Koulutie

Koulutien alkupää. (Kuva: HKMKA)

V.A.Koskenniemen runo Koulutie teki minuun suuren vaikutuksen jo koulupoikana. Runoilija kuvaa koulutietään 1800-luvun viimeisinä vuosina, ja Oulussa. Minä kuljin puoli vuosisataa myöhemmin, 1942-54, ja Helsingissä. Mutta miljöössä on valtavan paljon samaa, ja kuulun ilmiselvästi samaan maailmaan, jota nykyaika hädin tuskin enää tuntee.

Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Kotiportilta kouluun asti

minun askeleeni vie.

Minun koulutieni alkoi kotitaloni takapihalta Armfeltintiellä, kulki alas Eiran kukkulalta puiston ohi ja Tehtaankadun yli Laivurinkadulle ja kohti Viiskulmaa. Kolme ensimmäistä vuotta se jatkui Valmistavaan kouluun kauas Uudenmaankadulle, sen jälkeen vähän lyhempänä Norssille.

Syysaamu kirpeä koittaa

yli heräävän kaupungin

ja sen laidassa koski soittaa

tutun sävelen ilmoihin.

Koskea ei täällä ollut aivan lähellä, mutta kyllä Kolmosen raitiovaunu päästi vihlovia ääniä kääntyessään Tehtaankadulta Laivurinkadulle ja kohti Bulevardia. 

Talot matalat kahta puolta -

miten tunnen ne tarkalleen!

Yli niiden mäeltä tuolta

kohoo kirkko tornineen.

Eiran huvilakaupungin romanttiset talot olivat inhimillisen kokoisia, mutta jo Sepänkadulla vanhat puutalot hallitsivat Punavuorta, kuten kuvasta näkyy. Jopa Robertinkadulla ja Uudenmaankadulla niitä vielä oli. Ja juhlallisia kirkkoja oli kaksi. Aukealla paikalla keskellä kuvaa ei tässä 30-luvun kuvassa vielä ole Agricolan kirkkoa. Sen sodanaikainen ulkonäkö oli toisenlainen kuin nyt, korskea ristiosa oli laskettu alas, niin että risti oli aivan tiilitornissa kiinni. Ja se toinen kirkko on Johanneksen uusgoottilainen upea monumentti, joka näkyi Viiskulmassa, ja jonka viereltä vaelsin Norssiin.

Ja mun matkani keskitiellä

näky ihana, aamuinen:

tytön sinisen kohtaan siellä

ja katsehen sinisen.

Naapurin Maija tuli usein samaa matkaa. Hyvin tavallista kuitenkin oli, että Alli Nissisen koululle tultiin eri suunnista, joko erimielisyyksien tai nolouden vuoksi. Kun usein läksimme yhdessä Kaivopuistoon leikkimään, tulimme yleensä eri aikaan takaisin.

Vie jalat kuin karkelossa

läpi pienen puistikon.

Sen penkillä kuutamossa

ens runoni tehty on.

Koulupoikana minäkin runoilun aloin, mutta oman pienen työpöydän äärellä, salaa. Puistojahan Eira on täynnä, ja Eiran puiston käytävillä kyllä matkalla usein "oikaisin" paratiisimaisten kukkaketojen halki.

Ja puiston puiden takaa

- miten lempeine silmineen! -

mua katsoo kaunis, vakaa

runoruhtinas, piispa Franzén.

Oli veistoksia Eirassakin, mutta ei koulutien varrella. Eikä koulutietä erityisemmin lempeyskään korostanut. Koko matkan varrella piti tietää kaikki pommisuojat. Pari kertaa kyyhötimme koulun kellarissa Uudenmaankadulla, joskus Fredrikinkadulla, kerran Tehtaankadun kansakoulun kellarissa. Siellä pidin ensikonserttinikin. Opettajat tiesivät, että lauloin kaikki koulumatkani, ja hermostuneina keksivät minut. Melkein harmitti kun hälyytyspillit huusivat ¨vaara ohi", ja repertuaaria oli vielä jäljellä. Sitten tulivat helmikuun 1944 hirmupommitukset, juoksimme palavan kaupungin läpi aina Erottajan suureen luolaan - ja seuraavana päivänä evakkoon Lopelle. Vasta marraskuussa palasin kotiin, ja näin mitä kotiseudulleni oli tehty. 

Ja ma unhotan läksyni vaivan

ja kaikki niin kaunihiks saa.

Mua jossain kaukana aivan,

elo ihana odottaa. -

Jos olen rehellinen, läksyt eivät minua isommin vaivanneet. Koulussa ei ollut muutakaan tekemistä, joten kuuntelin opetusta, ja muistin seuraavana päivänä kuulusteluissa kaiken. Sitäpaitsi olin nelivuotiaasta lähtien fanaattinen lukija, ja opiskelin vanhempieni kirjahyllyistä kaiken, myös ne joskus "kielletyt" kirjat. Mutta totta on myös, että tiesin jo varhain mikä tulisi olemaan tulevaisuuteni työsarka: se on leikkiminen, leikkiminen kaiken kanssa mikä kiinnostaa ja innostaa. Ja myöhemmin jotkut jopa maksoivat minulle siitä hiukan.

Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Ah, enkö ma hautahan asti

myös koululainen lie?

Meidät on rakennettu niin, että lapsuus ja nuoruus ja ylimalkaan menneisyys on satumaista aikaa. Lapsuuteni maaseutu on tuhannesti kauniimpi kuin nykyinen. Lapsuuteni kaupungeissa olivat talot kauniimpia kuin nykyään. Mutta tuskin viihtyisin 1800-luvun alkupuolen kaupungeissa tai kylissä. Lapsuus ja nuoruus palaavat usein uniinkin - mutta niissä on murheellinen atmosfääri. Lukemattomat kerrat olen pyrkinyt kotitalooni Eirassa, ja jos ylimalkaan löydän perille, minulla ei ole avaimia, eikä kukaan ole kotona.