Selittäkääpäs nyt minulle...

Nyt kun orwellilaista newspeakia aivan toden teolla ollaan suunnittelemassa, ja vääriä ajatuksia ollaan kitkemässä poistamalla sellaisiin ehkä johtavia käsitteitä, on toisaalta kiinnitetty huomiota myös siihen että uusien hygieenisten ilmaisujen tulisi olla yleisesti ja helposti ymmärrettävissä.

Liike-elämässä on harrastettu hienostelua muuttamalla titteleitä englanninkielisiksi. Joidenkin mielestä on alentavaa olla pelkkä siivooja, mutta ollappa oikein cleanliness manager, se muuttaisi kaiken. Oppineisuutta ja siitä johtuvaa ylemmyyttä taas korostetaan varsinkin humpuuki- eli humanististen tieteiden aloilla, kun käytetään  täsmällistä määrittelyä kaihtavia ulkomaankielisiä termejä kuten paradigma yms.

Uskonnollinen kieli kukkii tällaisia sanoja. Yritin ottaa selville mitä sana vanhurskas oikein tarkoittaa. Selitykset olivat niin ristiriitaisia ja oppiriitojen sävyttämiä, että eräänkin rovastin selityksistä ymmärsin vain minimaalisesti jotakin. Hänen mukaansa näet ihminen voi olla uskossa, mutta ei silti ymmärrä uskonvanhurskauttamisesta mitään. Käsite on hänen mukaansa sitäpaitsi pätevä vain protestanttisuudessa. No, jopa ymmärsin: vanhurskaus on mitta jolla määritellään oman hurskauden ylivoimainen määrä muihin verrattuna.

En pyydä mitään selitystä yllä esittämiini terminologioihin. Nehän voi yksinkertaisesti sijoittaa hämäyskielen erilaisiin kategorioihin. Mutta on joitakin aivan yleisiä ammattinimikkeitä jotka eivät minulle aukene. Niistä ensimmäinen on

Yleislääketieteen erikoislääkäri

Ymmärrän hyvin, että yleisessä lääketieteessä on erikoisia, yhteen asiaan keskittyviä osia. Yksi lääkäri on erikoistunut korviin, toinen umpilisäkkeisiin, ja kolmas ties mihin munaskuihin. Mutta miten voi erikoistua kaikkiin näihin erityiskysymyksiin, jotka siihen yleiseen lääketieteeseen sisältyvät? Mitä erikoista on yleisessä? Jos lääkäri erikoistuu kaikkiin osa-alueisiin yleislääketieteessä, onko se enää erikoistumista ollenkaan? Jos hän taas tietää jotakin vähän kaikesta, miten se voisi olla erikoistumista? - Toinen minua ihmetyttävä oppinimike on

Avaruustähtitieteen professuuri

Tähdet sijaitsevat käsitykseni mukaan kaikki avaruudessa - Hollywoodin ja suomalaisten televisiokanavien kulahtaneita tähtiä en nyt siis tarkoita. Alan emeritusprofessori Valtaoja selitti minulle - mikäli nyt vähänkin ymmärsin - että esimerkiksi matemaatikot tai hiukkasfyysikot ovat ikäänkuin maallisia tutkijoita. Mutta jos he tutkivat mitä avaruudessa ja siellä olevissa tähdissä oikein tapahtuu, avaruuspallo Terra tietysti mukaan lukien, miten voi olla olemassa vielä erityinen avaruustähtitiede?

Työelämän muutokset tuovat mukanaan aivan uusia yhdistettyjä haasteita. Ennenvanhaan olisi ehkä joku voinut hakea yhdistettyä junan- ja sikiönlähdettäjän virkaa, ja nykyään puhutaan yhdistetystä postin- ja roskapussinkantajan toimesta. Nämä nimikkeet toki selittävät itse itsensä.

Palatakseni alkuun, newspeakiin, PolCorr- tai uuskieleen, minulle on selvinnyt yksi asia. Sensorilla on ollut ainakin kaksi eri merkitystä, jotka nyt ovat yhdistymässä. Sensori havaitsee automaattisesti muutoksia ympäristössä, ja sensori kieltää ne saman tien.

Jos epäilette puhuneenne tai kirjoittaneenne jotakin, parantakaa oitis pahat tapanne, ennenkuin sensori tulee, huomaa, ja kieltää.

