallitsijan etuihin.

Tiedämme ne monet televisiopastorit, joiden haalimat sielut nopeasti muuttuvat kullaksi ja hopeaksi pastorien omilla tileillä. Tiedämme ne hurskaat poliitikot, jotka pyrkivät muuttamaan lainsäädöksiä aatteensa vahvistukseksi. Nämä hurskaat poliitikot eivät välttämättä ole varsinaisten uskontojen edustajia. Uskonnon kaltaisiksi voi kutsua myös sellaisia ideologioita, jotka ovat haaveellisen irrationaalisia, edustavat kulttuuri- ja moraalirelativismia, ja ovat innokkaita määrittelemään ihmisiä hyviksi ja pahoiksi.

Minun on vaikea pitää monia "äärikristittyjen" lahkojen johtajia, tai joitakin ajatolleja ja imaameja varsinaisiksi uskovaisiksi. Heillä on aivan muita päämääriä. Uskonnon kaltaista käytöstä löytää helposti myös vaikkapa DEI/Woke-liikkeistä, joiden johtajat tuskin voivat olla varsinaisia uskovaisia. Heillä on myös vallan muuta tähtäimessään.

Mutta tarpeeksi kaikille guruille on uskolle otollisia ja kritiikille immuneja väkijoukkoja. Kukapa voisi vastustella kun ihmisille ehdotetaan kaikkea ihanaa ja kaunista, tai ehdotetaan keinoja heidän huonon omantuntonsa hälventämiseksi! Koska ylivoimaisen enemmistön ajattelutapa on yhä umpimaagista, ja heidän käyttämänsä sanat ja käsitteet ovat maagisesti ladattuja, heidät saa helposti mukaan melkein mihin vain. Ovathan he ensisijassa sosiaalisia olentoja, eivät varsinaisia ajattelijoita.

1970-luvulla hoettiin kaikkialla ihania sanoja: "Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia!". Miten suloisesti nämä sanat hivelivät meitä! Ja kuinka innolla me keksimme mahdottomia ajatuksia, jotka juuri meille joskus tuottaisivat holjaa elämää. Ja sitten petyimme. Koska meidän uskomme ei ollut tarpeeksi luja.

Näin on ollut ennen, on nyt, ja aivan varmasti on myös huomenna.   

Tässä tulee oikea totuus Leifr Eirikssonista, joka oli rasisti ja kolonialisti tietämättään

Erik Röde (Eiríkr rauði Þorvaldsson, n.940-1000 jälkeen), oli merenkulkija joka löysi ja nimesi Grönlannin). Hänen poikansa Leif Eriksson (Leifr Eiríksson, n.970-n.1020) löysi Amerikan mantereen Newfoundlandin tienoilla, ja kutsui sitä nimellä Vinland. Molemmat edustivat Pohjolan kuuluisaa laivanrakennustaitoa, joka vei viikingit niin Mustallemerelle, Välimerelle kuin täysin tuntemattomalle lännen mantereelle. 

Kului melkein puoli tuhatta vuotta, ennenkuin Välimeren maissa laivanrakennustaito oli kehittynyt valtameripurjehduksen tasolle. Mutta molemmat taidot olivat ihmiskunnan kannalta loistavia edistysaskeleita, ja kaikki löytöretkeilijät olivat ihailun arvoisia sankareita.

Koska moraaliasioita on nykyisin tapana ankarasti pohtia, milloin mistäkin syystä, seuraa nyt

Moraalinen huomautus 1: Onko soveliasta, että ihmiset käyvät uteliaina kurkkimaan, mitä horisontit takana mahtaa olla? Siitähän voi seurata kaikenlaista pahaa, ryöstöjä, valloituksia, alistamista, kielen ja kulttuurin muutoksia, kolonialismia, rasismia ja ties mitä häpeää! Olivatko suomalaiset pahoja kun levittäytyivät nykyiseen maahan? Entä heidän edeltäjänsä saamelaiset? Nykyäänhän arvellaan, että paikalla on ollut sitä ennen jotain tuntematonta kieltä puhuvia ihmisiä, joilta on jäänyt vain joukko vesien nimiä, Imatrasta alkaen? Kaikki kansat, kaikkialla, ovat olleet tilaisuuden tullen väkivaltaisia, eikä paljo nykypuhe moraalista tai eetillisyydestä ole tätä väkivaltaisuutta juuri vähentänyt. Mutta siitä huolimatta tieto on lisääntynyt, ihmiskunta on kehittynyt, elinolosuhteet ovat kiistatta parantuneet, jopa niin että ylikansoituksesta on tullut uusi globaalinen uhka ja ongelma.

