Meidän vuotemme vaihtuu nyt, koska olemme roomalaisen kulttuurin jälkeläisiä. Itse roomalaiset aloittivat vuoden Ianuariuksesta jo tarunomaisena aikana, mutta viimeistään 153 eKr. Vuoden merkinnästä huomaamme kristillisen lisäyksen vanhaan roomalaisuuteen, mutta toisaaltahan juuri Rooman keisari myös määräsi kristinuskon valtionuskonnoksi. Joten älkäämme pullikoiko keisarin käskyä vastaan, vaan totelkaamme!

Sen sijaan älkäämme tehkö uudenvuodenlupauksia, älkäämme myöskään viettäkö "tipatonta tammikuuta". Nehän ovat pelkkää mielensekaannusta. Jukolan Juhani jo kehotti veljiä tekemään parannuksen "jo ensi maanantaista" alkaen. Tänään voisi aviomies luvata vaimolleen: "Ensi vuonna en enää lyö sinua!", ja alottaa pieksämisen hyvissä ajoin ennen kahdentoista lyöntejä. Ja juoppo voi rauhassa sanoa: "Ensi tammikuussa en ota tippaakaan! Joten kippis kaikki, otetaas taas, ja hyvää uutta vuotta!"

Jos ihminen katsoo että hänen elämässään on jotain parantamisen varaa, miksi hän ei tee sitä parannusta heti, vaan lykkää sen arvaamattomaan tulevaisuuteen? Laiskuuttaan, luulen. Ja myös meihin istutetusta jakomielisyydestä johtuen. Tämän huomaamme jo kieliopista. 

Me voimme kehottaa muita ihmisia olemaan kunnolla, mutta emme itseämme. Siihen meillä ei ole käyttösanaa. Tai näin arvelemme. Olla-verbillä ei muka ole imperatiivin yksikön 1. persoonaa. Onpas:

Ollon (esim. kiltisti)

Ollos  -"-

Olkoon  -"-

Olkaamme  -"-

Olkaatte  -"-

Olkoot  -"-

Olemme siis olevinamme ettemme itse voi päättää asioista, vaan meidän on muka käskettävä itseämme. Siis kuka käskee, ja ketä? Aivopuolisko toista? Yliminä aliminää? Omatunto... niin, onko se jokin ulkopuolinen olio?

Ei, kyllä me kukin olemme yksi ja jakamaton olio. Ja petämme itseämme jos vieritämme syyn jonkun toisen niskoille. Ollon siis sellainen ja sellainen, tästä siunatusta hetkestä alkaen kun asian oivalsin. Ja sinä, hän ja te päätätte itse omasta puolestanne. 

Siis hyvää ja turvallista uutta vuotta lukijoille!