Seksi ja kieli

Otsikko tuossa on tahallisen moniselitteisen, ja tehty lähinnä mainosmielessä. Se onnistui, koska luet tätä nyt. Mutta en nyt käsittele mitään seksitoimintojen detaljeja, ja itse asiassa kaihdan myös sukupuoliasioiden käsittelyä. Ne ovat kovin mieltäkiihdyttäviä, ja "sukupuolessa" on ainakin puolet liikaa. Sukuneljänneskin on yleensä liikaa. Niinpä puhunkin kielestä, ja varsinkin Aamulehden alkamasta kielenpuhdistuksesta, jossa sukuasioista pyritään lopullisesti eroon.

Monet haluavat päästä eroon puhemiehistä, lautamiehistä ja muistakin arveluttavista seksismeistä. Useimmissa korjausehdotuksissa sorrutaan kuitenkin entistä monimutkaisempiin ja epäselviin muodostelmiin, jotka yleensä vielä pidentävät sanoja sekoittamisen lisäksi.

Tähän asti on aktiivisesti ja vähän byrokratiahenkisesti unohdettu suomenkielen ytimeen kuuluva uudissanojen muodostaminen johdosten avulla. "Mies"-osan korvaaminen jollakin "henkilö"- tai "ihminen"-osalla ei auta asiaa. Mutta meillähän on johdoksia kuten '-kko', '-ri' tai vaikkapa '-io', joilla perussanasta voidaan muodostaa tekijää merkitseviä uusiosanoja.

Karjaa hoitava henkilö on karjakko. Puheita hoitava henkilö eli puhemies voisi siis olla puheikko. Puhuri tai puhio eivät kuulosta hyviltä.

Tuomarin apuna toimivat ennen lautamiehet, nyt lauturit. Mutta koska "lauta" tarkoittaa alunperin "pöytää", tuomarin pöydässä istuukin mieluummin pöytyreitä. Sanassa "lautakunta" on myös kysymys pöydästä, mutta pöytäkunta on jo varattu vähän toiseen tarkoitukseen. Mitenkä olisi pöytiö?

"Putkimies" on vähän hankalampi tapaus. Putkikko, putkio tai putkilo eivät kyllä käy. Putkistokin tarkoittaa muuta. Miten olisi putkuri?

"Lentoemäntien" tai "bingoemäntien" hävittämistä ei juurikaan ole vaadittu. Sehän olisikin seksismin huippu. Eikö naisille haluta jättää edes joitakin ikäänkuin omia nurkkauksia tähän yhteiskuntaan?

Tästä tulee mieleen muistikuva, joka ei mitenkään kuulu tähän asiaan. Mutta meillä oli kerran aika jolloin niin Suomen pankin, valtion että hallituksen pääkkönä (ent. "päämies") toimi nainen. Kysyttäessä tasa-arvon toteutumisesta naisliitto Unionin edustaja ilmoitti, että tasa-arvo ei toteudu ennenkuin kaikki johtavat virat ovat naisilla. Tämän hyvin oikeaoppisen logiikan mukaisesti kielen tasa-arvo ei toteudu ennenkuin kaikki sulkevat suunsa visusti ja tykkänään. Paitsi ehkä naiset.

Hologramminainen

Joitakin aikoja sen jälkeen, kun minulle oli selvinnyt että kaikki näkemäni ihmiset olivat pelkkiä hologrammeja, huomasin heidän joukossaan nuoren naisen joka syystä tai toisesta jäi askarruttamaan mieltäni. En tiedä miten hologrammeja ohjelmoidaan tai ohjataan, mutta tämä nainen tuntui olevan kiinnostunut minusta. Hän näyttäytyi usein siellä missä liikuin, hän tuntui kiinnostuneelta sanoistani, ja hänen intensiivinen katseensa tuntui seuraavan minua kaikkialle.

Nainen alkoi askarruttaa minua yhä enemmän, ja yllättäen kävikin niin että olimme kahdestaan, ilman että mikään muu hologrammi olisi häirinnyt meitä. Lähestyin naista, ja aloin puhella hänen kanssaan. Kysyin hänen nimeään, ja hän vastasi hiljaa ”Angela”. Jatkoin puhelemista Angelan kanssa, kyselin mitä hän teki työkseen ja yksityisesti, mutta nainen muuttui yhä onnettomamman tuntuiseksi, ja lopulta hän soperrellen pyysi minua lopettamaan, häntä alkaisi pian itkettää, hänestä tulisi vain surullinen ja onneton, ja sitten hän todella purskahtikin itkuun.

Minä häkellyin perin pohjin, ja hän sanoi menevänsä pyyhkimään kasvonsa. Hän ei palannut luokseni, enkä löytänyt häntä mistään, vaikka kuinka kyselin ja kuljin ympäriinsä. Pohdin naisen yllättävää käytöstä pitkään, mutta en keksinyt mitään muuta perustetta kuin että hän tiesi olevansa vain hologrammi, ohjelmoitu kuvajainen, ja että hänen ja minun välille ei voisi syntyä mitään oikeaa suhdetta.