Kuvassa on Christian Krohgin maalaus "Leif Eriksson löytää uuden maan" vuodelta 1893. Siinä on epätoivon valtaama purjehtijajoukko haverin partaalla, kunnes päällikkö huomaa maan häämöttävän. Vuonna 2023 päätettiin, että se poistetaan näyttelystä ja sijoitetaan kellarivarastoon, ja syynä oli sen kolonialistisuus ja rasistisuus. Asiasta nousi hirmuinen meteli, ja joukko ideologisesti suuntautuvia kirjoittajia tuotti varsin kiintoisia lausuntoja.

Maalaus lähetettiin Chicagon maailmannäyttelyyn 1893, jossa se sai jonkin verran kiritiikkiä "modernisuudesta", ja siitä että "sankareita" ei kuvattu herooisina, vaan epätoivoisina. Amerikkalaiset itse ovat sittemmin innokkaina pystyttäneet patsaita Leifin kunniaksi. Mutta eräs kirjoittaja huomasi, että näyttelyssä ei huomioitu lainkaan alkuväestöä eli intiaaneja. (Käytän tätä vanhaa sanaa, vaikka se ei olekaan enää oikeaoppista). Tämän vuoksi maalauksen sijoittaminen näyttelyyn oli kokonialistista ja rasistista.

Mutta vielä pahempaa oli, että tämä maalaus innosti Norjan saksalaisvaltauksen aikana natseja. Oslon yliopiston taidehistorian professori Øystein Sjåstad sanoo:

“I don't mean that the painting itself is colonialist or racist, but the history and usage will still be there. Leif Eiriksson was just meant to play the role of a Columbus alternative, as the kind colonialist, in a way. But he is part of a colonialist debate among Norwegian Americans who at the time completely ignored the Native American population and African American. Giving the work a different title will not change that fact.” 

Siis maalaus, jossa merihädän partaalla ovat purjehtijat näkevät maata, tuo mieleen aivan muita asioita aivan toisilta ajoilta. Tämä riittää maalauksen, mutta myös itse Leifr Eirikssonin maineen pilaamiseen, miehen joka ei tiennyt minne tuli, eikä osannut arvata tapaavansa muita ihmisiä paikalla.

Tässähän ei ole mitään järkeä, ja on vaikea pitää tällaista ajattelua jotenkin korostuneesti moraalisena. Moralistisesti  asennoituneena tietysti mikä tahansa ajatus voidaan kääntää nurin päin, sopivasta syystä.

Ideologisesti paljastava on taidetoimittajan ja aktivistin Mariann Engen lause artikkelissa josta aikaisemmassa blogitekstissä mainitsin. Ja huomatkaa, koko ajan on puhuttu taidemuseosta, ei historiallisesta museosta:

Kansallismuseo ei voi olla vain paikka, jossa ihmiset voivat tehdä omia päätöksiään; sen täytyy myös olla paikka jossa ihmisille annetaan tietoa, jotta voidaan varmistua siitä että heidän mielipiteensä ovat oikein perusteltuja.

Taidemuseo ei siis ole kokoelma johon on kerätty maan taiteen paras osa kaikilta aikakausilta. Kysymys ei olekaan mistään estetiikasta tai taidosta tai kauneudesta. Ihmisillä ei saa olla mahdollisuutta vapaasti päättää mistä pitävät, vaan on varmistettava että heidän mielipiteensä ovat OIKEITA. Ja nämä oikeat mielipiteet, niitä edustavat nyky-yliopistojen humanististen osastojen tieteellisten tutkijoiden lausunnot. Ja tämän tieteen suuria nimiä olivat Lenin, Stalin, Gorki ja Ždanov. 

Moraalinen huomautus 2: Tämä kirjoittaja edustaa vanhaa romanttista ja kaihdettavaa, tiedevastaista ja salaliittohenkistä äärioikeistolaista ajatuskantaa, jonka Tiede on jo kauan osoittanut fasistiseksi, seksistiseksi ja rasistiseksi. On tehtävä kaikki voitava, että sellaisten kirjoittaminen ei tulevaisuudessa ole mahdollista.

Oslon kansallismuseon (taidemuseon) uusi, jalopiirteinen rakennus, josta ihmiset voivat oppia kuinka saavat oikeita tietoja ja oikeita mielipiteitä kaikista asioista.

