Apologia pro vita mea

Eräs jälkeläisistäni kehotti minua äskettäin kirjoittamaan aikuisiän elämänkertani, "ennenkuin joku muu sen tekee". Hän tähdensi että olisi hyvä jos asioista olisi minun oma kertomukseni, jotta mahdolliset vääristelmät voitaisiin oikaista.

Olen jo kirjoittanut oman (tai oikeammin perheeni) historian vuoteen 1950 asti, jolloin isoisäni kuoli, ja minä täytin 14. Tässä blogissa olen muistellut kouluaikojani Alli Nissisen valmistavassa koulussa ja Helsingin Normaalilyseossa, ja kertoillut tarinoita ylioppilasvuosistani ja varhaisesta lehtikirjoittelustani ja julkaisutoiminnastani. Tämä perhehistoria on aika täydellinen, koska käytettävissäni on ollut mm. vanhempieni laaja sodanaikainen kirjeenvaihto, sekä valtava kuva-aineisto. Sitä en ole antanut julkisuuteen - ketäpä ulkopuolista se nyt isommin kiinnostaisi - mutta pieni painos on levinnyt lähisuvulle ja jopa yhtenä kappaleena Valkeakosken kirjaston kotiseutuosastolle.

Koska olin asiaa jo pitkään miettinyt, vastaukseni pojanpojalle oli jo valmis. Otsikossa mainittua kirjaa ei tule. Syitä on monia. Ensinnäkin omaelämäkerrat ovat monin tavoin ongelmallisia. Ne ovat parhaassa tapauksessa kyllä mielenkiintoisia, mikäli kirjoittaja on keskittynyt omiin töihinsä ja niiden kysymyksenasetteluihin. Mutta sekä omat että muiden kirjoittamat elämänkerrat ovat minusta lähes vastenmielisiä, mikäli niihin ehkä julkisuudenkin toivossa on sisällytetty erilaisia "paljastuksia" joihin liittyy muita ihmisiä, tai jopa roskakorien ja likasankojen kaivelua.

Harvassa lienee ihmisiä, joiden elämänvirrassa ei uiskentelisi unohdettavia jätöksiä ja muita typeryyksiä. Anteeksianto ja unohtaminen ovat eräs elämän tärkeimmistä perusasioista. Parisuhteissa on voinut olla paljon ikäviä kausia, mutta niissä on myös ollut hyviä aikoja - eihän niitä muuten syntyisikään. Pahojen muisteleminen on samaa kuin katkeruuden ja koston myrkyissä piehtaroiminen, ja se on kuolemaksi. Mieluummin haluaisi, että päällimmäisiksi muistiin jäisivät ne paremmat hetket. Tämän vuoksi en suostuisi mitenkään kertomaan parisuhdehistoriaani, en kuvailemaan rakastumisteni vaiheita, enkä varsinkaan niihin liittyviä henkilöitä, joista useimmat arvatenkin jäävät minun jälkeeni tähän maailmaan.

Täsmälleen samasta syystä en suostuisi kertomaan omista lapsistani ja muusta lähisuvusta. Suhteeni niihin on aina ollut erinomaisen hyvä ja läheinen, ja riittää kun sen vaikkapa tässä kerran sanon. Toki on ollut tragiikkaakin, lapsen kuolema on aina ison luokan katastrofi, mutta sekin kuuluu tämän elämän perusluonteeseen, ja siitä on selvittävä tavalla tai toisella.

Voisin saada aikaan melkoisia otsikoita ja kohua pienpiireissä, jos kertoisin mitä kaikkea typerää oman ammattialani piirissä tapahtui ainakin 50-, 60- ja 70-luvuilla. Mutta sellaiset kuuluvat tähän ihmiselämään itsestään selvästi ja annettuna. Aina tapellaan asemista ja näkyvyydestä, ja minun kaltaiseni arkkiharhaoppiset kokevat ne geimit joskus kovina. Mutta oma vika: jos olisin halunnut pelata samoilla säännöillä, miksi en sitten pelannut?

Jäljelle jäävät oikeastaan vain sävellykset ja muu tuotanto. Niistä olen jo tehnytkin jonkinlaista selvitystä, joka löytynee koneeltani sitten kun sen aika tulee. Nuorena olin hyvin lahjakas, mikä näkyy joistakin töistäni - mutta en kovin viisas. Vanhemmiten olen kyllä selvästi käynyt viisaammaksi, mutta eivät ne lahjatkaan kokonaan ole kuihtuneet. Kaiken kaikkiaan olen luullakseni ollut suhteellisen tavallinen älymystön ja sivistyneistön edustaja eri vaiheissani. Monet naiset ovat arvatenkin valmiit todistamaan, että olin melko surkea rakastaja, mutta ehkä sitten oman pään sisäiset pakot ovat olleet mukana asioita sotkemassa. Ei tässä mitään maailmoita mullistavaa todellakaan ole kerrottavaksi.

Yksi asia on kuitenkin nyt sanottava: olen ollut pääosin varsin kiltti, ja yleensä aina hyvää tarkoittava. En ole juonikas enkä vehkeilevä. Ja näissä kahdessa virkkeessä tämä apologia ja omaelämänkerta sitten on. Enempää ei tipu.

Kuvan Sokrateen apologiasta eli puolustuspuheesta on maalannut ranskalainen David 1700-luvun lopussa. En vertaa itseäni Sokrateehen, mutta olen kyllä aina suuresti hänestä pitänyt.