Taivaankorkeuden kaupunki

Taivaankorkeuden kaupunki

Vesi virtaa, virtaa Kaislojen maalta

Mehiläisten maahan, vesi vuoksena levittää 

mustan muhevan mullan kymen nälkäisille rannoille.

Syntyy punaisena päivän kehrä, nousee,

helottaa, herättää uinuvan maan.

Herää Haukka, lentää,

taivaan rantoja lentää, sen Silmä tarkkaa, 

tarkkaa, kaiken näkee.

Syntyy maasta kuoriainen, tyhjästä syntyy,

taivaan tulesta, tuulen hengestä syntyy,

ei väsy, ahertaa herkeämättä kuusin jaloin.

Katso ahertajaa, katso elämääsi!

                      - * -

Tulee Päivän Poika, auringosta syntynyt, näkee:

Tämän virran rantamalle, tämän vuoren, 

varjoa tuovan, kainalossa kohta kasvaa 

taivaan alle uusi pyhä asuinsija,

päivän Kehrän, taivaan Haukan, eläväisen Kuoriaisen

kunniaksi kohotettu. Nousevat seinät,

pylväinä kohoavat kaislat ja liljat,

kulta ja hopea säihkyvät, kukkaset aukeavat

seinillä, kuvastuvat altaitten vesiin, 

hyönteiset imevät seinäkuvain mettä.

Ahkerat puurtajat kalkuttavat, kääntävät maata,

leipurit vaivaavat, hiilloksilla liha kypsyy,

mittaajat mittaavat, kantotuoleissa mestarit

ohjaavat töitä, kankaantekijät, pellavan loukuttajat

kokoavat vaatteita, purjeita veneitten soljua vesillä,

lastin ja lastin toisensa perästä maihin tuoda.

Palatsin kauniit naiset halleissa tuoksuin ja värein

kilpailevat, niin ratsut ja valjakot kultaisin heloin.

Soturit jousia jännittävät, alttareille papit joukoittain

uhreja latovat, ruokaa, juomaa, teuraita - miettivät 

jumalten mieltä. Uhrien runsautta mittaavat taivaat,

alemmat jumalat kateina anteja katsoo…

Riittääkö nyt, joko tarpeeksi saivat,

vastaako taivas, armoton Silmä

katsooko nyt Pojan raatavan kyllin?

                    - * -

Autio erämaa. Kuollut maa.

 

Murskattu tiili, ruukusta palanen,

kasvoista sirpale, tuhansien vuosien 

unohdus, hävitys, tuho ja viha.

Kauneus on kuvitelma, haihtuva uni.

Kuolleita jumalat, menneitä kansat,

aika ei armahda, muista, ei piittaa.

Aamuisin kuitenkin aurinko nousee,

herättää maan - ja Haukan ja Kheprin.

Unelmoiko vielä - jossakin - joku?

 

Minä, Augustus ja Kleopatra: huimat aikajanat

Kaukana on vuori. Sen takana on toinen. Lähimmälle on kauemmas kuin luulisikaan, mutta se kaukaisempi on yhä suunnattoman matkan päässä edellisestä.

Tältä näyttää myös meidän kuvamme historiasta. Olen 2000-luvun asukas, mutta niin vanha, että tunsin lukuisia ihmisiä 1800-luvun puoliväliltä. Monet heistä tunsivat ihmisiä, jotka olivat syntyneet 1700-luvulla. Isoisäni isoisä syntyi 1700-luvulla, ja oli hengissä kun isoisäni syntyi 1880.

Minusta on siis vain hyppäys 2000-luvulta 1700-luvulle. Mutta kuinka erilainen, ylen kaukainen maailma se 1700-luvun aikainen onkaan. Valtavan suuria muutoksia on siihen verrattuna tapahtunut.

Silti, monelle 1700-luvulle syntyneelle matka 1600-lukuun oli yhtä lyhyt kuin minulle 2000- ja 1800-lukujen välillä.

Kun käyn Roomassa, se on minulle kuin toiviomatka, kaikkien maankolkkien ja aikakausien keskipiste, niinkuin muslimille Mekka, tai juutalaiselle Jerusalem. Ja kun menen Roomaan, käyn hetimiten Pantheonille, joka tuo terveiset melkein 2000 vuoden takaisesta tarunomaisesta maailmasta ja sen ihmeellisestä keisarista Hadrianuksesta. Mutta sen takana on Minervan aukio, jossa on vielä ihmeellisempää nähtävää.

Aukiolla kohoaa Berninin elefanttipatsas, melkein 400 vuotta vanha nähtävyys. Mutta se kannattelee muinaisegyptiläistä obeliskia. Jos Rooman keisari on elänyt meistä tarunomaiset 2000 vuotta sitten, hänelle tuo obeliski olisi voinut ollut yhtä tarunomaisen etäisyyden päässä! (Tosin juuri tämä obeliski on nuorempi).

Ryhdyin tekemään itselleni havainnekuvaa. Piirsin aikajanan joka alkoi vuodesta 2000 (”silloin kun vielä olin nuori”!), kulki vuoden ”0” ja keisari Augustuksen ohi jonnekin 1500 vuotta taaemmas, aikaan jossa sumeassa muistossa oli ollut Troian sota ja sen kertomukset. Sitten piirsin samanlaisen aikajanan, joka alkoi tästä vuodesta ”0” ja kattoi muinaisen Egyptin historiaa, lähtien viimeisestä faraosta Kleopatra VII:stä ja ulottui ohi pyramidien ja hieroglyfien kehittymisen aina tosikaukaisiin taruaikoihin asti.

Vasta nyt aloin tajuta miten valtavista aikamitoista on kyse. Kun Kleopatra katsoi taaksepäin suurfarao Ramses II:n aikaan, aikamitta on lähes sama kuin jos itse yrittäisin ymmärtää millaista oli Kaarle Suuren aikana 1200 vuotta sitten.

Ja jos Kleopatra olisi tiennyt farao Ekhnatonista, suuresta uskonpuhdistajasta ja uusia sivistyspyrkimyksiä toteuttaneesta näkijästä, hänestä olisi noin 1400 vuotta, ja meidän näkökulmastamme yhtä kauan kuin paavi Gregorius Suuresta, paavinkirkon ja sen musiikin perusjärjestäjästä. Vain toinen heistä onnistui, valitettavasti.

Muinaisen Kreikan kohoaminen sivistyksen johtoon Euroopassa, ja kreikkalaisen aakkoston vakiintuminen on meistä yhtä kaukana (2500 vuotta) kuin Kleopatrasta suurten pyramidien rakentaminen.

Kleopatra näkisi hieroglyfikirjoituksen kehittymisen yhtä kaukaiseksi (3000 vuotta) kuin me muinaisimman eurooppalaisen aakkoskirjoituksen, foinikialaisen aakkoston.

Tuhannet vuodet vilisevät huimasti, mutta tämä tähän astinen on vain alkua. Me näemme jälkiä ensimmäisistä muurien ympäröimistä kaupungeista 8000 tai 9000 vuoden takaa (Kleopatra "vain" 6000 tai 7000 vuotta), mutta silloinkin jo inhimillinen kulttuuri edistyi isoin harppauksin. Tai mennään mahtavien luolamaalausten aikoihin 40000 vuoden taa, jossa nerokkaat taiteilijat jäljensivät näkemäänsä ikuisesti ihmetelläksemme.

Huimaa.

Keskustellaan!

Ennen vanhaan oli isien ja esimiesten tapana huutaa ja sättiä, jos lapsi tai alainen oli käyttäytynyt moitittavasti.

Sitten, joskus puoli vuosisataa sitten, edistyttiin ja ryhdyttiin harjoittelemaan demokraattista sisäsiistiyttä. Kun siis lapsi tai alainen käyttäytyi moitittavasti, isä ja esimies ilmoitti, että on aika KESKUSTELLA aiheesta.

Sitten huudettiin ja sätittiin.

Jos lapsi tai alainen esitti halua vastustella, sellainen keskeytettiin tuota pikaa. Eihän KESKUSTELUA saa häiritä.

- - -

Kun some keksittiin, ja nettilehdet halusivat lukijoita, toimitukset avasivat tilan, jonka otsikko oli KESKUSTELE. Sitten yhdet huusivat sitä ja toiset tätä, ja lopulta sätittiin ja haukuttiin tasapuolisen innokkaasti.

- - -

Tänään, kun Qatarin jalkopallokisat alkoivat, kaikissa medioissa toisteltiin, että Qatarin ihmisoikeuksista pitää voida KESKUSTELLA. 

Tarkoittiko tämä, että jotakuta innostetaan esittämään puolusteluja ahdasmielisten diktatuurimaitten toiminnasta? Ei tietenkään. KESKUSTELU tarkoittaa sitä, että oikeamieliset saavat vapaasti julistaa anateemaansa ja maranaathaansa, ja että pahojen kulttuurien toimintaa pitää ankarasti paheksua.

- - -

Tavat siistiytyvät. Se tarkoittaa, että kielenkäyttöä sievistetään, ja pahoja sanoja ei enää sanota.

Sitten käyttäydytään niinkuin ennenkin. Helpottaa! 

Naisten monimuotoisuus ja taidehistoria

Aamulehden toimittaja Saara Nyystilä kertoi 1.11.22 kuuluisan pop-artistin musiikkivideon herättämästä raivosta. Siinä oli esiintynyt sana "lihava". Some-raivon seurauksena sana poistettiin.

Toimittaja on sitä mieltä, että "taidetta saa kyllä kritisoida, mutta ei vaientaa". Ihmisten monimuotoisuuden huomioon ottamisesta on syytä keskustella, hän sanoi. Näin asti ihan hyvä. Naiset (sillä naisten ongelmistahan nyt puhutaan!) ovat kovin monimuotoisia, ja epäilemättä on inhimillisesti väärin että vain jonkun muotoisia hyväksytään, toisenlaisia ei. Mutta toimittajan argumentointi menee sitten vähän oudoksi.

Hän kertoo käsityksensä taidehistoriasta: "Vanhoissa taidemaalauksissa harvoin esiintyy naishahmoja...". Hupsis... mutta jatkaa sitten: "...mutta silloin kun esiintyy, he ovat pääsääntöisesti hädässä olevia tyttöjä, kotivaimoja ja ennen kaikkea alastomia". Kun suunnattomasta materiaalista valitaan sopiva kooste, olkinukesta voidaan aina saada aikaan sopivan muotoinen. Toki "hädässä olevien tyttöjen" löytäminen on hiukan haasteellista, ja voisi kysyä onko kovin pahantahtoista jos heidän tilanteeseensa kiinnitetään huomiota, tai heitä pyrittäisiin auttamaankin.

Toimittaja sanoo, että "sillä mitä taiteen nimissä tehdään ja sanotaan, on merkitystä". Sitten tulee kappale, josta todella olisi syytä "keskustella":

"Mielestäni ei ole kohtuutonta haastaa taiteilijoita ilmaisemaan itseään niin, että ottaa samalla huomioon monimuotoisuuden. Samanlaiset vaatimukset kohdistuvat nykyään muuallekin yhteiskuntaan aina yksilöistä yrityksiin. En keksi syytä, miksi samat säännöt eivät pätisi taiteeseen".

Kiitos vain, kyllähän näitä monenlaisia vaatimuksia esitetään, ja mitä oudommaksi tulevat, sitä raivokkaammaksi ne käyvät. Käyttääkseni nyt ajankohtaista hokemaa, ihmisten resilienssi on hukassa.

Alkukuvassa on taidehistorian ehkä kuuluisin nainen, Willendorfin Venus 30000 vuoden takaa. Hän on lihava ja alaston, mutta kaikkea muuta kuin kotivaimo tai hädässä oleva tyttö. Ei, hän on mahtava, jopa jumalainen hallitsija, Eevan esiäiti, se jonka kautta me kaikki tulemme maailmaan.

Heiskanen, nykytaiteilija

Outi Heiskanen on kuollut 85 vuoden ikäisenä. Murheellista, vaikka toki odotettuakin. Heiskasen grafiikanlehdet tuottivat minulle ja lukemattomille muille suurta iloa ja mielihyvää.

Uutisissa Heiskasen kuolemasta hänestä käytettiin otsikoissa ensin vain sanaa "nykytaiteilija". Sitten "palkittu nykytaiteilija", kunnes jokin lehti tajusi että hän oli "taiteilija, akateemikko". Tämä on minusta ehdottomasti korrektein tapa.

Mitä tämä ilmaisu "nykytaiteilija" oikein merkitsee? Mitä tällainen täsmentävä attribuutti "nyky" tuo lisäarvonaan? Eikö vastikään menehtynyt taiteilija ole "nykytaiteilija" siinä kuin vielä eläväkin?

"Nykytaiteilijasta" puhutaan joskus hiukan alentuvalla tavalla. Varsinkin jos puhutaan "näistä nykytaiteilijoista", jolloin ajatuksen alla on mielle jotenkin omituisesta, käsittämättömästä, tai peräti vähättelemisen arvoisesta töhertelijästä, jonka "taide" ei vedä vertojaan oikeille entisajan kunnon taiteilijoille. 

Olisiko kuitenkin niin, että pyritään tekemään eroa "kaiken maailman taiteilijoihin", ja joihinkin vähän tärkeämpiin, ikäänkuin "taide-taiteen" edustajiin? Silloin attribuutti "nyky" pyrkisi tekemään ikäänkuin positiivisen sävyn koko ilmaisuun. Takana saattaa olla jopa 1800-luvulla alkanut ajatus siitä miten vanha taide oli ikäänkuin vanhanaikaista, typerää, pintapuolista ja vähäarvoista, kun sen sijaan uudet modernit tavat tehdä taidetta olivat silmiä aukaisevia ja paljon fiksumpia.

