Minun jatkosotani 5

ISÄ
YLÄHAMMAS LÄH-
TEE JA ALAHAMMAS MENEE!!!!




Apulaisen vaihtuminen kevään kynnyksellä oli pieni muutos verrattuna perheen elämässä tapahtuneisiin asioihin kesällä ja kesän jälkeen. Suurin muutos isän kohdalla oli rintamapalveluksen loppuminen, ja minun kohdallani lopullinen muuttuminen isoksi pojaksi: menin näet syksyllä -42 ensimmäiselle luokalle Alli Nissisen valmistavaan kouluun.


Mennään kuitenkin järjestyksessä. Äidin ja isän asenteitten ero näkyy äidin kirjeessä 15.3. Apulaisen lähtö herätti äidissä tällaisiakin tunteita:


Toiselta puolelta on niin ihanaa kun ei ole vierasta syömässä. Saattaa niin hyvin ottaa esille kellarista mitä hyvää siellä on ja lapset saavat kaiken ja minä myös, eikä tarvitse jakaa vieraalle. Mutta sehän on sellainen asia jota sinä et ymmärrä. Kyllähän minä normaali aikana mielelläni annan, mitä on, mutta nyt tahdon antaa lapsille sen mitä olen saanut kerätyksi. Eikä sitä voi itse syödä ja antaa toisten nuolla huuliaan. 


Isä oli aina jyrkästi sitä mieltä, että kaikkia oli kohdeltava samalla lailla, oli sitten oma tai vieras. Mutta ehkä tästä ei kannata lukea ulos muuta kuin että ruoan hankkiminen perheelle noina aikoina oli äärim- mäisen frustroivaa. Sellaisesta äiti ei tietenkään muuten hennonut tai kehdannut mitään kirjoittaakaan. Itse muistan sodan loppuvaiheista tai sen jälkeisestä pula-ajasta, että isä oli kerran onnistunut jostain hankkimaan erän perunoita. Kun äiti näki että ne olivat punaisia, hän parahti katkerasti itkemään. 


Irma halusi isona tyttönä pois rattailta, kävelemään kaduilla kuten muutkin. Hän alkoi olla kuiva öisin, mutta päivisin oli joskus vaikeampaa. Asian ollessa hyvin aktuelli hän sattui näkemään isän pestyt kalsarit kuivumassa kylpyhuoneessa, ja ilmoitti “Tää isä. E’ saa pii-pis [housuun]”. “Ja nyt hän sanoo sinun kuvillesi hyvin ankaran näköisenä, huulet tuutillaan: E’ saa pii-pis!”, äiti kertoo 25.3.

Äiti ja Irma kävelyllä Tehtaankadulla Agricolan kirkon vierellä. Kirkon korkea torninhuippu oli varmuuden vuoksi vedetty alas, niin että risti pilkotti suoraan kivitornin päästä. Minua ihmetyttää vieläkin, kun näen tornin taas ylös nostettuna.


















Minun uusi merimiespukuni. Mitään vaatetta en ole koskaan niin inhonnut kuin sitä. Se oli vaikea pukea ylle, ja oli ahdistava ja hankala päällä.







Minä sain Katajanokalta isän lapsuudenaikaisia kirjoja, joita luin tuntikausia päivässä. Lisää niitä tuli joululahjoina. Jostakin syystä suvussa pidettiin tärkeänä säilyttää joululahjalistoja. Niitä on säilynyt vuodesta 1915 vuoteen 1947. Ne ovatkin erinomainen perhehistoriallinen aarre, niistä voi rivien välistä lukea monia asioita eri aikakausista ja taloustilanteista, mutta ne ovat aivan liian laajoja täällä blogissa julkaistaviksi. 


Irma oli muuten päässyt jo pääsiäismaanantaina ensimmäistä kertaa ravintolaan, Tullinpuomiin, jossa ilmeisesti myös isovanhemmat olivat mukana. “Hän esiintyi oikein siististi samoin Kari, joka oli kovasti innostunut orkesterista. Hän löi tahtia ja eli musiikin mukana. Väittipä hän kerran, että tuon kappaleen hän on kuullut ennenkin, kun se on soitettu radiossa. Ja se ei ollut mikään aivan tavallinen kappale eikä aivan helppohintainenkaan. Luulen kyllä, että hän oli oikeassa. Kyllä se poika on musikaalinen. Sitten herrasväki lähti tarkastamaan orkesteria lähemmin ja Kari selitti Irmalle mitä eri soittokoneet olivat. Kyllä minä olin tyytyväinen kun kaikki sujui blaskitta ja kun neit’immeinenkin osasi käyttäytyä kuten oikea grande dame. Faffalle hän koketeeraa oikein olan takaa”.


Minne mennään kesäksi -42? Tuo pulma oli Walterilla, koska Famo ei enää halunnut mennä Kronber- getille, ja niinpä hän vuokrasi Kulosaaresta insinööri von Nandelstadtin huvilan aivan läheltä Brändö-raitiovaunun päätepysäkkiä. Valtavankokoiset KB-vaunut ajoivat suorien kiskojen päähän, lähelle sitä kohtaa missä ne vähitellen upposivat asfalttiin. Sitten kuljettaja irrotti kahvansa kojelaudasta, ja käveli sen kanssa vaunun toiseen päähän, jossa oli samanlainen kojelauta. 

Lars Sonckin tiellä sitten viihdyttiin monia kesiä “kaukana maalla”, mutta sentään raitiolinjan ulottuvilla. Mekin olimme siellä osia kesistä. Lisäarvoa koitui omasta laiturirannasta jossa voi pitää Faffan uutta purjevenettä Vingaa. Isän sarkastinen huomautus: “Kommerserådinna on kai nyt mielissään. Vai onko siinäkin jo löytynyt epäkohtia”. Famosta oli vuosien mittaan tullut vähän hankala, kaikesta ylen määrin huolestunut aina koomisuuteen saakka.


Äidillä oli kesän -42 varalle kaksi mahdollisuutta: joko mennä Nita-siskon luo Porin tienoille, tai sitten vanhaan tuttuun ja lähempänä sijaitsevaan sukulaistaloon Läyliäisten Soukkiin. Äidillä olisi ollut hauskempaa Eurassa, mutta Loppi oli lähempänä, ja rintamalla vielä olevan isän kannalta parempi. Sinne sitten mentiinkin. Näin äiti päätti jo toukokuussa, ja ikäänkuin korvaukseksi äiti ja minä menimme viikoksi Poriin. Uusi apulainen Eeva jäi kotiin Irmaa hoitamaan.


Porista tultuamme lähdimme hyvin nopeasti Soukkiin, äiti, me lapset ja Eeva. Ihmeellistä - isäkin pääsi käymään kesäkuun alkupuolella. Hänen käynnistään jäi nippu valokuvia, joista alla on muutamia näytteitä.




Soukin nuori isäntä, 14-vuotias Esko Levonius, minä ja Rannanmaan Väinö olemme valjastaneet hevoset hankmon eteen.

Esko, minä ja Irma.

Talon töissä oli oltava koko ajan, ei Soukki mikään täysihoitola ollut, kun miespulakin oli niin akuutti.












Sitten tuli se kamala hetki kun isän piti palata rintamalle. Minä väännän itkua, Irma on tyytyväinen kuten aina.

















Walter purjehti aina Stockmannilta lomapäiviä saadessaan, pääasiassa tyttärensä Pian kanssa. Hänestä tulee hyvä matruusi, Faffa sanoi. Vene oli hyvässä kunnossa ja hyvä purjehtia. Vakon täytettävästä paikasta hän kirjoitti paljon. Yksi johtoryhmän neljästä paikasta oli Tukon. Muut keskusliikkeet olivat täyttäneet jo omat paikkansa, ja isä oli ehdolla siihen neljänteen. Isä oli aivan kauhuissaan. Kaikki tietäisivät kenen poika hän on, ja entä jos hän ei pärjäisikään hommassa. Häntä hävetti, mutta toisaalta halu päästä rintamalta oli ylivoimainen. Sitä paitsi hänellä ilmeisesti oli lisääntyviä vaikeuksia joidenkin ammattiupseerien kanssa. Hänen oikeustajuunsa ei mahtunut heidän muodollinen käsityksensä kurista ja johtajuudesta. Walter kertoi myös vanhan suojeluskkuntatoverinsa Elovaaran sanoneen, ettei ole vielä tavannut ainoaakaan aktiiviupseeria, jolla olisi inhimillinen ja oikea asenne “tässä nk. kuriasiassa”.

Sillä välin äiti ja Soukin muut naiset ahkeroivat vihannesmaalla ja marjametsässä. Kaikki ruoka oli saatava talteen talven varaksi. Äiti esittää kirjeissään häkellyttävän määrän kuvauksia tästä ruoanhankinnasta. Isä osallistuu siihen hyvin tyypillisillä neuvoilla. Jos äidin laskujen mukaan 1 hehtolitra perunoita riittää yhdelle hengelle, hänen on hankittava 2 hehtolitraa! Ruoan pitää riittää!


Soukin leskeytyneen Helmi-emännän Olli-poika oli kaatunut jo talvisodassa, eikä hänellä ollut naistyövoiman lisäksi kuin invalidisoitunut sukulainen Väinö R. ja nuorin poika, 14-vuotias Esko Levonius. Tämä hoiti isännän velvollisuuksia kuin aikamies ikään, raatoi päivät aamusta iltaan tavalla, joka herätti äidissä suurta ihailua. Hänen käsiinsä Soukki sitten myöhemmin jäikin.

Eräs herkku oli sota-aikanakin täydellinen: munankeltuaista ja sokeria vaaleaksi vaahdoksi vatkattuna: HOBBELBOBBEL!

Kaikki väridiat kuvasi Niilo Rydman.















Walter vietti siis nyt kesiään Kulosaaressa Lars Sonckin tien rantahuvilassa. Hänen hankkimansa purjevene Vinga kuului luokkaan “Pohjoismainen 22 neliömetrin saaristoristeilijä”, joka aikoinaan oli myös Suomen suosituin purjevenemalli, mutta nyt jo hiukan vanhahtava. Vingalla teimme monia purjehduksia saaristossa. Tässä saatamme olla kaffipaussilla Viaporissa, mutta retket saattoivat ulottua Söderskärin ja Pörtön tuollekin puolen. Laivakoira Kirra oli tietysti aina mukana.