"Kouvolan keskuspuisto on ilmeisesti suunniteltu niin, että se näyttää kauniilta vain pimeällä. Kuusaankosken suunnasta kävellessä, jopa keskuskirkko puolusti olemassaoloaan loistaen vain valaistuna ristinä valoa puistoon. Tunnelmallista. Voisi jopa kuvitella, että arkkitehdit jotenkin tiedostavat, että pimeäähän täällä suurimman osan vuodesta on. On jotenkin itsestään selvää, että nämä laatikkorakennukset on tarkoitettu vain purettaviksi ja joskus niiden tilalle tulee jotain muuta. Silti se idea, jonka ihmiset ovat ajatuksillaan, kynttilöillään ja taideteoksillaan koristaneet niiden sisälle jää. Ja hyvin hoidetut, kapeat kävelytiet johtavat laatikoiden ohi".
IDA tavoittaa blogissaan erinomaisesti modernin arkkitehtuurin ja inhimillisen käytännön välisen ristiriidan. Melkein sata vuotta arkkitehdit ovat kouluttaneet kansoja modernismin hengessä. Yhäkin ihmiset osoitavat moraalista mädännäisyyttä ja rikoksellista mieltä julkisia tiloja kohtaan. Mistä nämä merkilliset ilmaisut tulevat?
Ne ovat peräisin wieniläiseltä arkkitehdilta Adolf Loosilta (1870-1933), tarkemmin sanottuna hänen kirjoituksestaan "Ornament und Verbrechen" vuodelta 1906. Loosin mukaan kulttuurin evoluutio on edistynyt sitä myötä kuin ornamentit ovat rikollisina ilmiöinä hävitetyt rakennuksista ja käyttöesineistä. Koristeet edustavat alkeellista moraalia ja kehittymätöntä yhteiskuntaa, ja niiden nopea tyylillinen vanhentuminen johtaa myös rakennusten ennenaikaiseen vanhentumiseen. Huvittavin Loosin argumenteista perustuu papualaisten tatuointeihin ja heidän ympäristönsä innokkaaseen koristeluun: papualaiset eivät ole kohonneet modernin ihmisen moraaliselle ja sivistyneelle tasolle, ja jos länsimaalainen tatuoisi itseään, häntä pidettäisiin rikollisena tai degeneroituneena.
Jugend eli Art nouveau oli juuri tuolloin kehityksensä huipulla, ja tavoitteli pitkästä aikaa jotain uutta muotokieltä klassisismin rinnalle. Se oli viemässä rokokoon harrastamaa vapaiden "luonnollisien" muotojen ideaa yhä pitemmälle - mutta kuoli 1. maailmansotaan, kuten niin moni muukin vanhan läntisen sivistyksen perinne. Teollinen massatuotanto ei soveltunut jugendin käsityöläisyyteen, eikä jugendin yläluokkaisuus ihmismassojen tasa-arvoisuuteen. Niiden sijalle tuli "rehellinen", yksinkertainen, puritaaninen ja koristeeton modernismi, jossa käytännöllisyys arveltiin hyveeksi, koristeellisuus mädännäiseksi.
Estetiikassa ajettiin läpi samanlainen uskonpuhdistus kuin kirkossa 400 vuotta aikaisemmin. Turhaan paavilaiset meuhkaavat "hyvistä teoista" koristeellista silmänlumetta täynnä olevissa kirkoissaan, kun kaikki kuitenkin on kiinni armosta eikä ihmisestä. Armon yksinvalta sysäsi ihmisen hyvine yrityksineenkin syrjään, ja poisti häneltä muutenkin aistien välittämän mielihyvän mahdollisuuden. Ei ole ihme, että monia uuden estetiikan teoreetikkoja kunnioitettiin "profeettoina" ja "julistajina" Lutherin ja Zwinglin tapaan.
"Profeetaksi" julistettiin myös amerikkalaisarkkitehti Louis Sullivan (1856-1924) hänen kunniakseen teetetyssä muistotaulussa, "lopullisen totuuden" sanojaksi taiteesta. Hänen kuuluisimmaksi lauseekseen jäi FFF = Form follows function. Sen mukaisesti rakennuksen tai esineen muoto saa riippua pelkästään sen toiminnasta, käytöstä. Estetiikalla ei tähän asiaan ole mitään sanomista, massatuotannolla sen sijaan paljonkin.
Kaiken 1900-luvulla tapahtuneen jälkeen on riemukasta lukea esimerkiksi tšekkiläissyntyisen oslolaisprofessori Jan Michlin (s. 1946) artikkeleita. Kirjoituksessaan Form Follows WHAT? The modernist notion of function as a carte blanche Michl repii Sullivanin lauseen kappaleiksi. Michl puhuu jopa modernismin ja funktionalismin metafysiikasta, mikä minusta vahvistaa käsitystäni funktionalismin puritaanisesta uskonpuhdistusluonteesta.
Eräissä muissa artikkeleissaan Michl toteaa arkkitehtien ja suunnittelijoiden koulutuksen ja toiminnan yksipuoliseksi ja monopolistiseksi, vain yhden ideologian sallivaksi, ja peräänkuuluttaa pluralismia tuon monopolin murtamiseksi. Tosiasiahan on, että modernismia edeltänyt estetiikka elää tänäkin päivänä ja kaikesta huolimatta varsin vahvasti niin käyttöesineiden kuin rakennustaiteenkin alalla. Innokkaasta purkamiskiihkosta huolimatta pystyssä on vielä paljon vanhoja taloja, joita kohtaan ihmisillä on säilyttävä, ihaileva ja nostalginen asenne. Mainio esimerkki tästä oli vimmattu taistelu vanhojen rautatiemakasiinien puolesta Helsingissä.
On käynyt niin, ettei myöskään modernistinen ideologia ole onnistunut luomaan uutta ihmistä, niinkuin ei kyennyt neuvostojärjestelmäkään. Ihmisten enemmistö pitää yhä kiinni tarpeestaan elää ihmisen mittakaavaisessa, esteettisesti rikkaassa ja monipuolisessa ympäristössä, jota kukin voi vielä omalta osaltaan rikastaa myös koristelun osalta. Kukkasin koristeltu lautanen ei sittenkään ole taannuttanut ihmisiä moraalittomuuteen ja sivistymättömyyteen. Se vain miellyttää heitä, ja he pitävät tästä mieltymyksestään tiukasti kiinni, esteettisiä saarnamiehiä ja tapainvartijoita uhmaten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti