Kun MINÄ-MINÄ halusi myös näkyä

Vanhanajan sivistyneistön keskeisimpien käskyjen joukkoon kuului, että piti välttää sanaa ”minä”. Siitähän sitten seurasi hupaisesti hölmöyksiäkin, kuten kiertoilmaisu ”allekirjoittanut”, vaikka asia ei esitettykään paperilla, eikä siis allekirjoitustakaan tehty.

Mutta ajatus oli hyvä. Sivistynyt ihminen otti huomioon muut ihmiset, eikä käyttynyt egosentrisesti. Egosentrisyys oli selvästi kehittymättömyyttä, ja sen vuoksi myös lapsia kehotettiin välttämään minäkeskeisyyttä.

(Sivistyneellä ihmisellä oli myös tähän liittyen velvollisuus kohdella palvelijoita inhimillisesti, mikäli sellaisia oli. Palvelijoista pidettiin huolta vielä silloinkin, kun he kävivät vanhoiksi. He osallistuivat juhliin, ja he olivat yleensä perheenjäsenen tapaisia.

Nykyihminen ei tällaista juuri ymmärrä. Ja kyllähän on kosolti kertomuksia kauheuksista joita palvelijat saattoivat kokea. Mutta todellinen sivistyneistö halveksi tällaisia perheitä. Mitä lie äkkirikastuneita ja nousukkaita ovatkaan.)

Tänä päivänä, kun sosiaalinen teknologia on kehittynyt lähes totaaliseksi, minulla on välillä melkoisia vaikeuksia nykymenon kanssa. Kokemukseni ovat pelkästä Facebookista - Eksästä, Instagramista tai Tiktokista en halua kuullakaan. ”Kaverini” olivat aluksi vain perheenjäseniä, sittemmin myös työtovereita, entisiä oppilaita, ja muita tuttavia. Useimmat ovat aivan tavallisia normaaleja sivistyneitä ihmisiä, mutta joukossa on ollut omituisempiakin tapauksia.

Kaikkina aikoina on ollut monia, joilla on ollut pakottava tarve päteä. Kun se faktinen pätevyys ei välttämättä ole riittänyt, siitä seurasi hupaisia tarinoita. Tänään päteminen on lähes välttämätön hyve. Ja usein se on melko kiusallista katsoa.

Eräs pätevyystyypeistä on henkilö, joka päivästä toiseen lähettää itsestään omia kuvia eli selfieitä. Monia heistä varmasti lohduttaa, kun toiset kommentoivat kuvia sanoilla ”ihanaa, olet kaunis”. Ja ymmärrän senkin, että selfien avulla moni näyttelijä, esiintyjä tai malli saattaa hyötyäkin näkyvyydestään. Mutta jotenkin minusta kuitenkin tuntuu siltä että takana myös on murheellisempia asioita. 

Kun me kerran olemme sosiaalisia eläimiä, eikö olisikin somaa jos saisimme yhteyden hyvin moniin ihmisiin, saisimme tukea omalle olemassaolollemme, hyväksymistä yhä useammalta? Sitten niitä ”muita” alkaa tulla. Tulee niitä jotka ovat päätyneet toisenlaiseen elämäntapaan, tulee sellaisia joita suorastaan kauhistaa meidän tapamme olla, tulee niitä jotka pysyäkseen omassaan suorastaan vihastuvat ja vaativat meitäkin muuttamaan olemisemme luonnetta. Ja siitä vasta meidän vaikeutemme alkavat.

Voi vain arvata miten paljon mielenvahinkoa tällainen somekulttuuri aiheuttaa.

Netissä pyörinyt kuva, ehkä alunperin venäläinen.

Niinkuin Marcel Proust romaanisarjassaan ”Kadonnutta aikaa etsimässä” kuvaa keskiluokan hirmuista taistelua kohoamisesta näennäisesti loputtomien arvokerrosten keskellä, niin somen pätevöitymispyrkimyksissä näkee hauskoja välähdyksiä prestiisin signaloimisesta. Jotkut täyttävät tilinsä valmistamiensa ruokien kuvilla, ja niistä näkee usein kuinka tarkoin aterioiden ominaisuudet ja ulkonäöt peilautuvat julkisten esikuvien mukaisiksi, rennosti päälle heitettyä viheroksaa unohtamatta.

Jotkut kiinnittävät ahkeraa huomiota terveysstatuksensa korkeaan tasoon, muistuttaen tiuhaan heräävänsä ani varhain, juoksevansa aina moniaita kilometrejä, ja ihastelevansa päivittäin muodikkaimpia kuntosalin ihmelaitteita.