Kirjallista matkailua ja muuta sellaista

Luin juuri tutkielman kirjallisesta matkailusta, joka on varsin iso osa matkailusta yleensä. Tavallaanhan sellaista olivat jo uskontoon liittyvät matkat, pyhiinvaellukset Jerusalemiin, Mekkaan, Roomaan tai Santiagoon Espanjassa, tai retket pyhien ihmisten haudoille. Mutta uskonnon ulkopuolella tulivat nopeasti yleisemmätkin kunnioittamisen ja fiilistelyn syyt, maalliset "pyhiinvaellukset" ja fanimatkat.

Romaanikirjallisuuden harrastajien parissa alkoivat yleistyä paitsi kirjailijoiden kotitalojen katsastukset, myös itse romaanien "tapahtumapaikkojen" jäljittämiset. Fiktiiviset hahmot kokivat fiktiivisiä kohtaloita itse asiassa myös fiktiivisessä ympäristössä, vaikka ne kuinka olisi sidottu näennäiseen reaalipaikkaan.

Ei minulla ole mitään tätä vastaan, ei tietenkään. Päin vastoin, tällainen elämysmatkailu vain rikastaa ajattelua ja mielikuvitusta. Itsekin usein liikun tuntemissani paikoissa, sellaisissa joiden historian varsin tarkoin tunnen, ja "katselen" paikkoja mielikuvituslinssien lävitse.

Monet keräävät bongauspisteitä. Alexis Stenvallin hauta, check. Eino Leinon hauta, check. Isontalon Antin hauta, check. Keräileminen on hauskaa, ja keräilijöillä on keskenään kilpaillessaan hauskaa, luulen.

Tulin vain mieteskelleeksi, miten eri lailla itse koen tällaiset asiat. 

Haudat eivät minulle sinänsä merkitse mitään erityistä. Edes omien vanhempieni haudoilla en ole käynyt kuin ani harvoin. Eiväthän he siellä ole. Kunnia- tai muistelukäynti haudalla on seremonia, jolla on muinaismaaginen pohja. Kuolleitten muisteleminen ei tosiasiassa edellytä koordinaatiopisteitä joissa se on soveliasta tai mahdollista.

Myös fanitus on minulle ylen outo ilmiö. Lukemattomia ihmisiä kunnioitan suuresti, monet heistä - elävät tai kuolleet - ovat tavattoman kiinnostavia. Tutkin heidän töitään ja kirjoituksiaan, ja saatan oppiakin heidän ansiostaan paljon. Suurten arkkitehtien tai muusikoitten töitten tutkiminen nautittavaa - ja opinnollista. Keisari Hadrianus ja hänen rakennustyönsä ovat Rooman loistavinta aikaa melkein kaikissa asioissa, ja hupaisaa on moikata hänen tunnistettavaa päätään gallerioissa eri puolilla maailmaa.

Mutta kun aikoinaan luin kuvauksia Matti Nykäsen talon lähellä parkkeeraavista busseista, ikkunat täynnä toljottavia ihmisiä idolinsa mahdollista ilmestymistä odotellen, se oli minulle täysi käsittämättömyys. Ainahan suuret massat ovat pakahtuneet onnesta jos saavat koskettaa idolin vaatteenlievettä. Ja jopa minun kaltaiseni pikkutekijä on sellaista kokenut. Mutta en käsitä, en lainkaan ymmärrä tätä. Ovat psykologit ja muut varmaan tätäkin uskonnollista ja maagista omituisuutta tutkineet.

Koska itse kuulun pieneen vähemmistöön, siihen joka tutkii, lukee ja julkaisee (ja joutuu joskus näyttäytymään), tarpeeni ja tapani ovat myös vähemmistössä. Luin juuri paikkakuntani matkailuesitteen, ja huomasin että olisin kaltaiselleni kirjoittanut aivan toisista asioista. Olen mainoksille sokea, sillä en tarvitse sen innokkaasti suosittelemia "hyödykkeitä". Sama koskee matkailua.

Kun tulin ensi kertaa Roomaan, aistin tietysti ensin hajut, maut ja muut sellaiset olosuhteet. Mutta hetimiten alkoi muu hupaisasti täyttää mielen. "Tämän olen tenttinyt... ja tämän... ja tämän...". Kun pääopiskelusuuntani oli taidehistoria, olin oppinut vain teoriaa, katsellut vain paperia ja mustavalkokuvia. Nyt tajusin, miten eriaikaiset rakennukset liittyivät toisiinsa, miten Berninin, Bramanten tai Borrominin hallien sisätilat limittyivät toisiinsa, miten valo vaikutti näkymään, miten materiaalit toimivat keskenään, miten eri marmorilaadut elivät ja rinnastuivat. Tämä kaikki oli tietysti oppineen kokemusta, josta tavallinen turisti ei pääse nauttimaan. Mutta se vaikuttaa myös siihen, miten matkailu on erilaisilla ihmisillä hyvin erilaista.

Koska elämme enemmistöjen maailmassa, julkisuus ja tavat tulevat siltä enemmistöltä. Pienen vähemmistön näkökulma löytyy vain satunnaisesti, ja se vähemmistö on luultavasti vielä toinen kuin minun vähemmistöni. Pieni vähemmistö on kuin kupla virtaavassa purossa, eikä se tohdi pitää älämölöä itsestään, ei uhriutua, ei korostaa merkitystään. Tämän juttuni lukee samanlainen vähemmistö, joten säästynen pahimmilta sakinhivutuksilta.

[Ilona Lindh: Lukemisen harrastajat kirjallisina matkailijoina. Kulttuurintutkimus 42 (2025):2] 

Leif Eriksson oli rasisti ja kolonialisti ja Quislingin ja persujen kaveri!

Tässä kuvassa on noin vuonna 1000 Grönlandista lähtenyt viikinkialus hädässä. Mutta sen päällikkö Leif Eriksson huomaa viime hetkellä maata horisontissa. 1880-luvun lopulla Christian Krohg maalasi tapauksesta suuren teoksen, josta tuli kansallinen ikoni. Maalauksen nimi on "Leif Eriksson löytää Amerikan". Se on riippunut Oslon Kansallismuseon hallissa kauan, kunnes vuonna 2023...

...niin, museon osastopäällikkö Stina Högkvist huomasi, että teoksessa romantisoidaan norjalaisten Amerikanmatkaa, ja se on kolonialistinen maalaus. Ja se vietiin kellarivarastoon. Högkvist lisää, että museon näyttelyihin sijoitetaan enemmän naisten, saamelaisten ja ei-valkoisten maalamia teoksia.

Högkvistiä tuki toimittaja Mariann Enge, jonka artikkelin alku näkyy kuvassa. Hän mainitsee tulleensa museoon, koska siellä oli näyttely aiheesta "Queer Islamic Art", mutta ilkesi kuitenkin vilkaisemaan myös tätä kuvottavaa kolonialistista maalausta. Hänen mukaansa teos on eurosentrinen ja myös rasistinen, sillä se oli esillä Chicagon maailmannäyttelyssä 1893, ja siellä ei annettu mitään arvoa Amerikan alkuperäiselle väestölle, eikä saamelaisille(!). Enge muistuttaa, että maalaus oli arvossaan saksalaismiehityksen aikana, ja sitä ihailevat nykyiset oikeistolaiset. Hänen demokraattinen käsityksensä aukenee, kun hän kirjoittaa aivan häpeilemättä:

"The National Museum cannot simply be a place where people are left to make up their own minds; it must also be a place where people can get the knowledge they need to ensure that their opinions are actually informed".

Kaikki tietävät miten alkuperäisille kansoille kävi. Mutta se miten niiden kävi, tapahtui 1700-, 1800- ja 1900-luvuilla, ja aivan toisten toimesta. Norjalaisilla ei ollut minkäänlaista kolonialistista päämäärää. He eivät tienneet minne tulivat, eikä aavistustakaan mahdollisista asukkaista. Tietenkin he tutkivat, voisiko uudessa maassa elää. Ei onnistunut. Mutta kaikki kolonialismi ja rasismi on tullut joidenkin ihmisten mieleen aivan muista yhteyksistä, anakronististen kytkentöjen kautta. - Mitä mieltä intiaanit olivat vallankumouksen aikana? Ilmeisesti enemmistö aktiiveista oli kuninkaan puolella. He aavistivat mitä patrioottien voitto heille ennustaisi...

Miten Ateneumin käy tämän woken, canceloinnin ja sensuuri-ilmaston vallitessa? Kyllähän Aino-triptyykkiä on vaadittu poistettavaksi, viimeksi rodun, uskonnon ja naisasian vuoksi. Miten käy myöhemmin? Uljas Uusi Maailma uhkaa meitä yhä?

"Tannerilaiset demarit ja sivistysporvarit"?

Aarno "Loka"-Laitinen sanoi joskus, että hän kaipaa politiikassa kahta asiaa: tannerilaiset demarit ja sivistysporvarit. Hän käytti usein ilmaisua "kauppakamarinulikat" puhuessaan nykyporvaristosta.

