perjantai 1. lokakuuta 2021

Kotilo




Tällä eliöllä on ongelma. Se elää maalla, mutta se on pieni ja kovin pehmeä ja turvaton, sillä se on molluski. Se on ratkaissut pulmansa rakentamalla itselleen kuoren, ikäänkuin huoneen taikka asunnon. Sinne tupaseensa se mahajalkaisena voi tarvittaessa vetäytyä suojaan maailman myllerryksiltä, kotiinsa, sillä se on sanan mukaisesti kotilo.


Minua on kiinnostanut vielä enemmän eräs toinen eliö, vähän isompi kooltaan. Sille on jo syntynyt sisäinen tukiranka, mutta se on silti kovin pehmeä ja turvaton, ja se on ratkaissut pulmansa kotilon tapaan. Sekin on rakentanut itselleen kuoren taikka asumuksen, jonne se voi vetäytyä sään, myllerrysten taikka toisten eliöden uhan vuoksi turvaan.


Tyypillistä tälle eliölle on sen kuoren taikka asunnon suhteellisen suuri koko. Itse asiassa se rakentuu ikäänkuin kennostoksi taikka huoneistoksi, jossa kullakin osastonsa on oma erityinen tarkoitus. Yhdellä osastolla se voi kääriytyä mukavasti lepotilaan, virkistäytymään ja varustautumaan eliön  toimeliaisuuden hetkien varalta. Toisessa osastossa se pystyy puhdistautumaan, ja lukuisissa muissa kennostonsa osissa se voi harrastaa muita elintapansa kannalta oleellisia toimia.


Tämän eliön erikoisuuksiin kuuluu se, että samassa kuoressa taikka kennostossa saattaa elää toinenkin eliö eräänlaisessa symbioosissa, tai mikäli kopulaatio on mahdollinen näitä eliöitä voi elää isompikin joukko saman kuoren sisällä. Kullakin eliöllä on tavallisesti omat erityiset kennostonsa osat, mutta joskus, kun tilanne sen sallii, eliöt saattavat kokoontua toistensa pariin ikäänkuin yhteiseen sunnuntailakeaan tupaseensa.


Tällä eliöllä on kuorensa ulkopuolella mielellään myös pyrkimys rauhoittaa ja yksityistää sopivan kokoinen alue omaan käyttöönsä. Eliö tai eliöryhmä voi ulkopuolisten häiritsemättä liikkua lähiympäristössään, rakennella sille haluamiaan ja lajityypillisiä avoimia tai katveisia alueita, tai kuoressaan olevista läpikuultavissa kohdista nauttia näkemästään ympäristöstä, kasvillisuudesta, varjosta ja valosta.


Tämän eliön lisääntymisvauhti on joissakin oloissa kiihtynyt ylen hurjaksi. Niinpä se saattaa rakentaa kuoriaan lähes holtittomasti toinen toisensa päälle, niin että valtavista ja sekavista kasaumista tuntuu purkautuvan ulos ja sisälle kaoottisia yksilömääriä, ilman että niillä olisi mitään havaittavia tai johdonmukaisia liikesyitä. Joidenkin tutkijoiden mukaan tällainen liikakasvu tuo väistämättömänä seurauksenaan eliöyhteisön tukehtumisen ja elinkelvottoman saastumisen.


Mutta eliön luontaisessa ympäristössä tämän olennon seuraaminen on havaitsijalle monesti mitä mukavinta ja viihdyttävintä puuhaa.   


keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Kummallisia pikkujuttuja




HIRVI JA JALOPEURA
Hirvi, eläinten kuningas, jonka karjunta kuului kauas, ja jonka hirmuinen kita murskasi antiloopin selkärangan yhdellä puraisulla, tapasi vaelluksellaan metsän laidalla oudon mutta komean eläimen. Hirvi kysymään eläimen nimeä.
”Olen Jalopeura, metsän kuningas, kuulu komeista sarvistani!”, eläin vastasi.
Hirvi mutisi jotain raateluhampaistaan, joka yhdellä puraisulla katkaisi Jalopeuran selän, mutta oli samalla hiukan kateellinen eläimen kiistämättä komeasta päänkoristuksesta. Se jatkoi kyselemistään.
”Miksi nimesi on Jalopeura?”
”Koska olen kaikista peuran sukuisista suurin, ja sarveni ovat komeammat kuin metsän tai niityn eläimillä kenelläkään!”
Hirvi mietti että onhan ’hirvi’ toki hyvin kuvaava nimi näin hirvittävän mahtavalle eläimelle, mutta ’jaloksi’ ei kukaan ole häntä ennen kutsunut. Niinpä se otti pelottavimman ilmeensä ja sanoi:
”Ehdotan, että me kaksi vaihdamme nimeä keskenämme! Minä saisin nimeeni jaloutta, ja sinä korvauksena säikyttävää pelottavuutta!” Samalla se hymyili niin, että sen valtavat raateluhampaat paljastuivat.
No mitäs, näissä oloissa ehdotus oli hyvinkin hyväksyttävä, mietti uutta nimeään maisteleva Metsän kuningas, mutta siirrtyi pikku hiljaa hiukan syvemmälle syvän metsän puolelle.

***

AJATTELIKO ZENON ELEALAINEN?

Zenon Elealainen kertoi paradoksissaan, että Akhilleus ei koskaan saa kilpikonnaa kiinni. Kun Akhilleus saavutti paikan jossa kilpikonna oli, se on jo ehtinyt vähän edemmäs. Kun Akhilleus saavutti sen uuden paikan, kilpikonna oli taas mennyt vähän edemmäs. Ja niin edespäin. Zenon kyllä kuvasi Akhilleun täydeksi tomppeliksi. Jossain vaiheessa tämä oli sen verran lähellä kilpikonnaa, että voi helposti ojentaa kätensä ja napata sen elukan kouraansa. Toki Zenonilla on se toinenkin paradoksi, jossa hänen lähettämänsä nuoli ei liiku minään yksittäisenä hetkenä yhtään mihinkään. Sen mukaanhan Zenon ei myöskään ajattele yhtään mitään yksittäisenä hetkenä. Sen pituinen se.

***

Lopuksi vähän eräästä fysiikan perusongelmasta:

…AIKA, KÄÄNNY YMPÄRI
On kesä, nuori olen minä. Alla riippakoivun liplattelee vesi. Linnut laulavat, apolloperhonen lepattelee ympäriinsä, kukkivat kukat niityllä. Tyttöjä menee uimaan kun katson rannalle. Tunteet oudot polttelevat, sisälläni, polttelevat oudot tunteet. Rannalle katson kun uimaan menee tyttöjä. Niityllä kukat kukkivat, ympäriinsä lepattelee apolloperhonen, laulavat linnut. Vesi liplattelee riippakoivun alla. Minä olen nuori, kesä on.
YMPÄRI KÄÄNNY, AIKA…


tiistai 22. kesäkuuta 2021

Isompia ilmiöitä

Kesäkuussa -21 tapahtui kaikenlaista mieltä kuohuttavaa, oli politiikkaa, oli urheilua, ja oli pandemiaa. Mutta kas, mieltäni innosti enemmän aivan toisen laiset asiat.  Aivan kuin ihmiset olisivat jo niin nähty, kun sentään on isompaakin ja merkityksellisempää tarkastelemista.


Niin kuin esimerkiksi se paikallinen ukkonen, joka syntyi 11.6.21 ja kuoli noin tunnin riehuttuaan Urjalan ja Kylmäkosken tienoilla. Se oli siinä kehittynyt, ei juurikaan liikkunut, ja tuotettuaan noin pari kymmentä salamaa Jalantijärven yllä se kuivahti niille sijoilleen.


Jalannin ukkonen parhaimmillaan.


Jalannin pohjoisrantaa (KR)









Samalla tavalla kuin polut ja tiet, joet ja vesistöt, myös säät ovat eräänlaisia eläväntapaisia olioita, ja ihmistä valtavasti suurempina ne myös vaikuttavat meihin melkoisesti.


Minulla on käsitys Jalannin myräkän syistä. Jalantiin virrannut vesi on syntynyt Kalvolan ylängön soilla ja pikkujärvillä. Eräiden pikku koskien jälkeen se saapuu Urjalan tasangon peltomaille, jossa vesi kulkee hitaasti ja muodostaa kiemuraista meanderiaan. Jalanti on varsin matala järvi, keskisyvyys runsaat kaksi metriä, ja sen vesi lienee helposti lämpenevää samoin kuin suuri peltotasankokin. Siitäpä sitten kohoavat ilmavirrat saivat aikaan elävän pilven.


Kalvolan, Tammelan eli Hämeen järviylängön seudut ovat useimmille perin vieraita. Tiet ovat kapeita ja vain osittain asfaltilla päällystettyjä, kylät ovat pieniä, mutta järviä on kymmenittäin, jotkut aivan kunniakkaan kokoisiakin.

Tarpianjoen latvajärviä: Lintumaanjärvi ja sen kaakkoispuolella Kallijärvi.

Ylängön vedet virtaavat  lähes jokaiseen suuntaan, vedenjakajia on lukuisia. Kaikilla on kuitenkin sama päämäärä: Kokemäenjoen vesistö. Kaakosta lähtee vesiä Hakoisten linnavuoren ohi Kernaalanjärveen ja siitä Vanajaan. Etelästä ja lounaisesta vedet laskevat lopulta Loimijokeen. Lännestä ja luoteesta lähtee suurimpana Tarpianjoki, se joka sitten laskee Jalantiin ja kuohuu sitten alas Kylmäkosken rinnettä.

Korkealla sijaitseva Kanajärvi laskee lounaiseen kohti Loimijokea, kun taas Renkajärvi laskee kaakkoon kohti Kernaalanjärveä.


Pikkusillalta kohti Lintumaanjärveä, ja...




...toiselta suunnalta kohti Kallijärveä (KR).

Toista vuosikymmentä olen seuraillut ukkosten liikkeitä. Yleisin virtaus tulee Sääksmäkeen lounaisesta, eli Tammelan ja Forssan suunnalta. Mutta kun pilviketjut tavoittavat järviylängön , ne hajautuvat kahteen osaan. Itäinen alue etenee kohti Hämeenlinna, ja liikkuu sitten taas kohti koillista, Hauhoa ja Lammia kurittamaan. Pohjoinen alue lähtee kohti Akaata ja Lempäälää.


Vanajanselän pohjoisseudulle Sääksmäen kirkonpuolelle ukkoset osuvat harvemmin. Sitä suojaa ilmeisesti myös ylängön ja suuren selän välillä oleva Tunturivuoren ylänköalue.


Perimätieto kertoo, että jos ukkonen ylittää Vanajanselän, silloin se on kova. Raivokas ja nopeasti liikkuva mahtirintama ei ylängöistä ja järvenselistä piittaa. 2000-luvun alussa puhuin poikani kanssa Helsingistä, ja hän kertoi että hurja rintama oli syöksynyt mereltä, ja näkymät olivat melkoiset. Pari kymmentä minuuttia sen jälkeen etelätaivas alkoi värjäytyä keltaiseksi, sitten oranssiksi, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen myteri ylitti Sääksmäen kirkonmäen. Salamoita on iskenyt taloni molemmin puolin, ja melkoista jälkeä on jäänyt myös kirkkomaahan.


Mutta arkipäivän ukkoset kiertävät minut säännöllisesti.


Tässä on vielä kuvapari Sääksmäen kirkonmäeltä. Pohjoisessa on ylemmissä kerroksissa melko yhtenäistä pilvipeittoa, mutta sen alapuolella pienet pilvenriekaleet syöksyvät hurjaa vauhtia lännestä itään.



Etelänpuolella pilvipeitto päättyy, ja sen takana on sinistä. Mahtavaa kokea, miten syklonin reuna osui juuri tälle kohdalle. Pieniä ovat ihmisten riidat näiden jättiläismäisten ilmiöiden yllä.  

 






perjantai 11. kesäkuuta 2021

Uroshevonen

Eräässä verkkokeskustelussa ihmeteltiin ilmaisua ”uroshevonen”. Joku sanoi, etteivät sanat ”ori” ja ”tamma” enää monille sano mitään. Toinen taas oli kiusaantunut, pitääkö tuosta sukupuolesta nyt aina mainita.


Tosiasia on, että suurissa kaupungeissa on kasvanut ikäpolvia joille maalaissanasto on harvinaistunut, joskus jopa kadonnut kokonaan. Joillekin tämä sanasto saa ihmissävyisiä piirteitä. Mitäpä muuta heijastelisi koiranruokamainoksen heitto ”Myös koirilla on kädet”!


Ihmisten keskuudessa sukupuoliasioista on syntynyt ahdistusta. Sen seurauksena saattaa nähdä ilmaisuja ”uroslehmä” tai ”uroskana” . Saattaa joillekin ihan oikeasti tuottaa epämukavuutta puhua sonneista tai kukoista, onhan noihin sanoihin monesti ladattu erilaisia sivumerkityksiä. 


Toisaalta harvalla olisi rohkeutta puhua edes leikitellen ”translehmistä” tai ”transkanoista”.


Käsitteet ”mulli” ja ”hieho” saattavat monille jo ovat vailla merkitystä. ”Kolli” ja ”katti” saattavat olla ymmärrettäviä. Mutta aukeneeko ”ruuna” tai edes ”härkä” kaikille? Tokihan härille tapahtuu ravintolakielessä usein hämmästyttävä sukupuolenvaihdos.


Toista kymmentä vuotta sitten törmäsin Vantaan historiatekstissä maininnan ”ruiksen viljelystä”. Samoihin aikoihin huomasin ilmaisun ”töimatka”. Kun kerran ollaan ”töissä”, tokihan se matka sinne on sitten ”töimatka”.


Niin muuttuu kieli. Osa sanastosta on saanut on saanut vältettävän kaiun. Ei ole sopivaa puhua ”neekeristä”, mutta jopa ”oluen panosta” on tullut arveluttavaa. Ei ole sopivaa ”panna merkille”, sen olen kyllä pannut merkille.


 Kaupunkilaiskieli on toisaalta jo täynnään ilmaisuja joita en ymmärrä. ”Kotelomekko” ja ”nyhtökaura” ovat ihmetyttäneet minua, kun se mekko ei mitenkään muistuta koteloa eikä kaura oikeasti ole kauraa.


Mutta näillä mennään, vaikka sen menemisen suunta on välillä jotenkin suunnatonta.

 

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Ihania luonto-ohjelmia

Luonto-ohjelma. Nainen, mies, koira. Koira on söpö, kuulemma erityispiirteenä että se haistelee innokkaasti. 


Nainen ja mies yrittävät puhua mystisesti, puoliääneen. He sanovat monin eri tavoin: "Täällä on mystikkaa!" Varmemmaksi vakuudeksi näytetään sarja kuvia joissa on muutaman sekunnin otoksia metsää ja kiviä, dronen kuvaamina tai pysähtyneitä. Luontokuvissa musiikki pauhaa täysillä, ääliömäinen nollamusiikki. Se korvaa hiljaisuuden, linnut ja mystiikan, joista pariskunta haltioituneena puhuu. 


Henkilöitä kuvataan, heillä on hurmioitunut katse. Tulee  asiantuntija, meloo kanadalaisella paatilla, on yrittäjä, karhuihin erikoistunut melkein ammattinoita, kertoo että kyllä karhuja metsässä on, vaikka läsnäolijoista kukaan sellaista ei olekaan siellä nähnyt. Ääliömusiikki pauhaa.


On metsä kyllä ihmeellinen paikka. Jännittävä hiljaisuus ja salaperäiset äänet. Kun vain kuulisi. 


"Itse Lönnrot on vaeltanut tällä polulla". Ja kas, näyttää olevan polun tapainen henkilöiden takana jossain. Missä lienee kuvattu, mistä tulee ja minne menee? Musiikki pauhaa. 


On hieno luonto-ohjelma. Ja mystinen. Tuntuu kuin olisi ollut jonkin aikaa oikein metsässä. Villissä, kesyttömässä korvessa, melkein eksyneenä niin kuin se pauhaava musiikki.


-  -  -  -  -


Puutarha-ohjelma. Juontaja on kovasti kuuluisa. Hän on käynyt monissa maissa. Hän tuntee monia asiantuntijoita. Hän puhuu englantia, ja lausuu englantilaisittain myös kaikki paikannimet.


Saammekin monipuolisen kuvan juontajasta. Näin hän kävelee rivakan jäntevästi, milloin sorakäytävällä, milloin kohti jotain rakennuksen kulmaa, milloin portailla. 


Häntä kuvataan enimmäkseen puolilähikuvissa (plk). Hän katselee oikealle, katselee vasemmalle, ja kertoo miten juuri sinne aukeaa ainutlaatuinen näkymä. Uskottavahan se on, kun hän niin vakuuttaa.


