Muinoin, viime vuosituhannella istuin bussissa matkalla naapurikaupunkiin. Se reissu jäi mieleen niinkuin paraskin teatterielämys. Edessäni istui iäkäs rouva, ja hänen vierellään nuori tyttö, ehkäpä tämän lapsenlapsi. Ja rouva puhui herkeämättä koko puolituntisen matkan ajan, taukoa pitämättä. Tyttöparka toisteli välillä tuskastuneesti ”joo” tai ”niin”.
Mutta mitäpä iäkäs mestaripuhuja sitten monologissaan sanoi? Hän selosti kovalla äänellä ikkunasta avautuvaa liikkuvaa näkymää, langalla istuvia tai lentoon lehahtavia lintuja, pellon takana vilahtavia taloja, vastaan tulevia busseja ja kuorma-autoja, ja jos mitään kerrottavaa ei hetkeen löytynyt, hän muisteli jotain arkipäiväistä sattumaa. Jokainen muistelus jäi kesken, sillä tuota pikaa ikkunasta taas vilahti jotain selostettavaa.
Vanhan rouvan selostukseen ei liittynyt arveluita tai pohdintoja, linnut olivat ”joku lintu”, vastaantulijat olivat ”joku auto”, ja arjen muistumat olivat yleensä pahoittaneet mieltä noin yleisesti, yksityiskohtia sen tarkemmin kuvaamatta.
Tapaus tuli taas mieleen, kun selasin television tarjontaa. Kaikki mitä sillä on tarjottavanaan, se yritetään tarjoilla niin että koukku tarttuu katsojaan parin sekunnin vilkaisun ansiosta. Kaikki mitä ruudussa häälyy on mahtavaa, mahtavan hauskaa, mahtavan järkyttävää, mahtavan hämmästyttävää, mahtavan tunteellista, mahtavan ainutlaatuista, sanalla sanoen mahtavan mahtavaa.
Ja jälkeen päin joku toteea tästä kaikesta että ”mahtavan yhdentekevää”.
Kyynelet valuvat, kun porukka näkee mökillään heille rakennetun ennätyskokoisen terassin tai pation. Kyynelet valuvat kun haastateltava kertoo miten pahasti hänelle kerran sanottiin. Kun meille kerrotaan että nyt tulee hauskaa, me huomaamme sen jopa itse, koska esiintyjät hekottelevat hervottomasti ja möläyttelevät yhtenään jotain toistensa päälle. Kun juontajat valmistelevat meitä urheiluotteluun, meille näytetään tunnelman kohottamiseksi Virénin juoksuja tai Mörkö-Anttilan sisäänvetoja. Ja sitten käy niinkuin käy.
Formulat ajavat jonossa kierros toisensa jälkeen, mutta selostaja huutaa kuin hengenhädässä, sillä jokuhan voi aina kohta singota päin reunamuuria. Maratoonarit jolkottavat loputtomia kilometrejä, mutta selostaja ei saa pitää taukoja, sillä joku siellä peräjoukoissa saattaa juuri saavuttaa johtajaa sekunnilla.
Hysteriaa teeskentelevä juontaja voi turvallisesti käyttää ilmaisua ”Kaikkien Aikojen”, sillä eiväthän ihmiset muista mitään, ja jos muistavatkin jotain, eivät kykene suhteuttamaan niitä häälyileviä muistojaan mihinkään.
Valtava ristiriita on liikkuvan kuvan ja selostuksen välillä. Kuva ei välttämättä juurikaan muutu, eikä kerro paljonkaan, mutta äänellä yritetään peittää sitä tapahtumattomuutta. Ihmiset eivät yleensä osaa lukea kuvaa, vaan se pitää heille selittää. Tapahtuvaa on myös syytä selostaa, että pölhönä tuijottava katsoja ymmärtää, miten tämä on hauskaa tai tunteellista tai järkyttävää. Ja mahtavaa. Taustalla tekoäly laskee hiljaa minuutteja ja rahaa. Se vasta onkin mahtavaa, jos sen tajuaa.
Niin. Show-isäntä huutaa joka viikko että ”tästä tulee mahtava ilta!”, vaikka osallistujat, ne samat näyttelijät jotka esiintyvät kaikissa mahtavan hauskoissa ohjelmissa, yrittävät epätoivoisesti sanailla jotain triviaalia hölinää melkein pari tai jopa kolmekymmentä minuuttia. Se ”Mahtava Ilta” voi toki tuntua kokonaiselta illalta, kun harmistunut katsoja yrittää lievittää harmiaansa jollakin ihan muulla. Vaikkapa kirjoittamalla tympääntuneenä blogia.
Näin meitä vedellään. Ja suurin osa meistä pitää sitä mahtavana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti