Kauan sitten kiinnitti ystäväni Teivas Oksala huomiotani 600-luvulla eKr Spartassa eläneen kuororunoilija Alkmanin kauniiseen runokatkelmaan:
οὔ μ᾿ ἔτι, παρθενικαὶ μελιγάρυες ἱμερόφωνοι,
γυῖα φέρειν δύναται· βάλε δὴ βάλε κηρύλος εἴην,
ὅς τ᾿ ἐπὶ κύματος ἄνθος ἅμ᾿ ἀλκυόνεσσι ποτῆται
νηλεὲς ἦτορ ἔχων, ἁλιπόρφυρος εἴαρος ὄρνις.
Päivö Oksalan suomentamana:
Neitoset kuoroni mun, mesikielet, kaihovaäänet,
kohta on voimani pois. Jos oisin kerylos-lintu,
lentävä lokkien kanss’ yli aaltojen kukkivan kuohun,
ois sydän huoleton niin, pyhän, purppuranhohtavan linnun.
Äännettynä:
"Uu m'eti, parthenikai meligaaryes hiimerofoonoi,
gyia ferein dynatai. Bale dee bale keerylos eieen,
hos t'epi kyymatos anthos ham'alkyonessi poteetai
neele'es eetor ekhoon, haliporfyros eiaros ornis".
Hermann Fränkelin saksantamana:
Mädchen mit süßem Gesang und mit reizender Stimme, die Beine
tragen mich Alten nicht länger; ach wenn ich ein Eisvogel wäre,
wie er mit den Eisvogelmädchen gemeinsam dahinschwebt, von Furcht frei,
über die Kronen der Wellen, der purpurne heilige Vogel.
Tässä runonkatkelmassa Alkman, kuoronjohtaja, heittää heksametriset jäähyväisensä neitokuorolleen. Neidot (parthenoi) kuvataan mesikielisiksi, ja heidän äänensä aistillisen kaipaaviksi (Himeros oli eräs kreikkalaisten lemmenjumalista). Alkman muistuttaa tarusta jonka mukaan myyttinen keerylos-lintu, urospuolinen halkyoon eli kuningaskalastaja, vanhaksi ja raihnaaksi tultuaan vielä sai lentää meren yllä naaraiden siipien kannattamana.
Minulle tuli tämä tilanne muutama vuosi sitten, kun ruumis alkoi raihnaantua, eikä toiseen käteen enää voinut konserttitilanteessa täysin luottaa. Oli jätettävä Ritvalan Kööri yli 20 vuoden suurenmoisen yhteistyön jälkeen, sen nuoret naiset (ja miehet). Surutyönä tein tämän Alkmanin kreikkalaisen tekstin orkesterille ja barytonisolistille. Kappale on vielä esittämättä, eivätkä siis myöskään kuoroni "neidot" ole tätä varsinaisesti kuulleet. Musiikissa on muinaiskreikkalaisten sävelmien muistumia, ahkerasti kilisevä celesta tuo siihen sädehtivää kuplintaa, ja lopulla orkesterin jouset muuttuvat Välimeren aalloiksi, joiden yllä puupuhallinten linnut liitävät.
Jonkinlaisen käsityksen kappaleesta voi kumminkin saada, koska Sibelius-nuottiohjelman syntetisaattori saa aikaan melko hyviä jäljitelmiä eri soitinten äänistä. Dynamiikka on toki yhtä pötköä, vailla kelvollisia hiljennyksiä ja voimistuksia, mutta silti. Muusikko ja bloggariystäväni Äijä on tämän jo kuullutkin, ja hänen rohkaisemanaan julkaisen osoitteen josta kappaleen voi tässä muodossa kuunnella - laulajan ääni on toki vailla sanoja, niin pitkälle ei tekniikka minulla vielä yltänyt. Alussa laulaja puhuttelee neitoja ("Parthenikai..."), sitten kertoo myös ensimmäisen virkkeen alun ja lopun, ja lopulta huudahtaa pateettisesti "Bale keerylos eieen!". Sitten ollaankin meren yllä loppuun asti, ja kreikkalaissävelmät katoavat vähitellen kuin hämärät muistikuvat.
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.119_Alkman.html
Alla on katkelma 1700-luvun tietoteoksen halkyoneja käsittelevästä luvusta. Siinä siteerataan myös Alkmania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti