Schiller - saksalainen jumala vai poliittinen pyhäinjäännös?

Tässä on suuri nero. Merkillistä, että hän ehti kirjoittaa niin laajan tuotannon — hän oli ihan oikeasti hyvä kirjailija — sillä ainakin jälkimaailman näkemyksen mukaan hän ehtimiseen pönötti milloin maisemassa, milloin ikkunassa, ja katseli ainutlaatuisella neron katseella kaukaisuuteen. Kukkaset ja puunoksat ympäröivät häntä, kuin olisivat nekin halunneet edes koskettaa tätä jumalaista hahmoa.

Jo lapsesta alkaen hän valmistautui suureen kutsumukseensa julistaa kansalle vapaata sanaa. Hän loisti kuin aurinko, ja koska hän oli saksalainen, se aurinko oli saksalaisen taivaan alla, ja vahvisti saksalaista ylpeyttä. Yllä olevan kuvan yhteydessä julkaistiin lause Goethelta, jonka mukaan jokainen paikka jossa suurmies viipyy, tulee vihityksi hänelle ja ikuisuudelle. En tiedä, tarkoittiko Goethe tällä kilpailijaansa vaiko itseään, mutta tässä tämä kilpailija nyt on pienellä paikkakunnalla nimeltä Volkstädt, ja katsoo ikkunasta kaukaisuuteen.

Hänestä kirjoitetaan kuin Vapahtajasta ikään. Hän kärsi nälkää ja vainoa, voidakseen antaa kansalleen sen suuret aarteet. Hän otti tosin jo nuorena vastaan professuurin (josta ei oikeastaan pitänyt), ja hänet aateloitiin (mistä hän ei oikeastaan myöskään pitänyt, sillä hänen sydämensä oli kansan puolella, ja hän hurmioitui Ranskan vallankumouksesta, varsinkin kun onnistui pysyttäytymään mahdollisimman kaukana siitä); mutta mihinkä ei jalo sydän olisikaan suostunut, kun kysymyksessä oli saksalainen unelma, Saksan kunnia (vaikka Saksaa ei toki tuolloin vielä pitkään aikaan ollut edes olemassa)!

Ja kun hän lopulta kuoli, hänet temmattiin yläilmoihin, autuaitten ikuisille maille. Siitä on dokumenttikuva tämän tarinan lopussa. Hänen ruumiinsa jäi toki maan sisään, ja se kaivettiin sieltä myöhemmin pyhäinjäännöksenä, sijoitettavaksi ruhtinaanlinnan sarkofagiin. Tarkkaan ottaen haudasta kaivettiin jokin luuranko paremman puutteessa, ja Goethe käväisi sitten vielä varastamassa sen pääkallon itselleen. Joku muukin oli käynyt varastamassa sellaisen, ja niinpä näitä kalloja oli nyt kaksi. Meidän aikamme teki niistä DNA-tutkimuksen, ja osoitti ettei kummallakaan ollut mitään tekemistä Friedrich von Schillerin kanssa — sillä hänhän tuo jumalainen suurmies oli.

Mutta tällaisesta ei tiedetty mitään vielä 1855, jolloin Leipzigissa pidettiin taas suuret Schiller-juhlat. Niistä on selostus kaupungissa ilmestyneessä Die Gartenlaube -nimisessä kuvalehdessä, ja siinä julkaistiin myös laaja seitsenosainen runokertomus hänen elämänsä eri vaiheista. Tämä suuria sanoja joka rivillä puhkuva evankeliumi (sana toistuu tekstissä usein) alkaa näin, ja varmemmaksi vakuudeksi kerrotaan myös miten tarkoin Jumala itse seurasi ja ohjasi tapahtumia:

Juhlan selostuksesta käy ilmi, että Schillerin palvontaa olivat jotkut ehtineet jo arvostella, mutta syyllisiksi pyhäinhäväistykseen arveltiin joitakuita Goethe-kultin edustajia, nimeltä toki mainitsematta. Ehkäpä heitä ei pidetty riittävän kansallismielisinä, sillä poliittisesta tilaisuudestahan tietysti oli kysymys. Vahvat voimat varsinkin Preussin kuningaskunnassa ajoivat Saksan valtioiden yhdistämistä, mikä tapahtuikin 35 vuotta myöhemmin. Mutta jotkut ruhtinaat harasivat vastaan, ainakin vielä 1855, ja syyllisiä piti sen vuoksi etsiä.

Ja tässä on vihdoin lupaamani havainnekuva Schillerin apoteoosista. Voi vain toivoa, että tässä tapauksessa taivaisiin temmattiin oikea mies, eikä tapahtunut mitään noloa sekaannusta niinkuin hänen pyhäinjäännöstensä suhteen tapahtui.