En toki heitä paheksu, mutta uumoilen kuitenkin aika monien piilottelevan samaan aikaan melkoista alemmuuden tuntoaan. ”Olenhan minäkin sentään arvostettava henkilö!”.

Kun somessa yleisimmin naureskellaan loputtomille söpöille kissavideoille, ne ovat lopultakin somen kaikkein terveintä sisältöä.

Shokkiuutinen!!! Euroviisut jyrähtää suorat sanat KAJ´lle!!!

Klikkiotsikoitten äiti, jopa isoäiti:

Shokkiuutinen!!! EU kieltää KAJ´n!!! 

Tai ei ihan EU, vaan Eurovisio! Tai ei ihan KAJ´ta, vaan sen laulun!!Tai oikeastaan sen saunalaulun yhden sanan!

Euroviisuissa saa tehdä melkein mitä vain, paitsi olla suorasanainen. Vihjailla kyllä saa, ja pitääkin. Mutta auta armias, jos sanot Pahan Sanan! Sen kun sanot, Paha on heti vierelläsi.

Eli ei mm. saa sanoa ”perkele”, sillä se on kirosana. Nyt onnettomat vöyriläiset ehdottavat sijalle vaikkapa sanaa ”jestas”, tai jotain vöyriläistä murresanaa. No, onhan ´jestas´myös vähän kirosanan kaltainen, ja jokin vöyriläinen murresana on noin yleensäkin kovasti arveluttava, koska normaali ihminen ei sitä tietenkään ymmärrä, mutta epäilee heti pahaa, kuten rasismia tai jotain fobiaa.

Mutta minulla olisi asiaan ratkaisu. Ihmisen tai eläimen nimen kai saa sanoa? Niinpä ”Trump” on arvostetun valtiomiehen nimi, mutta ”trump” on selvä kirosana. ”Putte” on esimerkiksi erään possun nimi, mutta ”putte” muistuttaa aika lailla kirosanaa.

Myös ”perkele” on kirosana, mutta ”Perkele” isolla Peellä on myyttisen olennon nimi. Siis jos KAJ sanoo ”Yksi, kaksi, kolme, Perkele”, siinä muistetaan historiallisen olennon perintöä. Onko tämä ollut olemassa, ei ole olennaista. Eihän myöskään aivan varmasti tiedetä oliko Lalli ollut todellinen henkilö. Mutta ”lalli” on haukkumasana, kuten yhdyssanassa ”juoppolalli”.

Tämä selitys on niin aukoton, että sen on mentävä läpi jopa läpikotaisen moraaliselle ja hyveelliselle Eurovisiolle.

Kamalaa, kirkko lähetti kirjeen!

 

Yleisradio pärjää muun median kanssa oikein hyvin paisuttelujen ja värjättyjen mielikuvien kilpailussa. "Nonnii, kirkko lähettää miljoonille kirjeitä, oikeuslaitos on kauhistunut...".

Tosiasiassa ilmeisesti yksi henkilö on nähnyt Järvenpään seurakunnan lähettämän seurakuntavaalien ilmoituksen vaalioikeudesta ja äänestyspaikoista. Uutisessa ei mainittu kuka kirjeestä valittanut, ja miten kirjekuoren nähnyt. 

"On ollut mahdollista, että seurakunnan jäsenyyttä koskeva erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluva henkilötieto on päätynyt seurakunnan ja henkilötietojen käsittelijän eli Postin ulkopuolelle, esimerkiksi vastaanottajan kanssa samassa taloudessa asuvien saataville".

Valittaja on kurkannut toisten postia, tai järkyttynyt "samassa taloudessa asuvan" saamasta kirjekuoresta. Jälkimmäisessä tapauksessa voisi uumoilla perheriitaa, edellisessä tapauksessa voisi uumoilla kirkonvihaajan keksineen mainion mahdollisuuden päästä pottuilemaan.

Hallinto-oikeus kumosi apulaistietosuojavaltuutetun päätöksen, että asiaa ei tutkita. Minusta tämä on vähintään omituista.

Minusta on täysin luonnollista, että saan postia seurakunnan, piispanistuimen, puolueiden, Yleisradion tai vaikka ulosottofirman kuoressa. Normaalisti näen postini vain itse - muussa tapauksessa joku on rikkonut postisalaisuutta.

Nyt näyttää siltä, että jopa seurakunnat joutuvat piilottamaan toimintaansa, ikäänkuin ne olisivat jotenkin häpeällisiä, vaarallisia tai laittomia yhteisöjä. Tämä on kovin pelottavaa, ja kertoo jotain siitä millä tavalla maailma on muuttumassa.

