Kun eilen kerroin sadun kulttuurikeskuksen YSTÄVISTÄ, luulin että kerroin vanhasta asiasta. Tänään menin tapani mukaan paikalliseen "Kultalaan" iltapäiväkahville, ja olipa viikonloppuemännällä kerrottavaa. Vähän aikaisemmin oli paikalle tullut isokokoinen ns. "vahvatahto"-tyyppiä oleva rouva, ilmoitti olevansa Ystävä-yhdistyksen jäsen, ja vaati vapaata sisäänpääsyä. Mitäpä viikonloppuemäntä siihen olisi voinut sanoa? Ei hän estääkään olisi voinut, mutta kertoi kumminkin ettei sitä yhdistystä enää ole, eikä sen jäsenillä ollut mitään vapaata pääsyä.
Loukkaantunut rouva ei mennyt näyttelyyn, säästi ne pari euroansa, ja pari lisääkin. Hän nimittäin vaati ilmaisen kahvin, ja saikin sen.
Yhäkin ihmettelen, mitä tällainen ystävyystoiminta oikein on. Onko joidenkin itsetunto noin halpa, muutaman euron luokkaa? Sitäkö ystävyys on, että haluaa kaiken ilmaiseksi? Olisinpa tullut paikalle vähän aikaisemmin, niin se "ystävä" olisi lähtenyt ulos ilman sitä kahviansakin...
Jonon ohi pitää päästä ja ilmaiseksi sisään. "Ettekö tiedä kuka MINÄ olen?" Ja hatarasti kokoonkyhätty mahdikas itsetunto romahtaa, kun kysyjälle ilmoitetaan että isottelu ei nyt onnistu.
Suosittelen kaikille Ari Turusen erinomaista kirjaa Ettekö te tiedä, kuka minä olen (Ylimielisyyden historiaa. Atena 2010). Siinä kerrotaan suuri määrä tarinoita tärkeyteensä tikahtuvien ihmisten surkeasta pienuudesta. Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleenkään kärsiä minkäänlaisesta myötähäpeästä; päin vastoin sitä nauttii ihan syntisesti, jos ilmalla itsensä pullistanut sammakko puhkeaa siihen paikkaan surkeaksi rääpäleeksi.
Hyi helvetti miten pieniä ihmiset saattavat olla. Ja kuinka pienestä summasta he itsetuntonsa aina ostavat.
No joo. Onhan niitä matkalle sattunut. Kunnallispoliitikkoja, järjestöihmisiä, maallisia ja hengellisiä johtajia.
VastaaPoistaMuistan yrittäjävuosiltani, kuinka joskus sattui, että unohdin toimittaa lupaamani toimitukset. Tietenkin asiakkaat vihastuivat tällaisesta, useimmat hankkivat vastaavan tuotteen tai palvelun muualta, ja minua harmitti unohdukseni. Yksi tapaus on jäänyt mieleen erityisesti.
Kaveri soitti, ja kertoi hankkineensa tuotteen muualta. Olisin pahoitellut ja ollut nöyrää poikaa ilman seuraavaa repliikkiä: "Joskus tällainen unohdus voi sattua tosi tärkeän ihmisen kohdalla." Mies oli mukana kotipaikkakuntansa politiikassa ja järjestöelämässä.
Juuri noina vuosina kylvettiin siemenet siihen, etten suhtaudu järjestöelämään kovinkaan suopeasti.
Minun on vara myöntää, että olin huono yrittäjä, koskapa sillä itseni kahdeksaksitoista vuodeksi järjestin velkahelvettiin. Mutta siitä olen onnellinen, ettei minun ole koskaan tarvinnut olemistani pönkittää tärkeilyllä tai kysymällä, että ettekö te tiedä, kuka oikein olen.
Häätyy sanua - jo mie oonki ihimetelly mikä mie oikiasthan oonki...?
VastaaPoistaNyt son vasta mulle alakanu seleviähmän - em'mie oo oikiasthan mikhän.
Mien taho enhän keritä teän nuorten tahthin ollenkhan...!
Pitäs muistaa sen yheksän salasannaa - ulosmennesä pitäs muistaa panna väläkkärit jalakhan - ja voi mahoton - ko mie tänäki aamuna vilikasin tänne 'lokhin' - mua taasen kehuthin - en vain tienny mistä syystä - mie oon syytön...
Vaimo tuosa hättyyttää aamukahavile...
Se'se on minule melekonen 'oikia-käsi'...
En vai taho muistaa sitä aina kehua tarpheeksi... Kiittää...
Keväset Terhveiset Kuusamosta.
Taidanpa pohtia samaa asiaa toiselta kantilta. Siellä se itsetehostus ei ole tuota kerrottua pienempi, mutta on sentään piilotetumpi.
VastaaPoistaKun joskus (tosi harvoin) on saanut huonompaa kohtelua kuin (ehkä) olisi ansainnut ja saanut, jos olisi oikein tunnistettu, sisimmässä alkaa semmoinen kiherrys ja huvitus: Hähhää, kyllä käyttäytyisit toisin, jos olisit huomannut, kuka olen...
Eka kerran tuon kiherryksen tunsin sisälläni aikoinaan lukiossa, kun uusi matikanopettaja ei tuntenut minua, ja kun tein kokeen nopeasti, näin, että tuo opettaja luuli minua niin huonoksi, etten osannut mitään vastata.
Tämä kiherrys oli kyllä ihan samaa ylpeilyä kuin tuon Vahvatahtorouvankin...