Kuka kirjoitti näin? 2

Otetaanpa kaksi näytettä lisää. Niillä on jotain yhteistä, ikään liittyvää sanoisin. Pitemmälti vihjailematta, tässä on ensimmäinen:

Siinä sen edessä leijui leluna, jota yksikään tähtilapsi ei voinut vastustaa, planeetta Maa kaikkine kansoineen.
Se oli palannut ajoissa. Alhaalla tuolla ahtaalla pallolla surahtelivat hälytykset tutkatauluilla ja suuret seurantakaukoputket haravoivat taivaita - ja historia, sellaisena kuin ihmiset sen tunsivat, lähestyi loppuaan.
Puolentoista tuhannen kilometrin päässä alapuolellaan se huomasi torkkuvan kuolemankuorman heränneen ja oikoilevan jäseniään hitaasti radallaan. Sen sisältämä vähäinen energia ei uhannut tähtilasta vähimmässäkään määrin, mutta se piti puhtaammasta taivaasta. Se jännitti tahtonsa, ja Maata kiertävät megatonnit välähtivät äänettömästi räjähtäen, ja syntynyt loimu aiheutti nukkuvan pallon toisella puoliskolla väärän, lyhyen hetken kestävän sarastuksen.
Sitten se odotti, kooten ajatuksensa ja tunnustellen vielä kokeilemattomia voimiaan. Sillä vaikka se oli maailman valtias, se ei tiennyt mitä sen olisi tehtävä seuraavaksi.

Mutta kyllä se jotakin keksisi.

Ja tässä toinen:

Hänen pienet kasvonsa olivat tutkimisesta jännittyneet, sillä hän alkoi jo hämärästi käsittää, millä tavalla menetellen saisi outojen pikku itikkain arvoituksen ratkaistuksi.
Auki levitetyssä aapisessa näkyi pieni apina, joka oli hänen itsensä näköinen; koko ruumista, paitsi käsiä ja kasvoja, peitti värillinen turkki, joksi hän luuli takkia ja housuja. Kuvan alla oli viisi pientä itikkaa:
POIKA
Ja nyt hän oli juuri keksinyt, että sivulla tekstissä toistuivat nämä viisi pikku kuviota monta kertaa samassa järjestyksessä. Lisäksi hän pani merkille toisen asian - että eri itikkamuotoja oli jokseenkin vähän, mutta ne uudistuivat sitä lukuisammin, toisinaan yksinään, mutta useimmiten monta rinnatusten.
Hitaasti hän käänteli lehtiä, tutkien kuvia ja tekstiä löytääkseen jälleen yhtymän P-O-I-K-A. Sitten hän tapasikin sen erään kuvan alta, joka esitti toista pientä apinaa ja sen vieressä outoa eläintä, joka käveli nelin jaloin kuin šakaali ja muuten oli hiukan tämän näköinen. Sen kuvan alla näyttivät itikat tällaisilta:

P-O-I-K-A  J-A  K-O-I-R-A

Ja koska tällä blogilla on myös läntisiä lukijoita (ja lukuisia tiedustelupalvelimia sen lisäksi), älkää hyvät itäiset ystäväni kilpailko ainakaan ylenmääräisessä vaikeaselkoisuudessa! Mutta älkää silti kokonaan luopukokaan tästä - miten se menikään - "kansallisesta, ehkä geneettisestä erityispiirteestänne"! Itäsuomalainen korkkiruuvisuoruus on kansallinen aarre, ja sitä on syytä hoivata ja kunnioittaa!