Nyt hän kertoo (plk) puutarhan labyrintista. Se on kuuluisa ja monimutkainen.Saammekin nähdä runsaasti kuvia labyrintin sisältä, jossa päähenkilö (plk) on huolestuneen näköinen ja on etsivinään ulos pääsyä. Mutta mitään yleiskuvaa labyrintista ja sen muodosta ei näytetä (prk).


Puutarhaohjelmassa näytetään myös pensaita ja kukkia. Niitä näyttää olevan kovin monen muotoisia. Ja värit sitten! Kameramies oikein hukuttautuu kukkien lähikuviin.


Ja joko mainitsin että kaikkien luontokuvien takana pauhaa sinfoniaorkesteri? Musiikilla ei ole alkua, ei loppua, vain satunnaisia sointukulkuja ja muutaman nuotin pituisia sävelaiheita, vailla alkua tai loppua.


Kiitos, kuuluisa juontaja, että voimme näin tyydyttää tiedonjanomme ja kauneudenkaipuumme (plk)!

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Majavan nimi

Uudenvuoden jälkeen olin tehnyt tiiviisti kirjoitustöitä, mutta illalla alkoi näköä haitata, olin varmaan rasittanut silmiäni, ja kävin maata. 

 Aamulla jatkoin nuotinkirjoitusta. Olin tekemässä eräästä ruotsinkielistä laulusta versiota jousiorkesterin säestyksellä. Teksti on luonnon kuvausta, ja orkesteritekstuuri on vastavaasti tavanomaista herkempää ja tarkemmin rakennettua. Työ sujui taas hyvin, silmäkin toimi, mutta sitten kävi oudosti. 

Minun piti kirjoittaa runoilijan nimi, Jacob Tegengren, ja siinäpä olikin työtä. Missä järjestyksessä nuo onnettomat kirjaimet pitikään kirjoittaa? Illemmällä se kirjoittaminen taas alkoi sujua, ja hankaluudet näyttivät väistyvän. 

Mutta kolmantena päivänä soitin lääkärilleni, ja aloin kertoa oudoista tapahtumista. En ollut puhunut kenenkään kanssa useaan päivään, ja puhe osoittautui vähän hankalaksi. Sanoja piti oikein haeskella, ja niiden kieliopillista muotoa korjailla. Lääkäri tiesi tietysti heti oireet, ja niin sitä lopulta oltiin kiireen vilkkaan Tampereella sairaalassa. 

Tuota pikaa kävi selväksi, että aivoinfarkti oli jättänyt kaksikin jälkeä pään sisälle, puheen ja kirjoituksen tienoille. Useita päiviä olin huolellisessa hoidossa, käveleminenkin oli kiellettyä, vaikka omasta mielestäni olin kyllä aivan mainiossa kunnossa. 

Nuotinkirjoitus oli jäänyt laulun herkimpään kohtaan: 

”Allt tystare blir det i luften, och skyn får ett skärare ljus, och lunden står andlöst stilla, och stilla blir asparnas sus…” 

Miten se meni? Vähän väliin melodia ja soinnutus tuntuivat selviävän, väliin taas jouduin epätoivoisesti yrittämään muistella sävelkulkuja. Koko sairaalassa olon aikana tämä askarrutti mieltä enemmän kuin mikään muu touhu. 

Viidentenä päivänä näytti siltä, että olin onnekas, päänkin toiminnat tuntuivat aivan kelvollisilta, ja fyysisesti olin varsin hyvässä kunnossa. Ehkä kohta pääsisin takaisin kotiin, 

Sitten minut vietiin puheterapeutin tutkittavaksi. Tämä puhui minulle kuin seitsenvuotiaalle, ja näytti muun muassa kuvia eläimistä. Kutakuinkin hyvin selvisinkin, jopa merihevosenkin onnistuin tunnistamaan. Mutta viimeisenä näytettiin eläintä, jolla oli leveä ja litteä häntä. Mikä piru se oli? Piisamirotta se nyt ei ollut, vaikka eli kosteissa oloissa. 

Yritin voittaa aikaa, kuvailin elukan talttahampaita ja elintapoja, ja kerroin jopa sen sukuelimistä saadusta hausteesta, jota kaupattiin Välimeren maihin saakka arvokkaana ylellisyystuotteena hajuvetenä. Mutta nimi? Mikä nimi? 

