"alla jauhavan kivosen,alla juoksevan jalaksen,
alla seulan seulottavan, alla korvon kannettavan".
Siellä emonen häntä "sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi.Laski poian polvillensa, lapsen lantehuisillensa. Alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella hopiaisella sualla, kultavarsiharjasella".
Vain hetkeksi Neitsyt Maaria emonen päästi silmistään lapsensa, mutta se riitti. Kesken hellän sukimisen "pii pirahti suastansa, taimen taittui harjastansa", ja kun emo etsi suanharjasta, lapsi oli kadonnut. Seuraa kuvaus emon epätoivoisesta lapsenetsinnästä jauhinkiven, jalaksen, seulan ja korvon alta; sitten hän
"etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta,
katsovi joka katajan, joka varvikon vatovi,
katsovi kanervanjuuret, ojenteli puien oksat.
Etsi pientä poiuttansa. Eipä löyä poiuttansa".
Vastaan tulee tähti ja sitten kuu, joita Maaria kumartaa. Molemmat kieltäytyvät auttamasta: "Oisin nähnyt, en sanoisi". Molemmat oli poika tosin luonut, mutta yöllä, kylmässä loistamaan tuominnut. Kolmantena tulee vastaan päivyt, aurinko, joka kertoo kauhean uutisen:
"Jopa näinki poikuesi; voi poloinen poiuttasi!
Jo on poikasi poloinen kaotettu, kuoletettu,
pantu Luoja painon alle, Herra hautahan hakattu!"
Runon kertomukseen tulee katkos, kun ulkopuolinen asiantuntija puuttuu asiaan, ja kuvailee Pojan loppuvaiheita. Kalevalainen liioittelu ja keskiaikainen kuvasto, kirkoista tuttu, korostaa tapausten kohtalokkuutta:
"Pirulaiset piinasivat, pahan vallat vaivasivat,
sadan keihähän kärellä, tuhannen terällä miekan.
Luoja puuhun puntattihin, ristihin ripustettihin,
siinä häntä surmattihin, hakattihin, hauattihin.
Kuollut puusta laskettihin kahen kallion lomahan.
Vuoret päälle vaaittihin, kivet päälle kiusattihin.
Sata miestä miekallista, tuhat rautaista urosta
ne veti veressä silmin Luojan hauan partahalle.
Sata miestä miekallista, tuhat kilven kantajata
Luojan hauan paimenena, vartijana kaikkivallan".
Maaria emonen on epätoivoinen ja äityy itsetuhoiseksi:
"Nouses, Luoja, kuolemasta, herkeä uneksimasta,
nouse nuorra kuolemasta, kaunisna katoamasta!
Kun et nouse, et heränne, jo kohta tulen minäki
kerallasi kuolemahan, kanssasi katoamahan!"
Lopulta Maaria ymmärtää jälleen kääntyä Päivän puoleen:
"Oi päivyt, Jumalan luoma, paista hetki heltehesti,
toinen himmeesti hiota, kolmansi koko terältä!
Paaet paista pehmiäksi, kivet suolaksi sulata,
päästä Luoja kuolemasta, Herra hauasta herätä!"
Ja armas aurinkoinenhan tuli, tuli tuiskuna kiitäen, kuin lennokkaimmassa piirretyssä elokuvassa. Se
lenti päätönnä kanana, siipipuonna siuotteli
Luojan hauan partahalle, kammiolle kaikkivallan.
Paistoi hetken heltehesti, toisen himmeesti hiosti,
kolmannen koko terältä,
nukutteli nuivan kansan, paineli väen pakanan,
nuoret miekkojen nojahan, vanhat vasten sauvojansa.
Paistoi paaet pehmiäksi, kivet suolaksi sulatti,
päästi Luojan kuolemasta, katoomasta kaikkivallan.
Mielenkiintoinen on tämä "barbaarikristillinen" versio, jossa yhdistyvät tähdet, kuu ja aurinko, näennäisesti sydänkeskiajan Apokalyptisen Marian, mutta oikeammin tuhansia vuosia vanhemman ajatuskannan mukaisesti.
Kun Poika sitten nousee haudastaan, tapahtuu saman laisia luonnonilmiöitä kuin hänen syntyessäänkin tapahtui:
Kivet silloin kielin lauloi, paateret sanoin pakisi,
joet joikui, järvet järkkyi, vuoret vaskiset vavahti
tullessa Jumalan tunnin, Herran aamun auetessa.
Siitä meiän suuri Luoja, meiän julkinen Jumala,
ylös ilmahan kohosi, päälle kuuen kirjokannen,
päälle taivosen kaheksan, ilmalle yheksännelle,
sijalle isän Jumalan, kammarihin kaikkivallan.
Minulla ei ole ollut mahdollisuutta verrata Lönnrotin lähteitä hänen Kanteletar-versioonsa, mutta jos (kuten oletan) Lönnrotin osuus oli varsin suuri, hänen suorituksensa on komea. Maarian virren koko teksti ja äänitys kantaesityksestä Sääksmäen kirkossa 1997 on osoitteessa
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/101_Maaria.html
Alla kuva Uudenkaupungin Apokalyptisestä Mariasta 1400-luvun alusta (Kansallismuseossa - Wikimedia Commons).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti