Minun jatkosotani 6

Elokuun 18. päivänä tuli vihdoin päätös, että isä siirtyy Oy Vakon palvelukseen, ja pääsee siis pois rintamalta. Päätös oli viivästynyt niin paljon, että isä arveli vielä päivää aikaisemmin kirjoittamassaan kirjeessä asian rauenneen. Häntä vähän pelotti, ja ennen kaikkea nolotti. Kaikkihan tietäisivät että virka oli kauppaneuvos-isän järjestämä. Entäpä jos hän sitten ei menestyisikään...

En ole vielä saanut selville, mitä tälle viralle tapahtui. Walter oli vielä heinäkuussa puhunut neljännestä johtoryhmän paikasta, joka kuuluisi Tukolle. Toisaalta isän saamassa ero- ja suosituskirjeessä 20.11.44 sanotaan vähätellen näin:

Ekonoomi Niilo Walter R y d m a n on ollut palveluksessamme yhtiömme Helsingin konttorissa 18.2.42 - 31.8.44. Tänä aikana hän on osallistunut tavaroiden ostoihin ja hinnoitteluun sekä hoitanut myyn- nin tukkuasiakkaille.

Tokihan tämä teksti on kirjoitettu valvontakomission aikana, ja saattaa sen vuoksi välttää kaikkea johtamiseen viittaavaa. Olihan Vako Oy tässä muuttuneessa poliittisessa tilanteessa mitä epäkorrektein työpaikka, ja suuri epävarmuus tulevaisuudesta vallitsi varsinkin upseerien ja Itä-Karjalassa johtotehtävissä toimineiden keskuudessa...

Keskeisten tukkukauppajärjestöjen, Itä-Karjalan sotilashallinnon ja valtion firmalla Vakolla oli yksinoikeus kaikkeen kaupankäyntiin vapautetuilla alueilla, ja se järjesteli alueen infrastruktuuria ja jopa tuotantoa, palveluita ja koulutusta. Toivorikkaasti alkanut työ päättyi kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua Karjalan menettämiseen. Isä ei kysyttäessäkään juuri kertonut Vako-ajastaan, kuten ei sodasta yleensäkään.

Jo keväällä äiti ja isä olivat kirjeissään haaveilleet mahdollisuudesta tehdä kolmaskin lapsi. Nyt sellaiseen näytti tulleen mahdollisuus, kun isä sai  senverran paljon olla kotona. Eikä tarvinnut odottaa kauan - jo syksyn alussa tähdet olivat suosiollisia. Ja niinpä äidillä jo keväällä ennen lehtien puhkeamista viivähteli tuo salaperäinen mystinen katse silmäkulmien alla - kunnes Irmalle ja minulle seuraavana juhannuksena syntyi pikkuveli.

Vaikka isä olikin huolissaan minusta, kun luin niin paljon, hän ei ilmeisesti vastustellut tarpeeksi, kun äiti päätti panna minut kouluun. Pois jaloista, ja kun kerran jo osasin lukea ja kirjoittaa. Täyttäisin vasta lukukauden aikana kuusi vuotta - ja Alli Nissisen kuuluisa valmistava koulu oli vain kolmevuotinen...

En ole kuullut juuri mitään juttuja tai kertomuksia kouluunpanoni syistä, vaikka se johtikin siihen että pyrin ja pääsin oppikouluun 8 vuoden ikäisenä, ja lukioon 13 iässä.

Kuulemma olin tavattomasti innostunut tavaamisesta - mutta minulla oli myös taipumus kuulla väärin. Väitin kivenkovaan äidille, että laululeikissä sanottiin: “Kanssas Liisat vaeltaa”. Liisa taisi olla se tytöistä jolla oli pitkät vaaleat letit. Äiti oli tylsä ja korjasi: "Kanssani saat vaeltaa"...
Mitä noihin letteihin tulee, ne istuivat minun edessäni, ja käteni hivuttautuivat hitaasti ja huomaamatta lähemmäs, ja koskettivat lopulta tuota naisellisuuden ihmettä lähes huomaamattomasti. Lettien omistaja oli mikä lie feministi, nosti asiasta kaamean mölyn, ja minä olin nurkassa...