Terapeutti vihjaisi ensimmäisen kirjaimen, ja tokihan sitten se majavan nimikin löytyi. Jufenauta, minähän olen olen ihan oikeasti aivovammainen vajakki! Mahdanko päästä kotiin ikinä? 

Onneksi olin fyysisesti hyvässä kunnossa, ja juttelin leppoisasti ja sujuvasti ylilääkärin kanssa. Tämä uskoi puheitani, ja päästi minut illaksi kotiin. Mutta majavasta en maininnut mitään. 

Seuraavana päivänä kävin taas kompuutterin ääreen, ja jatkoin jousiorkesterin kanssa. Nuotinkirjoitus sujui moitteetta, aivan tavalliseen tapaan. Sillä puolella ei ollut minkään laista pulmaa. Varsin pian olin kutakuinkin normaalissa kunnossa, ja jos infarktista on jäänyt jotain jälkeä, huomaan sen lähinnä itse. Selvisin vakavasta sairaudesta siis aika vähällä, säikähdyksellä sanoisin. 

Mutta se perkeleen majava ei jätä minua rauhaan. Vajakki mikä vajakki.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Korkean paikan kammo

Harold Lloyd

Akrofobia eli korkean paikan kammo lasketaan tautien joukkoon, mikä minusta on melkoisen väärin. Varsinkin silloin kun tämä kammo vahvistuu iän mukana, näkisin kammon olevan puhtaasti itsesuojelua varten synnytetty. Se varjelee liiasta innokkuudesta ja ajattelemattomuudesta, sillä kulunut ruumis ei enää kykene leiskuvimmista sankarteoista selviämään.

Minulla akrofobia on kunnioittevalla tasolla. Ei pienintään mahdollisuutta katsella vaikka Harald Lloydin trapetsitemppuja pilvenpiirtäjien seinillä. Neljän kymmenen iässä jaksoin vielä kiivetä Pietarinkirkon portaat aina kupolin yllä olevaan lanterniiniin saakka, mutta sitten tuli reaalitodellisuus vastaan. Kaide ei juuri metriä ylittänyt, lattia oli vähän kallellaan ulos päin, ja sankarifotografi joutui takertumaan kaikilla ruumiinosillaan putoamista estämään.


Korkeanpaikan kammoni on itse asiassa kyllä jo lapsuuden aikaan syntynyt. Opin näet hiihtämään Helsingin saariston jäillä. Isoisä, isä ja minä siellä sivakoimme leveillä laudoillamme koskemattoman valkoista vapautta pitkin. Saaristolla on sellainen ominaisuus, että siellä täällä on pieniä matalia kallioluotoja. Niiden takia oltiin hyvin varovaisia. Luotoa kiivetessä oli epäilyttäviä ylämäkiä, mutta pahempaa kuitenkin seuraavat alamäet. Niissähän vauhdit saattoivat kiihtyä vaarallisen suuriksi. Tämän vuoksi kallioluodot olikin aina syytä huolellisesti kiertää.


 Arvioni mukaan noin yhden sentin, eli kengän korkuinen uhka on vielä kestettävissä. Mutta jos joutuisin käyttämään kymmenen sentin korkoja, uhka olisi jo eittämätön. Pallit ja tuolit ovat jo täysin ajattelun ulkopuolella.


Luonnollisesti akrofobia ulottuu myös piilotajunnan  alueille. Minulle näytettiin suurella innolla kuvia kallioista, vuorista ja torneista. Putosin tietysti itse, tai vielä mieluummin joku läheinen ihminen. Kunnes tajusin, että oli aika helppoa hämätä pahantahtoista unidramaturgia. Sen kun vain ovelasti muuttaa mäkimaat tasangoiksi, ja tornit mummonmökeiksi. Yleensä tämä onnistuu.


Vain muutamia juttuja olen tässä hiljakseen ihmetellyt. Miksi en koskaan ole saanut tarpeekseni Alpeista? Ja miksi ihmeessä maastohiihdon kilpailut varsinkin perinteisellä tyylillä latuja pitkin ovat niin loputtoman innostavia - kunhan ne toki on ulkoistettu ammattilaisten hoidettaviksi?