Ses(s)enheimin pastorintytär Friederike Brion ei eläessään saattanut aavistaa tulevansa palvotuksi kuuluisuudeksi, jonka haudalle ja nuoruuden kotiseudulle suuntautuu jatkuva toivioretkeläisten virta. Hän nimittäin kuoli, ennenkuin Goethen "muistelmat" tai "omaelämäkerta" tulivat julkisuuteen. Syntyi laaja Friederike-kirjallisuus, ja vuonna 1866 pystytettiin hänen jo puolittain unohdetulle haudalleen Meißenheimiin muistomerkki. Fiktiivisen(?) muotokuvan alla on seuraava muistokirjoitus:
Ein Strahl der Dichtersonne fiel auf sie, so reich, daß er Unsterblichkeit ihr lieh.
Runoilijan auringon säde osui häneen rikkaana, ja teki hänestä kuolemattoman.
Nyt herää tietysti kysymys, pitäisikö tästä tekstistä pahastua. Nuori tyttö on kokenut ensimmäisen suuren rakkautensa, kohdannut nuoren miehen jonka neroudesta hänellä epäilemättä on ollut aavistus, saanut tältä kirjeitä, runoja, koristenauhoja ja muita huomionosoituksia, sekä luonnollisesti hellyyttä ja suudelmia yllin kyllin. Hän on soudellut miehen kanssa, vaeltanut Elsassin kauniissa maisemissa, ja viettänyt yhteistä aikaa lehdossa jota kutsuttiin Satakielimetsäksi, mutta sittemmin nimellä Friederikenruhe. Perhe oli jo varma avioliitosta, ja Friederike on jo suudellut neroaan julkisesti.
Ja sitten mies katoaa, ja uskaltaa vasta kirjeellä kertoa lopettaneensa suhteen. Tytön vastaus on järkyttänyt Goethea syvästi, ja hän on piehtaroinut syyllisyydentunnossa. Itse asiassa loppuun asti, sillä tutkijoiden mukaan Friederiken kuvajainen esiintyy Goethen töissä monesti, Mariena Götz von Berlichingenissä ja Clavigossa, jopa Margarethena Faustissa.
Friederike sairastuu rakkaudentuskiensa vuoksi pitkäksi aikaa, mutta selviää lopulta jaloilleen. Miessuhteita Goethen jälkeen hänellä ei tiettävästi enää ollut, ja hän pysyi naimattomana. Jälkeen päin on kerrottu, miten hänen hyvyytensä ja avuliaisuutensa olivat pysyneet loppuun asti, miten hän opetti tyttöjä, auttoi köyhiä, ja sai osakseen yleistä kunnioitusta ja rakkautta.
Friederike on toki pystynyt jotenkin seuraamaan Goethen maineen kasvua, ja on ehkä voinut ajatella myös millaista hänen oma elämänsä olisi voinut olla tuonkaltaisen maailmanneron rinnalla. Ehkäpä hän myös tiesi, miten ankara sitoutumispelko runoilijaa vaivasi, samoin kuolemanpelko - Goethe ei ollut mukana edes lastensa ja vaimonsa hautajaisissa. Jälkeen päin voi tietysti luonnehtia Goethea suuruudenhulluksi neroksi, jolla oma luomistyö ohitti kaikki muut elämän asiat. Mutta se oli myös hinta jonka hän maksoi suurtöistään.
Friederike on varmaan myös tietnnyt, tai edes aavistanut, että hänellä oli ratkaiseva vaikutus Goethen runouden syntymiseen. Tuskin hän on voinut välttyä kuulemasta "Heidenrösleinia" luettuna tai laulettuna, ja tuo runohan oli yksi heidän runoistaan! Hän oli siis tavalla tai toisella mukana aikansa jumaloiduimman saksalaisen kirjailijan elämässä ja töissä, ja siinä mielessä jo tavallaan maineeltaan kuolematon. Mutta tuollaisen asian kuvittelemista voi Friederiken osalta pitää lähes mahdottomana.
Rakkaus on kaikkinensa merkillinen häiriö ihmisen sielunelämässä. Se saattaa tuottaa suunnatonta autuutta, mutta myös suunnatonta tuskaa. Kiihkeäkin rakkaus voi väljähtyä ja loppua, ja sen se ilmeisen usein tekeekin. Sitten tulevat esiin luonteiden ja ominaisuuksien erot, jotka ovat voineet olla kätkössä kuuman lemmen alla. Pitkä kestävä ja suhteellisen onnellinen parisuhde voikin joskus itse asiassa olla eräänlainen kakkosvaihtoehto, jossa rakkaus kyllä voi olla syvääkin, mutta ennen kaikkea rauhallista ja tasaista.
Kun Goethe erosi Friederikestä, hän oli kahdenkymmenenkahden ikäinen, tyttö 19. Tämän hetken asetelmissa pysyvä parisuhde tuskin alkaa näin nuorena. 1700-luvun lopun ilmapiirissä toki oli selvää, että naisen piti olla jo tuossa iässä valmis avioliittoon, mutta miehen välttämättä ei. Näin nuorten henkilöiden parisuhteen päättyminen ei silti juuri ole poikkeuksellinen asia. Friederiken elämän se kyllä muutti totaalisesti, ja vaikutti kuten sanottu suuresti myös Goetheen.
Käsi sydämelle: kuka ei olisi elämänsä aikana kärsinyt suurta rakkaudentuskaa edes kerran? Ja kääntäen: kuka ei olisi edes kerran vetäytynyt epätyydyttäväksi käyneestä parisuhteesta? Ainakin toiseen tuo iskee kipeästi, ehkä joskus molempiinkin.
Niin murheellinen kuin rakkauden loppu Friederikelle olikin, olisi silti väärin puhua tragediasta. Hän selvisi lopulta tuskistaan kuta kuinkin terveenä, ja eli elämän jossa oli paljon hyvää ja myönteistä.
Friederiken tarina on tunteisiin syvästi vetoava, ja on helppo ymmärtää sen liikutuksen määrää joka Sessenheimiin tai Meißenheimiin vaeltavien toivioretkeläisten mielet niin monien sukupolvien ajan on vallannut. Friederikelle itselleen olisi arvattavasti riittänyt pysyminen rakastamansa miehen vierellä. Mutta pelkällä olemassaolollaan hän sai aikaan suurta kulttuurihistoriaa, ja joutui tahtomattaan kuolemattomaksi.
Siis pitäisikö tuosta hautakirjoituksesta pahastua? Minua se vähän loukkaa. Ikäänkuin suuri runoilija olisi armollisesti katsahtanut pieneen maalaistyttöön, ja kohottanut hänet olympolaisiin oloihin. Ei, kyllä heidän tarinansa oli molemminpuolinen. Kumpikin sai toiseltaan, ja on aika turhaa ryhtyä laskeskelemaan kumpi sai enemmän, kumpi vähemmän.
*
Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut Areenalta teosta, jota sopivampaa ei tähän yhteyteen voisi kuvitella. Esa-Pekka Salonen johtaa Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperaa Helsingin musiikkitalossa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti