Turhaa kirjoittamista

Tulen ja menen. / Yhä vaikeampi on / sanoa mitään.

Tämän haikurunon kirjoitti Tuomas Anhava 50-luvun lopulla. Se tulee mieleeni tuon tuostakin, tällä kertaa sen vuoksi että mietin bloginkirjoittamisen syitä ja järjellisyyttä. Joillekin blogi on keino vakuuttaa itselle ja muille, että elintoiminnat vielä jatkuvat, ja mielessäkin vilahtelee yhtä ja toista. Monelle riittää, että hitaan leppoisaan tapaan lavertelee niitä ja näitä arkisia tapahtumia, itse asiassa
jonninjoutavan tavallisia.

Onhan se aurinkokin tuolla köllötellyt jo moniaita päiviä, ja olihan sää tätä ennen kuin yhtä loputonta marraskuuta. Ja pakkastakin on taas - saa nähdä kuinka kauan tätä tällä kertaa kestää. Mutta tulee se kevätkin jossakin vaiheessa jälleen, ainakin tuli viime vuonna.

Lukijoita tällaisella blogilla on moniaita, onhan niin somaa huomata miten tavallisesti muillakin menee, ja itselläkin on tullut juuri tuon tapaista mieleen.

Itse en jaksa pitää tämmöistä arkista turinaa kiinnostavana. Varsinkin vanhana yksinäisen ihmisen elämä on aika tasaista, sitä itsekukin nousee joskus aamulla vuoteesta, tekee yhtä ja toista, vähän syökin välillä ja vastapainoksi käy vessassa, ja taas illan tullen painuu vuoteelleen. Eipä tällaisessa ole ainakaan minun kohdallani mitään tulikirjaimin verkon ikuisuuteen tallennettavaa.

Myönnän, että bloggerien joukossa on monia taitavia tarinankertojia, jotka pystyvät luomaan arkiseenkin raporttiin taianomaista hohtoa. Eräskin virkamies Töölöntorin laidalta saattaa kertoa, miten työhuoneen lamppu viimeksi vaihdettiin. Ratkaisevaan asemaan - tikkaille - kohosi toimenpiteessä hänen sihteerinsä neiti B, josta on tullut minulle kuin kiehtova romaanihenkilö. Hänessä yhdistyvät monet kirjallisuuden nerokkaat hahmot aina Muumimammasta Modesty Blaiseen...

Mutta minulla ei ole juuri nyt mielessä mitään tarinaa, ei ainakaan mitään valmista. Sen vuoksi ajattelen toista menetelmää, nimittäin median päivittäisen uutistarjonnan kommentointia. Joskus sellaisen yhteydessä voikin näppärästi osoittaa lukeneisuuttaan. Kun luin iltapäivälehdestä, miten muuan kohudosentti on nyt virallisesti presidentti Putinin miehiä, ja nimitetty jonkin laitoksen edustajaksi ei vain Suomeen, vaan koko Skandinaviaan, minulle tuli etsimättä mieleen parisäe Eino Leinon helkavirrestä:

Tuo turilas, Räikkö räähkä / neuvoi tien viholliselle...

Ja kun pääministeri valitti Suomen henkistä ilmapiiriä kielteiseksi, sama runoilija tuli taas apuun:

Kasvoi tuosta kansa kumma, / vääräsäärinen sukesi, / suku lynkkä, heimo länkkä, / kiero-silmä, kitku-sielu, / pahan-suopa suuremmille, / pilkan-suopa pienemmille, / kansa naapurikateinen, / rampa, raaka, synkkä-synty, / ilman ihmisten iloa, / vailla auringon valoa...

Mutta eikö tuollainen kommentointi sovi paremmin lounasruokalaan, jonka pyöreän pöydän äärellä samanhenkinen vakioseurue päivittäin kommentoi median uutisointia? Ei kommentiksi riitä, että "on tämä taas niin kamalaa, eivätkö ne enää muuta keksi!" Pitäisi ainakin löytää tavallisuudesta poikkeava, nerokas näkökulma joka saattaiusi uutisen yllättävään ja uusia ajatuksia herättävään valoon. Sellainenpa ei ole ihan helppoa älykkäällekään kommentoijalle, ja seurueenkin nokkelat kommentit unohtuvat nopeasti.

Olenpa sen vuoksi päättänyt, että jos minulla ei ole mitään erityistä, uutta, yleispätevää tai muuten merkittävää tiedotettavaa, en sitten tiedota. Jämpti on näin.