Kuvatestistä vielä

Hupaisaa, että vaikka olen näyttänyt tätä kuvaa lukemattomille katsojille, kukaan ei ole huomannut kuvassa näkyvää virhettä. Joku epäili että patsas oli siirretty oikealle. Ei ole. Olen tehnyt kuvalle aivan jotain muuta. Jätän asian vielä auki, lukijoita ärsyttämään.

Teatteriesplanadin kuvasta totesivat monet sekä täällä että eräällä fb-sivulla, että siinä on tavallista enemmän tapahtumia, ja että niistä voi jo sinänsä lukea monia vihjeitä siitä mitä on tapahtunut. Kuvausvuotta en yhäkään ole saanut selvitetyksi, mutta se lienee 20-luvun keskivaiheilla. Paljon muuta kuitenkin siitä voi lukea. Katsokaapa vielä tätä kuvaa!

Kellonaika voidaan periaatteessa määritellä varsin tarkoin. Pohjois-Espa on lähes itä-länsisuunnassa, ja varjot kertovat että on iltapäivä. Auringon korkeuden voi laskea suurin piirtein, ja todeta että on alku- tai loppukesästä kysymys. Puut ovat täydessä lehdessä. Miehillä on monilla pikkutakit päällä, joten on kohtuullisen lämmintä. Päähineet olivat tuolloin käytännössä pakolliset.

Liikennettä ei ole suljettu. Molemmilla Esplanadeilla se on kaksisuuntaista. Länttä kohti tulee isvossikka herrasmiestä kuljettamassa. Sen takana on reippaanpuoleisesti hevosenkakkaroita; niistä vielä minulla on kosolti muistoja lapsuuden ajalta. Vossikan edellä kulkee hevosmies kärrynsä kanssa. Taempana tulee liikkuva hevonen jo tuolloin avatulta Keskuskadulta. Kun katsojiakin on vähän laisesti, kyse ei ole paraatista, vaan joukkojen siirrosta. Kun näin vähän sotilaita on liikkeellä, se viittaa siihen että he ovat menossa Eteläsatamaan, jossa tämän tästä tehtiin erilaisia rituaaleja. 

Koko kuvassa näyttäisi olevan vain yksi tai kaksi autoa. Sen edessä on jotain, joka voisi olla jonkinlainen kärry. Sotilaiden edellä oikealla takana saattaisi olla jonkinlainen pyörillä kulkeva moottorilaite. 

Vain osa jalankulkijoista on liikkumassa kohti Kauppatoria. Tässä on ehkä liikkeellä kokonainen hyvin pukeutunut perhe. Pojat vähän edellä, nuorimmalla neidillä hieno pieni parasolli. 

Sotilaat ovat selkeästi suomalaisia varusmiehiä. Toisella sivustolla helskyltetiin sekä saksalaisilla että suojeluskuntalaisilla. Saksalaiset kypärät tulivat käyttöön 20-luvulla, ja suojeluskuntalaisilla oli aina valkoinen hihamerkki.

Polkupyörät olivat varsin yleiset pojilla ja nuorilla miehillä. Isäni sai sellaisen viimeistään 20-luvulle tultaessa, ja minä ajoin sillä ympäri Helsinkiä kymmenien kilometrien reissuja, niin Kalliossa kuin Lauttasaaressakin, jota silloin ei vielä juurikaan oltu rakennettu. Siinä oli puiset kehikot ja lokasuojat! - Tavaran kuljetus oli vielä suurelta osalta hevosten varassa.

Koko kuvan herkkupala on tietysti vanhempi täti sontikkansa kanssa. Voi olla että isoisäni otti tuon kuvankin hänen vuokseen. Mitä ne nyt tuossa tukkivat tien juuri kun hän on päättänyt päästä teatterin puolelle! Hus siitä!

Tässä vain joitakin yksityiskohtia tuosta kuvasta. Se on varsinaista elävää kuvaa itsessään!

