Minun jatkosotani 1

(Olen monesti kirjoittanut talvisodan ajoista ja perheeni vaiheista silloin. Jotain yleistä mielenkiintoa voinee olla myös jatkosodan aikaisen perheeni tarinassa. Soveltuvin osin ja lyhentämällä lainaan jaksoja omaelämäkertani pari vuotta sitten valmistuneesta ensimmäisestä osasta. Henkilöt: Niilo-isäni, Elsi-äitini, talvisodan aikana syntynyt pikkusiskoni Irma, isoisä Walter (Faffa), isoäiti Karin (Famo), tätini Pian ja schäferinarttu Kirra.)

Rauhan tultua maaliskuussa -40 isä palasi takaisin Stockmannin jaostopäälliköksi, ja jossain vaiheessa vuotta hänet myös ylennettiin reservin kapteeniksi. Pieni siskoni Irma palasi kotiin sairaalasta, ja äiti aloitti hänen treenaamisensa elävien joukkoon. Minä harjoittelin piirtämistä, kirjoittamista ja lukemista. Nelivuotispäivääni mennessä ne alkoivat jo sujua hyvin. Olin erityisesti kiinnittänyt huomiota pieniin kirjaimiin, kysymys- ja huutomerkkeihin, sekä sarjakuvien puhekupliin. Piirrosteni tikku-ukkomiehillä alkoi olla noita puhekuplia, ja repliikit ratkaisin kätevästi sijoittamalla niihin noita kysymys- ja huutomerkkejä.

Mutta ei tuota rauhaa kestänyt kuin vuoden verran. Jo huhtikuussa -41 isä joutui Riihimäen kasarmille kouluttamaan uusia joukkoja. Uusi sota alkoi näyttää väistämättömältä, ja Neuvosto-Venäjä alkoi jälleen uhoilla. Saattoihan taustalla myös olla suomalaisten katkeruus ja hyvityksenhalu Viipurin ja Karjalan menetyksestä. Ajattelutapa oli ilmeisesti siis: Mikäli se meistä riippuu, emme enää lähde sotimaan yhtä valmistautumattomina kuin puolitoista vuotta sitten...

Me vietimme kaikki kesää isovanhempien vuokraamalla huvilalla Kruunuvuoren huvila-alueella, äiti, minä, Irma ja kotiapulaisemme Lilli Elovaara, jota äiti kovin kehui. Punaisessa ylähuvilassa asuivat isovanhemmat ja tätini Pian, me yleensä pienemmässä alahuvilassa. Mutta jo kauan ennen juhannuspäivää isä kävi viimeisen kerran lomalla - minulle hänen lähtönsä oli kova paikka - ja 25.6. sota sitten alkoi - jälleen venäläisten hyökkäyksellä. Vanhempieni ensimmäiset kirjeet alkoivat lähes samoilla sanoilla: “Nyt tämä kirjoittaminen taas alkoi...”

< Tuon ajan Helsingissä posti kulki laivalla Degeröhön, joka oli “kaukana maalla”. Laiva oli joko Svea, Astrid tai Senta.

Sodan ensimmäinen kuukausi oli turhauttava sekä isälle, että faffa Walterille ja äidille kotona. Juuri minkäänlaisia tiedotuksia Suomen rintamalta ei tullut julkisuuteen, ja venäläiset ahdistelivat pommikonein mm. Helsinkiä. Toisaalta tiedot saksalaisten nopeasta etenemisestä pitivät väestön luottavaisena. Sota voisi olla nopeastikin ohitse, ja jopa Suur-Suomen syntyminen olisi mahdollista. Näin arveli isäkin, mutta muuten hänen kirjeensä alkoivat olla turhautuneen tuntuisia. Lomia ei hevin myönnetty. Tässä sodassa oli ajan mittaan muutakin turhauttavaa, kuten saamme nähdä. 