Olisiko niin, että käsitteestä "moderni" olikin tullut eräänlainen historiallinen tyylisuunta, johon niputetaan pointillismit, kubismit, abstraktit ynnä muut "-ismit", ja että itse käsite "moderni" mielletäänkin nyt samaan koppaan antiikin, keskiajan, renessanssin ja barokin joukkoon? Ja sitten oltaisiin jälleen yrittämässä tekemään pesäeroa uljaan uuden maailman ja vanhentuneen taiteen kanssa?

Määrite "nyky" on vain niin onnettoman huono määritteeksi. "Nyky"-taiteilijat tekevät edelleen mitä erilaisimpia teoksia, eikä heitä voi mitenkään niputtaa kokonaisuudeksi. Menneet tyylilajit elävät kuvataiteissakin yhä, ja uusia keksintöjä tehdään kaiken aikaa, kun tekniikoita kehitetään ja olosuhteet muuttuvat.

Mitä Outiin tulee, hänen taiteensa on helposti vastaanotettavissa, se on hauskaa ja mielikuvituksellista ja välillä vähän hulluakin. Kiitos siitä, Heis!    

 

Mukaan tarttuneita matemaattisia pulmia

Matemaattiset anekdootit tuottavat usein silmiä aukaisevia havaintoja. Ne pakottavat ihmisen katselemaan ikään kuin uudella tavalla, tajuamaan mikä on olennaista ja mikä merkityksetöntä kohinaa. Tässä muutama vuosikymmenien saatossa mieleen jääneistä. Aloitan jutulla jonka luin 60-luvulla, ja jonka jotkut entiset oppilaat saattavat muistaa.

Lasten ikä

Vanhat luokkatoverit tapasivat toisensa pitkästä aikaa. Toinen alkoi kysellä mahdollisista lapsista.

"Onhan niitä tullut jo kolme kappaletta", tuttava kertoi.

"Minkä ikäisiä he ovat?"

"Sanotaanko niin, että heidän ikiensä summa on sama kuin talomme numero, senhän varmaan muistatkin. Heidän ikiensä tulo on 36."

"En pysty näillä tiedoilla ratkaisemaan lastesi ikiä", toinen harmitteli.

"Ai niin, unohdin kertoa, että vanhin lapsista soittaa pianoa!"

"No sittenpä tiedän lastesi iät!"

Niin, minkä ikäisiä nämä kolme lasta olivat?

Merkilliset hissit

Työtoverit Abel ja Ben asuivat toimitalonsa eri kerroksissa. Abelin työhuone oli toisessa kerroksessa, Benin kuudennessa, joten miehet joutuivat tämän tästä käyttämään hissiä.

Abel sanoi: "Merkillinen juttu, mutta kun painan hissin nappulaa, hissi tulee useimmiten ylhäältä. Keskimäärin viisi tulee ylhäältä, mutta vain yksi alhaalta. Onko teillä katolla hissitehdas, joka lähettää hissejä kellarivarastoon?"

Ben vastasi: "Minäkin olen havainnut saman ilmiön. Mutta minun mielestäni viisi hisseistä tulee alhaalta, vain yksi ylhäältä! Siellä kellarissa sen hissitehtaan täytyy olla, ja varmaan ne hissit rahdataan sitten helikoptereilla pois!"

Kysyn kuitenkin, että minkä korkuinen kaverien toimitalo on?

Humalainen soutamassa

Mittaustieteestä kiinnostunut joutomies tarkkaili joen rannalla, kun hyvin tuttu väkevistä juomista innostunut soutaja eteni vastavirtaan, puolitäysi viskipullo takatuhdolla. Rivakasti mies soutikin, peräti 50 senttimetriä sekunnissa. Onneksi joki oli laiska, sen virtausnopeus oli vain 2 senttimetriä sekunnissa. Joen yli kulki silta, ja soutaja joutui kumartumaan sen alta. Pahaksi onneksi vene heilahti, ja pullo putosi veteen ja alkoi hitaasti lipua veden mukana. Soutaja kun oli vähän viskissä, hän huomasi vasta viiden minuutin kuluttua pullon kadonneen alajuoksulle. Hän käänsi veneen, ja alkoi soutaa pulloaan kiinni. Humalainen kun oli, soutaja jatkoi samalla tahdilla järkähtämättä takaisin päinkin, ja mittaileva joutomies huomasi että veneen nopeus oli hiukan noussut.