                                                    

 

Kuvanlukutesti

Vieritä kuvaa alas päin!

 

Edellisessä tekstissä puhuin kuvan lukemisesta, ja miten se on selvästi heikentynyt. Tarjoan tähän 

Testin n:o 1

Kerroppa mitä näet tässä?

Tämähän oli helppo! Nyt tulee vaikeampi

Testi n:o 2

Tässä on valokuva 1920-luvulta. Siinä on jos jotakin nähtävissä. Kerroppa kymmenen tarinanpoikasta tästä:

Tämän kuvan lähetin eräälle sivustolle, ja löytyipä sinne singahtuneina kosolti hämmästyttäviä tulkintoja. Mutta olennaisia vähemmän.

Historiaton ihminen ei pian pysty lukemaan kuvaakaan

 

Mahtavaa! Erilaisten nerokkaitten kemikaalioitten kanssa nuori mies onnistui saamaan positiivikuvan vanhasta lasinegatiivista! Hämmästyttävää!

Ja historiaton toimittaja pläjäyttää tällaisen skuupin neljä vuotta sitten johonkin iltalehteen! Pääseepä vielä päättelemään yhdestä kuvasta kokonaisen kaukaisen ajanjakson kuvauskohteista jotain.

Paitsi että minulla on useita laatikoita samanikäisiä lasinegoja, jotka isoisäni Walter Rydman on hämmästyttävien kemikaalioiden kanssa kehittänyt ja sitten pinnakkaiskopioinut. Näin tekivät kuta kuinkin kaikki tuolloin valokuvausta harrastaneet ihmiset.

Itse olen 50-luvulta lähtien tehnyt samaa kaikkien filmieni ja kuvien kanssa. Ja kopioinut niitä lasinegojakin. Yllättävästi isoisäni kuvien joukosta hämmästyttävästi löytyi myös koirakuvia! Minulta toki harvemmin.

Omahyväinen mutta historiaton nykyaika kuvittelee olevansa suurenmoisen taitava tämän mahtavan tekniikkansa kanssa. Mitä se sitten osaa? Painaa nappulaa. Ja kun automaatti on näyttänyt kuvansa, se osaa painaa toista nappulaa, jotta tekoäly vähän parantaisi sitä kuvaa. Sitä mukaa kuin ihmisten tekninen taito on heikentynyt, samalla on heikentynyt myös kuvien lukutaito.

Tänä päivänä on tarjolla muutamien sekuntien pituisia "hauskoja" tai "hämmästyttäviä" lyhytvideoita, jotka on varmuuden vuoksi selostettu. "Katsokaa, tuo ihminen hämmästyy!". "Katsokaa, lapsi osaa lukea nuotista!". "Kohta nuo törmäävät toisiinsa!". Sitä samaahan tekevät urheiluselostajatkin: "Nyt Vilma ottaa vauhtia! Kohta hän hyppää! Mahtaako päästä yli?". "Rimaa heiluu... Se heiluu... Nyt se putoaa!". Ja kun katsoja on ymmärtänyt näkemänsä, se mutisee: "Suomalaiset ovat huonoja!".

Käytin katsojasta sanaa "se", sillä paljon ei enää tarvita siihen että hän on kuin koira, joka ei ymmärrä kuvasta muuta kuin että jotain heiluu isännän kädessä - voisiko sitä syödä?

Mitä enemmän kuvia tekoälyn avulla automaattisesti "korjataan", sen standardityyppisemmiksi ne muuttuvat. Samalla koko ajatusmaailma standardisoituu. Tuttua ja turvallista. Ja kun ei enää tiedetä eikä viitsitä ajatella, läpi menee mikä tahansa. Syyn ja seurauksen logiikka ei enää aukea, eikä tieto ja kokemus auta asiaa.

Tässä on isoisäni lasinegatiivikuvista yksi, noin vuodelta 1904. Se on särkynyt, ja kopioin se sellaisenaan niin että myös lasin säröiset reunat ovat näkyvillä. Minusta kuva on tavattoman kaunis, sekä asetelman että nimenomaan tämän historiallisen syvyytensä takia:

Ehdotettiin, että kuva korjattaisiin "oikeaksi" kuvaksi. Korjaamattomana siitä voisi kirjoittaa pienen novellin, "korjattuna" sitä ei kohta muistaisi enää kukaan.

"Enemppi vähemppi suola!" - Isoäitini oli vähän höpsö...

Tässä on isoäitini Emma Karin Arvidsson kotiovellaan Ison Robertinkadun numerossa 29-31. Hän on 23-vuotias, ja kihloissa maisteri Walter Rydmanin kanssa, niin, juhlii häitään aivan kohta.

Hänen isänsä on Gustaf Arvidsson, Ruotsissa syntynyt litografi, Helsingin merkittävimpiä. Karin on kaksikielinen, puhuu ruotsia ja saksaa, sillä hänen äitinsä Anna Emilie Dorothea Hillebrandt oli syntynyt Prahassa saksalaiseen kirjapainoperheeseen. Muistan, miten isovanhempieni suvun joulujuhla oli aina kolmikielinen, sillä paikalla oli aina joku Helsingin saksalaisen seurakunnan jäsen, esimerkiksi Karinin pikkusisaren mies, sikarikauppias Stude. 

Menestyneiden ja sivistyneiden liikemiesten tyttäret olivat usein vähän ansarikukkien tapaisia. He tunsivat tarkoin porvarilliset tavat ja totunnaisuudet, harrastivat kaikkea soveliasta kuten musiikkia, mutta olivat ikäänkuin tämän sosieteettikuplan vankeja. Karin oli musikaalinen, hyvä laulaja, ja ooppera oli hänelle kaiken ihanuuden huipentuma. Ammatti olisi ehkä siltä suunnalta auennutkin. Joulukuun 16. päivänä 1909, jo kahden lapsen äitinä hän lauloi Svenska Teaternin oopperaesityksessä Antonian sooloroolin Eugen d'Albertin oopperassa Tiefland. Orkesteria johti itse Schnéevoigt, ja pääosan lauloi kuuluisa Ida Ekman. Tunnettu arvostelija Bis kehui esitystä ja myös Karinia. Esitys toistettiin seuraavina päivinä ainakin kolmesti.

Karin roolipuvussaan. Tiefland? (Kuvan olen kopioinut Karinin kotialbumista, Finnasta löytyy sama kuva joka on peräisin Svenska Teaternin kokoelmista. Tämä vastauksena kyselyyn.)

Mutta pysyvä ammattiooppera perustettiin vasta parin vuoden kuluttua, ja avioliitto suurkauppiaan ja valtiopäivämiehen menestyneen pojan kanssa edellytti myös muuta. Julkinen laulaminen väheni, tuli lapset, yhteiskunnallisia tehtäviä, ja seuraelämä. Mutta aina kun aikaa oli, hän harjoitteli huoneessaan vokaliiseja. Kerrotaan että isäni pikkupoikana oli ihmetellyt äitiään, ja kysynyt sekakielellään: "Däffö [varför] mamma huutta så?". 

Kihlajaislahjaksi Walter osti Karinille korkealuokkaisen, rautarunkoisen Blüthner-pianon, jota tiettävästi painosta huolimatta jopa siirrettiin kesähuviloille. Sen Karin lahjoitti minulle, kun olin 10-vuotias, ja aloin kuulostaa alalle taipuvaiselta.

19.3.1905

Viimeinen muistoni isoäidistä oli, kun 60-luvun alussa kävin tätini luona katsomassa televisiolähetyksen Karl-Birger Blomdahlin oopperasta Aniara. (Minulle tämä laite tuli vasta olympiavuonna -64). Vanha Karin oli jo vuoteenomana, mutta hän pyysi koko ajan panemaan television kovemmalle, vaikka musiikki oli hyvin hyvin modernia ja kovin vaikeasti tajuttavaa - hän vain parahti: "de ä ju ooopera!". 