Isä ei joutunut ensimmäisinä viikkoina juurikaan osallistumaan varsinaisiin taistelutoimiin, asui yksityiskodissa, tilautti itselleen Uuden Suomen, ja ehti nähdä eksoottisiakin asioita: “Täällä muuten näin ensi kertaa päivän vanhoja lampaan poikasia, onko ne nyt karitsoja” (1.7.41). Muitakin elämyksiä oli. “Olen muuten pari päivää sitten itse pessyt 2 paitaa. Taisi olla ensimmäinen kerta eläessäni. Toisen pesin pienessä vadissa. Ei tainnut tulla oikein hyvää. Mutta kelpaa se. Toisen pesin sitten ämpärissä jonka ‘keittiömies’ antoi; siitä tuli jo parempi”.

Degerön kotirintamalla oli toisenlaisia tapahtumia seurattavana. Irma keikistelee ja flirttailee olan takaa paitsi Faffan myös kaikkien muiden miesten kanssa, ja koko ajan odotetaan sitä hetkeä jolloin hän kävelee itse. 

“Kari oli eilen ‘päivän sankari’. Hän huomasi, että Faffan kaunis appelsiininpunainen vene oli aallokossa irtautunut rannasta ja löi siltaa vasten, ja lähti minkä käpälistä pääsi ‘punaiseen huvilaan’ ja huusi kuin hädässä: Faffa, Faffa, vene on vedessä ja lähtee pois!’ Kyyneleet vain tippuivat ja jalat eivät tahtoneet liikkua kyllin nopeasti. Arvaathan että se oli TEKO! Hän kyllä pitääkin huolta veneestä. Aina kun sattuu hetkittäin tulemaan suuria aaltoja ja hän sattuu sen etukäteen kuulemaan, hän lähtee rantaan päin katsomaan kuinka käy” (7.7.41).

Äiti kertoo isälle tarinan Venäjän lähetystön lähdöstä 24.6., päivää ennen kuin vihollinen aloitti pommitukset ja sota syttyi. Kansaa oli kertynyt katuvieret täyteen katsomaan miten lähetystön tavaroita lastattiin autoihin, ja huuteli siinä kaiken laista. Silloin juoksi koira ensimmäisen auton luo ja nosti koipeaan, ja lähti kaikessa rauhassa astelemaan pois päin. Väkijoukosta astui esiin mies, ja antoi koiralle sokeria - ja kansa hurrasi!

“Toinen tosijuttu Karista. Eräänä iltana, kun oletin, että lapset nukkuvat kaikessa rauhassa, menin huoneeseen ja - - herra lukee puolpimeässä! Oli lukenut lähes tunnin. Ikä 4 vuotta! (...) Tänäänkin kun Irma jo nukkui, hän istui ruokasalin pöydän ääressä ja lukee satukirjaansa (toin hänelle sellaisen), kysyy vain välillä ‘tuleeko ryssä’, ja lukee sitten edelleen. (8.7.41).

Faffa Walter kehaisee isälle 10.7. käyneensä polkupyörällä Kauniaisissa (tytärtään) Ullaa tervehtimässä. Matkaa tuli yhteensä 55 km, mutta mitään väsymystä ei 60-vuotiaalla tuntunut missään, eikä edes istuinkaan tullut araksi. Kirjeestä käy ilmi, että ilmahälytyksiä tulee kyllä tiheään, ja nukkumisen kanssa on välillä niin ja näin, kun hälytyksen sattuessa on pukeuduttava. “Itse en niin tekisi sillä minä olen aina ollut ja olen yhä fatalisti, mutta naisväen tähden täytyy niin tehdä”.

Isä on huolestunut minun liiallisesta lukemisestani, ja pyytää äitiä kysymään neuvoa, onko se vaarallista. - Onhan se vaarallista, varsinkin kun sitä tuon jälkeen on tapahtunut herkeämättä reippaasti yli 70 vuotta. Tällainen siitä tulee, loputtomien kirjeitten penkoja, loputtomien juttujen kirjoittaja... 

 Isäni ottamia väridioja 1940: Faffa Walter hakkaa klapeja Degerön huvilalla.
Faffa Walter ja minä Degerön kalliolla.
Höyrylaiva Sentassa tai Sveassa matkalla Degerön laiturille: Faffa, Famo, äiti, minä ja Kirra.
Minä opin merihankaimet alle nelivuotiaana. Tässä soudan setääni Nassea.