 

Halloo!

Wienissä 1790-luvulla ”rakastettava Herra Trazom” työskenteli tilaustyönsä parissa, mutta vaimo Constanze vietti kylpylälomaa toisessa kaupungissa. Wolfgangilla oli asiaa vaimolle, kirjoitti aamulla pitkän kirjeen, ja lähetti sen postivankkureilla. Iltapäivällä Constanzen vastauskirje oli jo säveltäjän kirjoituspöydällä. Näin toimi posti tuona kaukaisena aikana. Nykyisittäin katsoen vanhanaikainen viestitys toimi tavattoman hyvin, lähes yhtä nopeasti kuin nykytekniikalla, mutta aitona konkreettisena esineenä.

Suomessakin kirjepostia kuljetettiin kahdesti päivässä Helsingissä vielä 1900-luvun alkuvuosina. 1960-luvulla nopein tapa oli kuitenkin sähkösanoma. Illalla keskustelin ajankohtaisista lauluteksteistä, ja arvostelin muotiin tullutta aggressiivista huutolaulua. Aamulla sain sähkösanomalla runotekstin Brita Polttilalta, joka lisäsi siihen sanat: ”Näinkö tarkoitit?”. ”Näin!”, vastasin sähkösanomalla, ja illalla työnsin lähtevien postilaatikkoon valmiin nuotin, jonka Brita sai heti aamulla.

1970-luvulla tekniikka parani valtavasti: nyt saattoi ottaa puhelun suoraan muihin kaupunkeihin, lopulta jo Ruotsiin saakka! Ei tarvinnut tilata valtio-riks’iltä ”erikoispikaa” tai muuta, ja sitten odottaa, odottaa, odottaa…

Kun myöhemmin perheen jäsenet alkoivat asua ympäri maailmaa, tuli myös lankapuhelimeen käyttöön uusia hankaluuksia. Vastaanottaja ei ollut kotona, viipyi vessassa, tai hänellä oli kovin kiire eikä ehtinyt keskustelemaan. Kovin oli kiusallista, kun jo edeltä käsin arvasi häiritsevänsä.

2000-luvun alussa tulivat näppärät pikkukännykät, joilla saattoi lähettää tekstiviestin. Kun poikani ja isäni terveys romahtivat, hankin nokialaisen, ja heihin sai yhteyden sitten kun vastaaja oli ehtinyt lukea viestin ja vastata siihen. 

Sitten tuli Facebook. Nyt yhteydenpito perheeseen ja läheisiin tuttaviin parani huomattavasti. Yli 15 vuotta olen ollut sen asiakkaana, ja ihmetellyt siinä ohessa somettelun omituisuuksia ja uusia muoteja. 

Kyllähän hyvin tiedän, että Facebook ja muut ohjelmat ovat kaupallisia yrityksiä, eivät millään tavalla ilmaisia. Vuosien mittaan se book on muuttunut yhä aggressiivisemmaksi, algoritmit yhä totaalisemmiksi, niin että monet tuskastuvat joka reiästä tunkeviin mainoksiin.

Myös sosiaaliset käytännöt ovat muuttuneet. Vanhoihin käytöstapoihin tottuneilla on siinä ihmettelemistä. Ohjelma on myös pyrkinyt kietomaan käyttäjät sen omiin tarkoitusperiin, eli täsmämainontaan. Meistä tiedetään jo enemmän kuin uskoisimmekaan.

Fb ehdottelee esimerkiksi sitkeästi uusia kaverisuhteita. Jokainen ”kaveri” on mahdollinen mainostaja tai sellaisen uhri. Siinä tulee omia hankaluuksia.

Vanhanaikaisen tavan mukaan tuppautuminen jonkun kaveriksi on kiusallista ja epäkohteliasta. Tokihan on mahdollista hylätä pyyntö, mutta jos tämä hylkäystä harkitseva on myös vanhanaikaiseen käyttäytymiseen tottunut, hän ei kehtaa pyyntöä kieltääkään. Noloa molemmille. 

Minusta hyvän tuttavankin yksityisiä kirjoituksia on kiusallista seurailla, se on lähes salakuuntelua. Aivan eri asia olisi, jos tämä tuttu itse tavattaessa ehdottaisi kontaktia. Siitä ei Fb:n kohdalla ole kyse, vaan kaupallisuudesta. En viihdy tällaisessa tekososiaalisuudessa.

Sitten tulevat tietysti nämä somettaja-yksilöt, jotka suoltavat herkeämättä dokumentteja omista ruoistaan, menoistaan, tai pikavideoita omasta naamastaan… Mutta siinä heistä samalla paljastuu luonteenpiireitä, joista itse voin päättää mitä siedän. 

Kamalaa, kun meitä on niin moneksi!

 

Tässä on bloggariystäväni kooste Töölöntorin reunalta. Hauskaa, ylen hauskaa. Ainakin toimittajien mielestä. Pelkkää veikeätä hassuttelua. Hetihän tuota pitää klikata. Ja sitten tuota pikaa klikkaajan someen ilmestyy raastinrauta- ja pesuainemainoksia, luontaishoitoesitteitä ja muuta mukavaa.

Mutta onko tuo hassuttelu ja klikkaukseenhoukuttelu lopultakin sitä samaa ihmisten säikyttelyä kuin suuri osa muustakin median puuhastelusta? Eikös meitä jo ikiajat taaperosta alkaen ole opetettu, että kaikkia maailman asioita voi tehdä vain oikealla tai väärällä tavalla? 

Selitykset ja perustelut ovat usein puhtaasti maagisia, eikä magiikka ole pelkkää muinaistyperyyttä, vaan elävää nykyelämäntapaa. Maailma on iso ja vaarallinen, se herättää pelkoa ja epävarmuutta, ja hyvät neuvot ovat kalliita. Niitä otetaan innostuneesti vastaan. Mutta monen neuvonantajan oma pätevyys voi myös syntyä siten, että selviydyttyään jostakin pulmasta kutakuinkin ehjänä, hän on itse vakuuttunut siitä että tuo ratkaisu on ainoa mahdollinen, eli siis oikea.

Voihan olla niinkin, että samalla pulmalla on useita vaihtoehtoisia ratkaisuja. Että maailman ongelmia saattaisikin ratkaista monilla tavoilla. Että ihan kaikkea ei vielä olekaan keksitty.

Otan helpoimmin ratkaistavan esimerkin. Jos joku väittää, että on vain yksi tapa syödä Runebergin torttu, hän on mielikuvitukseton ja itsekeskeinen hölmö. Tortun voi kaataa nurin, ja viipaloida sitä kauniiksi kiekoiksi. Tai sen voi sijoittaa kuppiin, kastella sen reippaasti punssilla, ja syödä sen mehevän mössön sitten lusikalla. Vain mielikuviton tosikko voi väittää, että se "mitä pruukataan" on laki ja oikeus.

Ehkä hyvin moni ihminen on tyytyväinen siitä että on tasan yksi oikea tapa tehdä jotain, ja se riittää. Mutta toivoisin kuitenkin, että yhä useampi heistä keksisi aivoistaan sen osan jossa mielikuvitus asuu. Siitä voisi olla yllättävän paljon iloa ja hyötyä. 

Uusi suvaitsevaisuusteoria

Suvaitsevaisuusteoria

1. Lähtökohdat

Onhan erinomaisen raivostuttavaa, että kaiken maailman idiootit ja vehkeilijät pääsevät julkisesti esittämään asioita, jotka häiritsevät hyvien ja oikeamielisten ihmisten mielenrauhaa. Tämän vuoksi yhteiskunta polarisoituu, suvaitsemattomuus leviää, ja tiedostavien henkilöiden etuja ja oikeuksia sorretaan.

2. Tulevaisuuden päämäärä

on, että suvaitsemattomuus on ankarin toimenpitein poistettu, niin että kaikki hyvät, tiedostavat ja oikeamieliset voivat elää harmoniassa ja yksimielisyydessä ja rauhassa. Tämän vuoksi esitämme yleisen

3. Yleisen suvaitsevaisuusteorian,

jonka portaat ovat seuraavat:

a) Ensitöiksi on huolellisesti määriteltävä, mitkä asiat ja käsitykset ovat yksiselitteisesti pahoja. Yleisessä tiedossa on jo koko joukko tällaisia termejä: Rasismi, patriarkaatti, sovinismi, lihansyönti, fasismi, natsismi (joista kahdesta viimeisestä voidaan käyttää yhteiskäsitettä fatsismi), sekä sellaiset sanat jotka tavalla tai toisella voivat jollekulle tuoda mieleen pahoja. Sellaisia ovat tunnetuimpien j- ja n-sanan lisäksi monet a…ö-sanat, poikkeuksina kuitenkin v-sanat, joita on usein syytä käyttää runsaahkosti.

b) Seuraavaksi on kiellettävä pahat asiat ja sanat. Yksinkertaiset henkilöt saattavat ihmetellä, miten suvaitsevaisuutta voidaan edistää suvaitsemattomuudella. Tämä on pahojen ja suvaitsemattomien henkilöiden suitsuttama näköharha. Jos tappaminen on pahaa, se ehkäistään tappajien deletoimisella. Jos sortavat yhteiskuntaluokat halutaan poistaa, ne deletoidaan tai viedään työleireille. Jos rasismi halutaan hävittää, kielletään sana ”rotu”, ja viedään valkoisilta rasisteilta toiminnan edellytykset. Kun nämä ja eräät muut toimenpiteet on säälimättä toteutettu, maailmassa vallitsee rauha ja yksimielisyys.

4. Yleisen suvaitsevaisuusteorian seurauslauseita

On huomautettava, että suvaitsevaisuuden toteuttaminen on jatkuva prosessi. Jos tänään suositellaan pelejä, taideteoksia ja kirjoja vältetttäviksi tai uudelleen kirjoitettaviksi, huomenna ne ehkä tuhotaan. Tässä prosessissa joudutaan määrittelemään lisää kielteisiä ilmiöitä, kunnes kaikki kielteisyys, suvaitsemattomuus, väärämielisyys ja pahuus on kadonnut. Siinä vaiheessa jokainen ihminen on omaksunut oikean ajattelutavan, mutta silloinkin on tarkoin seurattava, että syntiä ei vahingossakaan esiinny, ei ajatuksissa, saatikka teoissa. Käytännössä lienee suosittelun arvoista, että määräykset, rajoitukset ja toimeenpito suoritetaan pienen tiedostavan ja älyllisesti korkeatasoisen toimikunnan päätöksellä, ja ehkä myös voisi suositella, että päätösvalta on kokonaan yhden ylivertaisen henkilön käsissä. 

Näin maailmasta tulee pysyvän rauhan ja yksimielisyyden tyyssija, jossa jokainen ajattelee yhtä lailla, ja jokainen suvaitsee lähimmäistään. 

Luita kaivannon reunalla

 

Näin runoili Arvo Turtiainen vuonna 1962 kokoelmassaan Minä paljasjalkainen. Tämä on mielestäni yksi hienoimmista Helsinki-aiheisista kirjoista, ja varsinkin sen muistumat 1900-luvun alun kaupungista ja sen tuskallinenkin muuttuminen "nykyaikaisemmaksi" elinpaikaksi koskettavat myös minua henkilökohtaisesti. Muistanhan itsekin sen, näkymät kadonneesta kotikaupungista ovat silmien edessä alati.

Kirjoitin tämän pikkurunon wanhoin aakkosin, koska Turtiaisen kuvitelmassa ollaan 1800-luvun lopulla. Vielä minun aapisissani nämä kirjasintyylit olivat hengissä, ja luen niitä yhtä itsestäänselvän sujuvasti kuin uudempiakin. 

Mutta itse asiassa Turtiaisen kuvitelma ei ole ihan oikean lainen. Vanhan kirkon hautausmaalle ei vuoden 1829 jälkeen haudattu ketään, ellei kahta hautaa vuodelta 1918 lasketa mukaan. Siis tämä muinainen henkilö oli luultavasti syntynyt jo 1700-luvun puolella, ehkä jo sitä ennenkin.

Mutta ne muutamat luunsiruset olivat näkyvillä alkukeväänä 1957. Näin ne nimittäin itsekin. Kaukolämpökaivaus oli silloin menossa Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa, ja ne luut olivat Johan Sederholmin hautamausoleumin kivillä.

Olin nimittäin 20-vuotiaana tullut ensimmäiseen työpaikkaani opettajaksi Helsingin Yhtenäiskouluun, joka vielä sen kevään toimi purkutalossa Lönnrotinkadun kulmassa. Työmatkani kulki Uudenmaankadulta Yrjönkadun kautta Lönkan alkuun. Tässä kuvassani purkujätteitä on jo näkyvillä:

Kuljin jo silloin yleensä kamera olalla, mutta en tajunnut ottaa kuvaa vanhoista luista. Harmi. Jos tuonpuoleisessa tapaan Turtiaisen, saamme kuitenkin muistella yhteistä kokemustamme.

Tuossa vanhassa koulutalossa ehti keväällä -57 syntyä sittemmin useasti esitetty laulunäytelmä Kuninkaan varpaat, jonka pieni loistavan lahjakas työryhmä toteutti keksien, juustojen, punaviinin ja piipputupakan voimalla. Mutta siitä ehkä joskus toiste.