Alexis 180

 _ _ _

Kotimatkalla soi auton radiossa "Sunnuntai", tuo Martti Turusen mestarillisen kaunis ja kiihkeä laulu.  Ilahduttavasti siinä kukki Aleksis Kiven eroottinen hämäläismurteiden sävyttämä kieli, vieläpä alkuperäisessä muodossaan, kielipoliisien siivouksista vapaana.

Mä muistan sen lempeän laakson,
ainiaan muistan sen,
mis istuin ma neitoni kanssa,
hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä,
sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistos
ja allamme kimmelsi järvi
paisteessa auringon
ja loiskelit Ahtolan immet
kultasel santarannal.
_ _ _

Mut vait oli impeni kaino,
katsahtain korkuuteen
ja poskellans kyynele kiilsi
helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast eksyi
kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäs laaksos
päivämme autuaan.
Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistos
ja läheni kesänen ehtoo,
sunnuntai-ehtoo tyyni.

Isot pojat naureskelevat tuota eufemismia "kiharains mustasta yöstä", jonne käsi "niin ihanast eksyi". Entäpä jos se todella onkin kätketty ilmaus? Entä sitten?

Mutta olkoon tämän 180-vuotispäivän aiheena kesäinen tyyni sunnuntai-ehtoo siellä sunnuntai-lakeassa tuvassa. Kukapa sitä autuaammin kuvaisi kuin hän "joka eli vain syksystä jouluun", kuten koprofiiliset vähättelijät helkyttelevät. Tuonne alkuun panemiani pätkiä en koskaan ole onnistunut lukemaan ääneen ilman että pala nousee kurkkuun. Ja onpa mielestäni koko Seitsemän veljeksen viimeinen luku kauneinta ja runollisinta suomalaista proosaa. Ei siitä paremmaksi voi panna isokaan mestari, vaikka joku Sillanpää onkin lähelle päässyt, melkein näköetäisyydelle. 

Täss' seison mä impeni kanssa,
Ja kiharamm' tuulessa liehuu,
Ja laaksoen hyminä soi
Kuin ijäisen lemmen ääni,
  Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
  Ja linnut ne laulelee.