Karinin liittyminen uuteen sukuun ei ollut aivan helppoa. Kilttinä tyttönä hän oli kiitollinen jokaisesta ystävällisestä sanasta. Suvun naisista eivät kaikki oikein hyväksyneet "alempaa" naimista, kun sillä puolella naiset olivat sentään merkittävästi aktiivisempia kirjallisiin ja opinnollisiin harrastuksiin. Mutta, kuten muuan sukulaismies kirjeessään totesi, Walter oli huumaavasti rakastunut, ja se saa riittää! Karin oli kiltti ja taipuvainen, ja Walterin valtava karisma suojeli häntä.

Olin usein hoidossa isoäitini luona, koska vanhemmillani oli matkoja ja muuta tekemistä. Aivan pienenä soitin hänelle puhelimella usein, ja pyysin häntä tai isoisä Walteria menemään kanssani elokuviin. Ruotsinkieli vakiintui tässä yhteydessä minulle, mutta isoäidillä oli yhä vaikeuksia. "Walter ei olle kottona, hän on likkemiesyssys...", hän oli Liikemiesyhdistyksen kokouksessa. Illallisella Karin moitti kerran keittäjätärtä liiasta suolasta: "Minä sano jo että Fanni pane enemppi vähemppi suola!" ("Mera lite", "vähän vähemmän", ja Fanni-parka ymmärsi että vähän enemppi...).

1950-luvun alussa täysihoitolakesänä isoäitini oli kolhinut vähän päätään. Kuulin kun hän huolestuneena kysyi äidiltäni: "Int finns de väl några ädlare delar i huve?" - "ei kai siellä päässä ole mitään jalompia osia?". Äitini osasi pitää ilmeensä kurissa, ja totesi että "Absolut inte!". Tämä jäi sitten perheelle pysyväksi ilmaisuksi.

Walter ja Karin kodissaan ns. Wulfin talossa 20-luvun lopulla.

Mutta isoisäni Walter oli siis täysin lumoutunut Karinin lauluista. Ja vaikka lasten mukana tämän ulkoisessa habituksessa tapahtui melkoisia muutoksia, heillä ilmeisesti pysyi läheinen kiintymys. Siitä kertoo jonkun perheenjäsenen ottama kuva 20-luvun lopulta Villingin kallioilla:

Walter pani esikoistyttärensä ja molemmat poikansa suomenkieliseen kouluun. Mutta nuorimman tyttärensä hän antoi käydä koulunsa ruotsiksi, "för mammas skull". Rukoukset oli vihdoin kuultu.

Kun Walterille oltiin hankkimassa kauppaneuvoksen arvoa, Karin oli onnessaan. Jatkuva alemmuudentunne sai nyt korvauksen. Kuinka kauniisti sointuikaan sana "kommerserådinna"! Walter ei välttämättä ollut yhtä innostunut, mutta suostui vaimonsa vuoksi, "för mammas skull".

Luin jo koulupoikana Jascha Golovanjukin hauskan kirjan "Farmor är galen" (Isoäiti oli kaistapäinen, 1945). Minun Famoni ei ollut "galen", aivan hurmaava hän oli, mutta pikkuisen hupsu. Hän pelkäsi melkein kaikkea, oli jatkuvasti huolissaan jostakin. Hänen päässään ei välttämättä ollut mitään valtavia "jalompia osia", mutta niiden sijaan hänen voimansa oli olla perheenäiti ja suvun musiikkiperinnön jatkaja.

(Korjasin alkuperäistä tekstiä Tiefland-oopperan kohdalta. Tuo esitys oli hämmästyttävän varhainen, sillä d'Albert muokkasi sitä 1907, ja se versio sai maailmassa suosiota. Ooppera esitettiin muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan Suomalaisessa oopperassa, mutta uudella miehityksellä - Aino Ackté  lauloi pääroolin).

 

"Je suis Indien"

On paljastunut järkyttävä asia 90-luvulta! Fröbelin palikat -niminen lastenyhtye on silloin vääntänyt naamaansa ja käyttänyt intiaanipäähinettä! MTV on kauhistuneena pyytänyt anteeksi ja sensuroinut tämän kauheuden. Haluan tunnustaa nyt, että minä olen jo 1938 syyllistynyt samaan. Olen jo pienestä pitäen ollut saastainen liero. Mutta niin paha olen nytkin, etten vieläkään pyydä anteeksi.

Kävi siis niin, että MTV lähetti näitä lasten lauluja televisiossa, ja tekohurskaiden joukko terästi haukankatseensa somessa ja pöyristyi. Kyllä, naamaa väännettiin, ei vain silmien kohdalta vaan suunkin tienoilta. Ja kyllä, intiaanipäähine oli selvästi näkyvillä, vaikka Fröbelin palikat eivät ole intiaaneja. He siis syyllistyivät kulttuuriseen omimiseen.

Kun tilanne julkisen median kohdalla on tänään mikä on, MTV säikähti, pyysi anteeksi, ja sensuroi ohjelmaansa.

Entä jos MTV ei olisi säikähtynyt, vaan olisi ilmoittanut asiallisen rauhallisesti, että ennen vanhaan ei oltu näin pikkumaisia, ja että kysymys oli perinteisestä leikkimisestä jolla ei ole mitään tekemistä politiikan, moraalin tai etiikan kanssa? Kiihko olisi kasvanut, mukaan olisivat tulleet kaikki median toimittajat, sillä mielten kiihottaminen ja skandaalien paisuttaminen on heille menestyksen ja rahantulon väline. Mukaan olisivat tulleet kansanedustajat ja ns. asiantuntijat, jotka haistavat jo kaukaa mahdolliset bonuspisteensä. Viimeinen niitti olisi, että mukaan valjastettaisiin ulkomaisetkin "journalistit" ja mielipidevaikuttajat, jolloin jo maan hallitus ja ehkä presidenttikin joutuisivat pyytelemään anteeksi ja paheksumaan maineen tärvääntymistä.

Kaikkien maiden keropäät, fundalistit ja kyyniset kiihottajat ovat nykyään voimakkaita, sillä heillä on mahdollisuus hallita tiedotusta, vaikka ovatkin pelkkä kovaääninen vähemmistö. Ja heidän mukaansa tulee suuri joukko lammaslaumaa joka innostuu luullessaan olevansa enemmistö.

Se mitä nyt tapahtuu, ei ole enää kiihkomielien riehuntaa, vaan sairautta. Ihmiset ovat sekaisin, heiltä on kadonnut menneisyys ja suhteellisuudentaju, ja maailmasta tulee täysin ennakoimaton ja epälooginen. Kun suuret johtajat riehuvat suurissa asioissa, pienet panevat parastaan niissä pienissä asioissa joita arvelevat ymmärtävänsä.

Silti, olisi mielenkiintoista jos MTV:llä olisi niinsanottua "munaa", ja se lähtisi tekemään tenää kaikelle tälle hulluudelle. Voisi yhtäkkiä käydäkin niin, että se voittaisikin tämän kalabaliikin lopulta. Voitto pienessä asiassa voisi sitten heijastua suurempiinkin.

Mutta ei. Ei tästä maailmasta enää ole siihen. En näe pienintäkään valontuikkua sen pimeydessä. Me teemme sen itse, kaikki ilmastonmuutokset ja muut maailmanloput ovat aivan liian hitaita.

Herrasväen sisustusta: litografi Arvidssonin tyttäret Helsingissä

 

Edellisessä blogissa oltiin Iso Roobertinkadun 29-31 talolla, jossa isoäitini isän, litografi Gustaf Arvidssonin perhe asui. Isoisäni Walter Rydman otti heidän huoneistostaan useita kuvia, tässä yksi niistä: "Flickornas rum". 