Alli Nissisen ("satatissisen") koulusta olen kertonut aikaisemmin:
http://karirydman.blogspot.fi/2010/02/sota-aikaa-alli-nissisen-satatissisen.html

Koska isä nyt oli matkoistaan huolimatta paljon enemmän kotona, kirjeenvaihtoa syntyi aikaisempaan verraten paljon vähemmän. Tältä osin lähteeni kuivuivat lähes täysin. Tässä on kuitenkin nätti kortti Aunuksesta, leimattu Viteleessä:

Sen sijaan valokuvia on entistä enemmän. Ruoan puutteesta huolimatta me elimme kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Tokihan se näkyi minun piirroksissani:









Liitän tähän blogiin nyt suuren joukon kuvia. Ehkä ne osaltaan antavat jotain käsitystä menneistä ajoista, joihin nuoremmalla polvella voi joskus olla vaikea eläytyä.

Minun potkulautani oli Irmalle liian suuri, joten hän sai itselleen ikioman.

Kevätkävelyllä isovanhempien kanssa.

Isän hieno mekaaninen laskukone oli minun suosikkini. Se on yhä olemassa, täysikuntoisena pyhäinjäännöksenä.

Kirra ehti lisääntymishommiin ensimmäisenä.

Sitten tuli kesäkuu -43. Irma ja minä jäimme Läyliäisten Soukkiin kotiapulaisemme Eevan hoitoon, isä ja äiti olivat jostain syystä Helsingissä.

Me nukuimme olkipatjoilla. Kyllähän ne vähän pistelivät alkuun, mutta niin nukkuivat melkein kaikki. Ei siinä siis mitään ihmettelemistä ollut.

Heinäkuun 1. päivänä lähti Soukista Helsinkiin kirje äidille. Sen osoitteen oli kaunokirjoittanut hyvin nuori henkilö, ja se sisälsi kirjelapun minulta, Irmalta ja apulaiseltamme Eevalta. Eeva kirjoittaa:
Rouva hyvä! Nyt se vauva on jo viikon vanha. Oiken paljon onnea. Se on hauska että se meni niin hyvin ja rouva pääsee lauantaina pois sairaalasta. Me voinme täällä oikeen hyvin. Irma ja Kari on ollut kilttiä. Kari on paljon ollut ulkona, ja Väinön kanssa pellolla. Karilla on ollut oikeen hauskaa, ja samoin Irmalla. Possu voi myös hyvin ja se on kasvannut jo vähän. Irma ja Kari pitävät paljon possusta. Paljon terveisiä rouvalle. Eeva.
Tilanne oli minulle toki aivan uusi. Jotta saisimme käsityksen uuden vauvan koosta Eeva mittasi meidän nukkemme, ja totesimme että vauva oli yhtä pitkä kuin isompi nukeista jonka nimi oli Marja. Hämmästyttävää.

Uusi poikavauva oli syntynyt juhannuspäivänä 24.6.43, joka oli torstai, kuten äidin, Irman ja minunkin syntymäpäiväni. - Sota oli kääntymässä kohti loppuaan. Kuukauden kuluttua alkoivat Hampurin massiiviset tuhopommitukset...

Lopuksi vielä joitakin värikuvia.

Minäkin osallistuin mottitalkoisiin.

 Nuori Pan ja puhalluspilli.

Siskon kanssa pellonlaitaan, jossa oli...

Soukin mahtava puukaasuttimen avulla käyvä ja mahtavin rautakynsin varustettu traktori. Sepä ei liukastellut märälläkään pellolla niinkuin tulevaisuuden kumipyörät.










Eevan mainitsema possu kasvoi kesän, ja syötiin sitten Helsingissä talvella.

Faffa Walter piippuineen purjevene Vingan peräsimessä. Takana taitaa olla Kulosaari.

Helsingissä taas: pikkuveljen kastajaiset. Hänestä tuli Risto, ja lisäksi faffan mukaan Walter (niinkuin isästä ja minusta), sekä äidinisänsä ja juhannuksen kunniaksi Juhani.

Vuodesta 1944 on vielä kosolti kerrottavaa. Mutta talvi Helsingissä jäi lyhyeksi. Helmikuun 6. päivänä tapahtui kauheita asioita, jotka eivät kulumallakaan lähde mielestäni. Siitä olen aikaisemmin kertonut osoitteessa

http://karirydman.blogspot.fi/2010/02/juoksua-palavan-kaupungin-halki.html