Olen siteerannut Laitisen lausetta usein. Olen samaa mieltä, niinkuin itse asian miellän. Mitä oheismielteitä Laitisella oli, sitä en tietenkään pysty sanomaan. 

Tannerin merkitys sosialidemokratialle oli tietysti valtava. Hän tajusi että punakapina oli järjetön, että osuustoiminnallinen talous vahvisti työläisten toimeentuloa, hän pystyi palauttamaan sosialidemokratian takaisin yhteiskunnan hallintoon, ja oli talvisodan aikaisen "tammikuun kihlauksen" toimijana. Hän ymmärsi, että käytännössä oli toimivinta yhteistyö, ja äärimmäisyyksien kaihtaminen.

Sen sijaan käsite "sivistysporvari" on ongelmallinen. Timo Vihavainen kirjoittaa 14.7.26 Jack Londonin romaanista "Martin Eden", miten päähenkilö oli pyrkinyt kehittymään "villistä vaisto-olennosta ihmiskunnan parhaiden henkisten aikaansaannosten omaksumista tavoittelevaksi yksilöksi", ja oli pettynyt. Vihavainen kirjoittaa:

"Sigmund Freudin suuriin oivalluksiin kuuluu ajatus siitä, että ihminen pohjimmiltaan oli kulttuurissa sen asettamien rajoitusten vanki, joka vaisto-olentonsa puolesta ei viihtynyt vankilassaan (Unbehagen in der Kultur). Ihmisen sisäinen elukka oli joutunut häkkiin ja sinne kuuluikin. - Toki ihmisessä oli myös se valoisa puolensa, joka pyrki yhä korkeammalle ja hienostuneemmalle tasolle, kohti totuuden, hyvyyden ja kauneuden huippuja. Ne tarjosivat inhimilliselle hengelle huumaavan mahdollisuuden nousta pois eläimellisyydestä, joka vallitsi slummeissa ja raakalaisuuden täyttämissä satamakortteleissa".

Freud arveli, että kulttuurin vahvin este on aggressiovietti ja syyllisyydentuntoisuus, ja että kulttuurin edistysaskeleiden hintana on syyllisyydentuntojen kasvaminen ja näin onnen elämysten vähentyminen. Tässä mielessä voisi esittää, niinkuin usein esitetäänkin, että "sivistysporvaristo" on katoamassa, ja muuttumassa enemmän tai vähemmän vasemmistolaiseksi.

Vihavaisen kirjoituksessa "sivistysporvari" on jopa hiukan pejoratiivinen ilmaus. Se muistuttaa enemmän jo 1900-luvun alusta asti kirjoitettuja karrikatyyrejä nousukkaista, jotka yrittävät matkia sivistyneistön tapoja, ymmärtämättä kuitenkaan sivistyneen mielen syitä näihin tapoihin.

Sivistynyt kulttuuri edellyttää kehittyessään jatkuvia korjausliikkeitä. Orjuuden kieltäminen oli yksi niistä. Naisten tasa-arvo oli toinen. Yhteiskunnan eri kerrosten integroiminen yhteistyöhön oli kolmas. Näissä ja monissa muissa asioissa korjausliikkeillä on taipumus mennä liiallisuuksiin, kuten autoilijalla on taipumus vaaran uhatessa tehdä liiallisia korjausliikkeitä.

"Me saimme mitä halusimme! Miksi meidän täytyisi tyytyä tähän?".

Ja sitten yhteiskunnan kaikki osat ryhtyvät tappelemaan keskenään, tiristelemään viimeisiäkin hyvinvoinnin murusia itselleen. Ja kun todellisia tai kuviteltuja epäoikeuksia helkytetään, Freudin syyllisyydentuntoisuus kuumenee. Mutta kun niiden korjaaminen tai epäadekvaateiksi osoittaminen on vaikeaa, väelle riittävät hokematkin. Woke ja identiteettipoliitiikka heikentävät tosiallisesti niiden perimmäistä tarkoitusta. 

Jotain tämän kaltaista itse siis tarkoitan "sivistysporvarillisuudella". Siinä kuin rahan ja etuuksien raaka metsästäminen mädättää kapitalismin ja vapaan talouden reunoja, siinä sivistysporvari pyrkii hillitsemään näitä pyrkimyksiä. Ja tannerilainen demari puolestaan hillitsee vasemmiston kuumakalleja. 

Onko heitä tässä nykyajan tulentuiskussa enää?