Kuinka kauan kesti, ennenkuin humalainen tavoitti rakkaan pullonsa?

Ikkunan puolikas

Tämä on Lewis Carrollin kertoma tehtävä, hänen joka kirjoitti Liisan seikkailuista ihmemaassa.

Hienossa huvilassa oli huone, jossa oli vain yksi ikkuna, neliön muotoinen. Huvilanrouvan mielestä se ikkuna oli aivan liian suuri, ja hän määräsi talonmiehen pienentämään ikkunaa puolta pienemmäksi. Mutta jostain syystä rouva kuitenkin ehdottomasti halusi, että ikkunan korkeutta ja leveyttä ei muuteta, eikä sen muotoakaan. 

"Mahdotontahan  tämä on!", parahti talonmies.

Mutta onko?

Yhdestä sataan

Tämä tapahtui Helsingin Yhtenäiskoulussa 60-luvun lopulla. Minulla oli vähän "muita töitä", ja annoinkin oppilaille tehtäväksi laskea yhteen kaikki luvut yhdestä sataan.

Kului muutama minuutti, ja eräs pojista, vakavasti liikuntarajoittunut kaveri toi valmiin tuloksen. Muut ihmettelivät, joku oli juuri vasta kuutosessa. Nuori nero ilmoitti juhlallisesti että hän oli käyttänyt "kuuluisan saksalaisen matemaatikon Carl Friedrich Gaussin menetelmää". Poika pahus ei päässyt liikkumaan, mutta lukea hän osasi loisteliaasti. Ja hän oli sitten lukenut saman kuin minäkin joskus nuorena. Ja todellakin, tämähän on pelkkä päässälasku!

Mutta miten tuleva matematiikan professori alaluokkalaisena tämän ratkaisi?

Prosessi pyörii unessakin...

 

Pari viikkoa sitten lähdin unissani kehittelemään uutta 12-sävelistä nuottiriviä. Siitä tuntui tulevan sen verran käyttökelpoinen, että heräsin, ja kirjoitin rivin muistiin illalla lukemani lehden reunaan. Aamulla huomasin että siitä tosiaan tulisi kappale, ja aloin työstää sitä. Viikon päästä se olikin valmiina, ja lähti kustantajalle.

 

Unen ja valvetilan ero näyttää olevan joskus varsin häilyvä. Prosessi on käynnissä koko ajan, ja vain silloin tällöin havaitsee kaoottisesta aivotoiminnasta havaittavia merkkejä, joitakin musiikinrepaleita siellä, toisia täällä.

Juuri nyt olin taas hurskaasti unessa, ja minulle tuli äkkiä mieleen, että Wagnerin Tristan-oopperan lopun Isolden monologin sointukulkuhan on aivan selvästi muunnelma alkusoiton kuuluisista Tristan-soinnuista! Soitin peiton alla aivan hiljaa, jatkoin muunnelmien tekoa ja kirjoittelin muistiin äänenkuljetusta neljässä äänessä. Peiton alla oli ilmeisesti klaviatuuri, ja hyvin hiljaa soitin sen vuoksi että pieni poikani nukkui viereisessä vuoteessa.

Muunnelmia tuli toinen toisensa perästä, ja kaikki kuulosti aivan vallan mahtavalta. Kuulin poikani liikahtelevan, ja yritin soittaa vielä hiljemmin. Sitten poika nousi vuoteesta, tuli viereen, nieleskeli kyyneleitä ja sanoi: "Sinä soitat koko ajan... Minulta loppuu uniaika..." Sitten hän kiipesi ylitseni ja asettui viereen.

Minulle tuli huono omatunto.

Jälkeen päin tajusin, että niinhän minä olin elänyt koko sen ajan, kun poikani olivat pieniä... Vaikka olisin sattumalta ollut kotonakin, työ vei aina suurimman osan ajastani.

Prosessi pyörii yhä. Nyt viimeisessä vanhuudessa alkaa jo uniaika ja valveaika olemaan yhä tiiviimmin yhteydessä keskenään. Keskustelen Gesualdon, Wagnerin, Klamin ja Messiaenin kanssa, ja ihmettelen milloin he näyttäytyvät ihan elävän näköisinä olan takaa kurkistelemassa. Vanhuuden loppu on mielenkiintoista aikaa.

Kun nyt mainitsin näitä vanhoja ja minulle tärkeitä kollegakavereitani, kerron heidän töistään joitakin esimerkkejä. Niitä ovat esimerkiksi Gesualdon Moro lasson ensimmäiset tahdit, Wagnerin Tristan, Klamin Laulu Kuujärvestä, tai Messiaenin L'Ascension. Ihmeellistä musiikkia.