Näin kului pitkiä aikoja, mutta eräänä päivänä kuulin yllättäen naisen äänen. Hän puhui kiihkeästi jonkun toisen kanssa, eikä nähnyt minua. Minulle selvisi äkkiä että hän puhui minusta. ”Minua niin itketti”, nainen sanoi, ”kun tajusin että meidän välillemme ei voisi kehittyä minkäänlaista suhdetta… Hänhän on loppujen lopuksi kuitenkin pelkkä hologrammi!”

Minä järkytyin syvästi - niin syvästi, että päätin viivyttelemättä palata takaisin Matrixiin ja deletoida itseni.

Selostus siitä, mihin evoluutio ja historia ovat perimmältään tähdänneet

Onko historialla jonkinlaista suuntaa, päämäärää, tarkoitusta, säännönmukaisuutta tai pyrkimystä? Historiafilosofeista suurin osa on - mikäli olen oikein ymmärtänyt - vastannut ainakin joihinkin näistä kysymyksistä myöntävästi. Samaan suuntaan viittaa myös evoluutio, joka pystyi mitättömistä yksisoluisista kehittämään lopulta niinkin hämmästyttävän älykkään olennon kuin ihmisen.

Minun on siis pääteltävä kaikesta tästä, että ensimmäinen solu jakautui, elämä ryömi maan pinnalle, dinosaurien valtakausi loppui, imettäväiset valtasivat maailman itselleen, ja luvuttomat ihmisolentojen sukupolvet tekivät jälkeläisiä pääasiassa sen vuoksi, että lopulta syntyisi… syntyisin MINÄ.

Ajatusta vahvistaa se yksinkertainen huomio, että minä ainoana olentona katselen maailmaa itsestäni ulospäin, eikä minulla ole minkäänlaista kokemusperäistä ja varmaa havaintoa siitä että muitakin samankaltaisia olisi olemassa. Se että muut näkemäni itseni kaltaiset olennot toimisivat kuten minä, se on vain subjektiivinen käytännön oletus, kaukana objektiivisesta invariantista totuudesta.

Näin syntyi historiaan se merkittävien ihmisten joukko, esivanhempani, perisukuni, klaanini, joka pysytteli hengissä halki kaikkien tuhojen ja kauhujen ajat, vain yksi ajatus mielessä: meidän on valmistettava maailma sellaiseksi että sitten joskus se Rydman voisi siellä elää tahtonsa ja toiveensa mukaan.

Joku klaanilaiseni, jaarli Birger, vaivautui jopa lähtemään ulkomaille asti tätä kansaa sopivasti kurittamaan. Monet klaanini merkkimiehet toimivat Hämeessä lainlukijoina ja kartanonperustajina, niin että minulla on jonkinverran vaatimuksia erinäistenkin kartanoiden suhteen. Eräs, kylläkin ulkopuolinen, vähän rahvaanomaisesta suvusta noussut kuningas päätti perustaa Helsingin, jotta isoisoisäni voisi muuttaa sinne, ja minä ajan tullen sieltä pois. Moni esi-isäni luki papiksi, jotta saisi vähitellen aikaan minulle sopivan säännellyn yhteiskunnan. Yksi heistä (Haartman) tuli isonvihan jälkeen varta vasten palauttamaan Sääksmäen seurakunnan jaloilleen.

Lopullinen vastuu jäi sitten tietysti omalle isäjatkumolleni. Isoisäni isoisän isoisä aloitti Hämeen hallintoviranomaisten sarjan, isoisäni isoisä olikin sitten jo Sääksmäen ja Kalvolan kruununnimismies (ja hänen veljensä kruununvouti). Minuun tultiin kyllä Turun ja Helsingin kautta, mistä oli se eittämätön hyöty että tajusin Helsingin kulttuurihienoston typeryyden, minkä seurauksena hakeuduinkin sitten sinne minne kuuluin.