Futista - ja oheispöhinää

Sattuneesta syystä on luovempi työskentely ollut muutaman viikon ajan lepotilassa. Kun tämä kaikki on ohi, ne viikot jäävät kuihtumaan hämäriksi muistoiksi, joita toistelevat korkeintaan lyyrikoista surkeimmat, nimittäin urheilurunoilijat.

Niin, itse otteluissa tapahtuu monen laista. Joku halveksittava pikkumaa, jolla ei edes ole kuuluisia ja isopalkkaisia pelaajia, menestyy päiväkaupalla hypetettyjä yli-inhimillisiä suuruuksia vastaan. Joku aivan varma mestari-suurmaa miljonääripelaajia täynnään joutuu hirvittävään häpeätilaan. Joku superkuuluisa elämää suurempi poppari saa maalin, tai ei saa maalia. Ja aamulla lounasseurue vaihtaa aiheesta jonkun harvan sanan.

Yhtä paljon kuin näitä "kaikkien aikojen" pelejä seuraakin, yhtä paljon seuraa muutakin ns. pöhinää niiden ympärillä. Ihmettelee joukkoa iltalehtiskribenttejä, joilta heltiää eksaltoinuneita, pöyristyneitä, raivostuneita tai halveksivia kirjoituksia joka päiväksi. Pari supertähteä ohittaa tilastoissa maalimäärillään edellisen kärkinimen. Tämä jo lopettanut maalinlaukoja ei ole mikään supertähti, ja tuskin kukaan häntä muistaakaan, sillä hän oli saksalainen, joku Klose. Ei, supertähdet ovat aina latinoja! Joskus muistetaan muukalaisiakin, joitakin englantilaisia, hollantilaisia, jopa afrikkalaisia, kuten Roger Millaa - aina vähän hymähtäen. Niin kauan kuin jaksoi juosta, Milla teki maaleja...

Paljon väitellään siitä, onko menestyksessä tärkeintä joukkue vai supertähdet. Saksan 'Die Mannschaft' oli vuonna 2014 epäilemättä loistelias joukkue, mutta sen pelaajatkin olivat virtuoseja. Supertähti-vetoiselle joukkueelle petaillaan maalipaikkoja, joskus se onnistuu, joskus ei. Supertähdille heidän asemansa tekee usein mentaalisia rasitteita. Jatkuva julkisuus ja järjettömän paljon rahaa, se on kohtalokas haaste.

Olen näiden viikkojen aikana joutunut katselemaan poikkeuksellisen paljon mainoksia. Ne kertovat paljon ihmisten enemmistön, tai ainakin vähän vauraampien kerrostumien ajattelutavasta. Siellä missä rahaa liikkuu, siellä ovat mainostajat. Ihmisten unelmien ja mainosväen suhde on molempia hyödyttävä. Tietysti mainokset saavat aikaan haluja, mutta mainostajat haistelevat myös tarkoin ihmisten salaisiakin ajatuksia ja toiveita. Kun näitä mainoksia katselee, käy vähitellen selväksi se ajatusmaailma joka enemmistöllä on. Ja minun kaltaiselleni ihmiselle se maailma on tympeä ja melko typeräkin. 

Ja huvittavaa on huomata, että ne tuhannet jotka lähettelevät pätemistään julistavia omia kuvia somen alustoille, ovat tarkoin kopioineet kuvansa esikuvien mukaan. He tietävät miten pitää grillata, ja he muistavat aina elegantisti heitellä pöperön päälle sen pienen vihreän lehvänriekaleen. Olennaista on, että kaikki kilpailevat keskenään siitä, kuka on tavanomaisin.

Luojan kiitos tuo mestaruushype on muutaman viikon perästä ohi. Enää ei tarvitse kuunnella selostajien henkensä edestä kiljuvaa huutoa, eikä tarvitse kärsiä "kaikkien aikojen" hurjimmista tapauksista hokevien hölmöjen uhoa. Selostajat tietysti tietävät, että kuulijoiden historiankäsitys on lyhyt ja hatara, mutta he saavat palkkansa siitä, että puhuvat pötyä.

Voisiko joskus joku selostaja kokeeksi selittää asiansa rauhallisesti ja analysoiden? Ei varmaankaan onnistuisi. Ihmiset haluavat saada kiksinsä heti, sillä muutaman hetken kuluttua he ovat jo unohtaneet kaiken. Kanan aivoilla kun toimii, kaikki on nyt, heti, aika hurjaa. Ai jumpe!