Minulla ei ole tämän huoneiston pohjapiirrosta, mutta se oli ilmeisesti saman lainen kuin varakkailla perheillä tuohon aikaan yleisesti. "Paremmat" huoneet olivat rivissä kadun puolella, ja muut saivat valonsa sisäpihalta. Tässä oli "tyttöjen huone", heitä oli neljä.

Kuvasta huomaa, että kuvaajalla oli laatikkokamera vatsan korkeudella. Komeista korituoleista päättelen, että ne oli hankittu isoisäni isän Victor Rydmanin 1898 perustaman rottinkihuonekaluihin keskittyneen 'Wieniläis-huonekalukauppa Rydman & Co.:n' varastosta. Lamput ja veistokset saattavat olla samaisen Victorin pääyrityksestä 'Albion Lamppumakasiini', jonka perusti Gustava Sofia Rydman jo 1865.

Seuraavassa kuvassa on sama huone toiselta puolelta:

 

Arvidssonin tyttäret, isoäitini Karin oikealla. Seinällä on joukko säveltäjäkuvia - Karin oli aloitteleva oopperalaulajatar. 

Keitä ovat seinän merkittävät herrat vuonna 1883? Tekoäly ei löytänyt kuvaa.

"Mosgryta". Tytöt hyppäävät ruutua Roobertinkadulla.

 

Iso Roobertinkatu 29-31. Kaksi tyttöä hyppää ruutua. Fredrikinkadun kulmassa on Helsingin Rohdosliike. Raitiovaunukiskot kääntyvät Fredalta Isolle Roobertinkadulle kohti Dianapuistoa, taustalla häämöttää melko uusi 1890 rakennettu Spennertin talo (August Nordberg).

Kuvaaja ja hänen seuralaisensa näkyvät kuvassa. Silinteripäinen herra on maisteri Walter Rydman, isoisäni, ja vierellä on neiti Karin Arvidsson, hänen kihlattunsa. Walterilla on ehkä vuotta aikaisemmin hankittu laatikkokamera, jolla hän on jo ottanut satoja kuvia muun muassa kasvavasta Helsingistä. Pariskunta on juuri astunut talosta ulos.

Komea jugendlinna on aivan uusi, rakennettu 1903, ja siinä asui litografi Gustaf Arvidsson ja tämän suuri perhe suuressa huoneistossaan. Siitä on joukko kuvia, joita julkaisen seuraavaksi. Walter ja Karin olivat tavanneet toisensa hiukan etelämmässä, sillä Walter asui Viiskulmassa Fredrikinkadun numerossa 19, ja Karinin hän näki ikkunastaan. Arvidssonit asuivat tuolloin näet Laivurinkadun numerossa 10, Selim Lindgrenin piirtämässä komeassa uusrenessanssitalossa.

Tämä kuva on otettu iltapäivällä siinä kello 4-5:n aikaan joko syksyllä 1904 tai keväällä 1905. He avioituivat maaliskuussa -05, joten Walter oli joko hakenut morsiamensa ulos, ja tai palasi appivanhempiensa luota.

Karinin nuorin sisko Greta oli tuolloin 13-14-vuotias, joten isompi kuvan tytöistä saattaa olla juuri Greta. Miksipä Walter olisi joitakin vieraita tyttösiä kuvannut? Kuvan nimeksi hän kirjoitti "Mosgryta", joka tarkoittanee siis leikkiä eikä ruokaa.

Walterin negatiiviarkiston sain haltuuni 2007 jälkeen, ja niitä olen vedostanut sen jälkeen ison joukon. Sitä ennen ne olivat osittain vain pikkukopioina sadankahdenkymmenen vuoden takaisissa albumeissa. Jos ehdin, toimitan niitä vähitellen Finnalle tai kaupunginmuseolle.