Olen hyvin kiitollinen tälle vuosisataiselle klaanilleni, ja olen ottanut sen minulle osoittaman tehtävän vakavasti. Kerron lopuksi pienen tarinan tästä. Syksyllä 1840 oli meno Ritvalan ja Huittulan suurissa kylissä käynyt sen verran vilkkaaksi, että isoisäni isoisä katsoi aiheelliseksi tilata Kalvolasta joukon kasakoita kyliä hillitsenään. Tammikuussa 1841 Vanajanselkä jäätyikin niin vahvasti, että kasakat pääsivät Sääksmäkeen suoraan jään yli, ja asia oli sillä hoidettu. No, kymmenisen vuotta sitten oli Valkeakosken kirjastoauton nuori naiskuljettaja kokenut vähän uhkaavia tilanteita Ritvalan takametsissä, ja katsoin että minun on jatkettava isoisän isoisän hommia. Ilmoitin sekä kirjastolle että ritvalaisille, että minä tulen järeän keppini kanssa mukaan kirjastoautoon. Tilanteet rauhottuivat siitä paikasta, eikä minun edes tarvinnut kuluttaa pitkää päivää bussin kyydissä.

Nimismies-Rydman joutui 1840-luvun alussa allekirjoittamaan Voipaalan kartanon konkurssikatselmuksen paperit. Nyt minun kipsipääni valvoo sieltä kaapin päältä 24/7, että maineikkaalla kartanolla menisi paremmin.

Koska koko historia on siis tähdännyt tähän kaikkeen kertomaani, minun on vielä suoritettava joitakin maineikkaita suurtekoja kunnianarvoisassa pitäjässäni. Sellaiset ovat vielä mietinnässä, mutta onhan minulla vielä kosolti aikaakin moisille. Sen vuoksi allekirjoitan tämän tekstin toisella nimelläni, jonka olen lainannut Sääksmäen pannahisten luettelosta vuodelta 1340.

Cuningas de Rapalum,

Rapolan linnavuoren ja sen silmänkantamattomiin ulottuvien maiden kuningas  

Mustarastas Salzburgissa - ja ovenpielessä

Aivan ulko-oveni vierellä, tiheässä villiviinikasvustossa on mustarastaan pesä. Siinä on kolme pari päivää sitten kuoriutunutta poikasta. Hento piipitys kuuluu pesästä, ja aina kun astun ovesta ulos, sieltä lentää pakoon ruskea naaras. Uroksen näin pihalla muutama päivä sitten, ja se vahvisti että olin saanut vieraakseni laululinnuistamme ihanimman. Sen mestarillista musiikkia olin kuunnellut alkukesästä jostain aivan läheltä - mutta sen pesimistä en todellakaan odottanut näin liki.

Minulle tämä mustarastaan pesä on vahvasti symbolien täyttämä - etteipä peräti ennusmerkki jostain. Kerronpa siitä tarinan, johon yllä olevat kaksi kuvaa liittyvät.

Vuonna 1956 tein opintomatkan Itävaltaan, ensin Salzburgiin ja sitten pitemmäksi ajaksi Wieniin. Salzburgin lähellä on kuuluisa pyhiinvaelluskirkko nimeltä Maria Plain. Vanha, ja sittemmin vääräksi osoittautunut tieto kertoi, että Mozart olisi nuorena säveltänyt minullekin nuotti nuotilta tutun Kruunajaismessunsa C-duurissa tuota kirkkoa varten. Sitä hän ei nykytiedon mukaan tehnyt, mutta jo aikaisemmin, alta 20-vuotiaana kylläkin pienemmän F-duurimessun.

Minäkin olin tuolloin vielä alle kahdenkymmenen, ja uskoin vanhaan perimätietoon. Katselin haltioissani kirkon pääalttaria, ja sitä ihmeitä tekevää Madonnan kuvaa, josta kirkko oli niin kuuluisa. Nämä kaksi kuvaa sieltä ehdin ottaa, mutta en kolmatta - sillä kirkon edessä kasvoi valtava kuusi, ja sen oksistosta kaikui huimaavin siihen asti kuulemistani mustarastaan sooloista. Istuin varmaan puoleksi tunniksi sitä kuulemaan, ja kamera unohtui kokonaan.

Myöhemmin aloin Wienissä kirjoittaa pianosarjaa, jonka nimeksi olisi tuleva "Felix Austria", erään tunnetun sanonnan mukaan. Mustarastasmusiikki sai nimekseen "Die Amsel bei Maria Plain", mutta se, kuten muukin aiottu musiikki jäi vain katkelmalliseksi luonnokseksi. Muistan kuitenkin sen linnunlauluteemat hyvin, ja voisin kuvitella että nyt, vähän kokeneempana ja taitavampana voisin ehkä yrittää uudelleen.

Mutta olen jo vanha, silmät huononevat, sormet eivät enää taivu koskettimilla, eikä tuntikausien istuminen koneen ääressä ole tuskatonta. Niinpä alan vähitellen resignoitua, eikä kaukana ole sekään ajatus, että eniten rakastamani laululintu on tuomassa jonkinlaista viestiä minulle.

Mustarastas ja musiikki olivat esillä vielä myöhemmin Lauttasaaressa, jossa melkein naapurina asui Einar Englund. Sain vierailla hänen luonaan, ja välillä tuli puhe hänen suurenmoisesta 2. sinfoniastaan, jota kutsutaan myös mustarastassinfoniaksi. Englund kertoi sen synnystä, ja näytti pihapuita joissa mustarastaat vuosikymmenten mittaan olivat laulaneet ja pesineet. Se oli toinen, ja hyvin merkittävä musiikillinen mustarastaskokemukseni. 

Seuraavat pari viikkoa menevät nyt siis pääasiassa mustarastaan merkeissä, sen tiedän jo nyt. Huoli poikueen selviämisestä kasvaa päivä päivältä. Äiti Gaia, ole tällä kertaa lempeä linnuillesi - ja minulle!

Susia ja muita olentoja (Heinäkuisia satuja)

LAPSI METSÄPOLULLA

Lapsi oli palaamassa naapurista kotiinsa. Alkoi jo hämärtää, ja metsäpolulla lasta alkoi pelottaa. Omituisia varjoja tuntui liikkuvan metsässä, ja äkkiä lapsi oli näkevinään suden jonka kita oli ilkeästi avoinna. ”Ei sittenkään”, lapsi kohta helpottui, ”sehän on vain vanha taittunut hako”, hän ajatteli. Hetken kuluttua lapsi oli kuulevinaan pensaikon takaa kuin jonkun ison eläimen puuskutusta. Ja juuri ennen kuin lapsi näki valon loistavan kotimökin ikkunasta, hänestä tuntui kuin jotkut kiiluvat silmät olisivat tuijottaneet puitten takaa.

Kotona lapsi rauhottui vasta kun oli sulkenut oven visusti ja kertonut mitä metsässä näki ja kuuli. Hänelle vähän naurettiin, ja moitittiinpa vielä höpsöksi ja turhan säikyksikin.

”Että minä sitten illalla säikähdin”, sanoi susi seuraavana päivänä. ”Pieni ihminen kulki ohitseni polulla, ja hädissäni yritin näyttää taittuneelta näreeltä”. ”No saman minäkin kuulin”, sanoi hirvi siihen. ”Olin jo levolla kun kuulin askelia polulla. Yritin pidätellä hengitystä, mutta se oli vaikeaa”. ”Näinpä minäkin sen polulla kulkijan”, huomautti siihen ilves. ”Ihan jähmetyin paikalleni, ja tuijotin sitä, kunnes huomasin ettei se kulkija millään voinut minua huomata”. 

SUSI JA KARITSA

Lauha kesätuuli löyhähteli kedolla, ja kuljetti mukanaan kukkien tuoksua. Suuri harmaa susi makasi matalassa ruohikossa, ja sen vierellä lepäsi valkoinen karitsa. Maalari telineineen teki heistä kuvaa.

”Luo lämmin katse karitsaan”, kehotti maalari sutta, ja tämä teki työtä käskettyä. ”Eipä tuota isompia vaikeuksia”, se mietti.

Maalaus oli tuota pikaa valmis, ja sen tilaaja, nuori hulmuavahelmainen nainen, kukkasia hiuksissaan, oli tyytyväinen. ”Ja nyt voitkin virkistäytyä tuolla mansikkamättäällä”, nainen sanoi sudelle. Tämä haukkasi marjaa, ja nainen  räpsytti kameraansa. Susi työnsi kuononsa syvemmälle mättääseen, ja oksensi salaa.

Metsän reunassa tätä kaikkea oli seurannut utelias jänis. Ihastuneena se tervehti sutta joka jolkotti kohti metsää. Yhdessä he katosivat puitten taa. ”Työaika on päättynyt”, susi sanoi vilkaistuaan aurinkoa, ja söi jäniksen.

Sillä aikaa maalauksen tilannut nainen oli ottanut karitsan syliinsä ja palannut autolleen. Siellä heitä odotti mies pyssy sylissään. ”Nyt voit mennä tekemään työsi, ei siihen suteen kuitenkaan voi luottaa”, hän sanoi.

Mies lähti, mutta sudesta ei enää näkynyt vilaustakaan. Se oli jo saavuttanassa syvän metsän, ja kohta se tapaisi rakkaan laumansa jälleen.

Olenko paha ihminen kun olen X:n puolella?

Katselin juuri jalkapallon maailmancupin loppuottelun Chilen ja Saksan välillä. Chilen kokenut joukkue repi, raastoi, hyökkäsi ja piti palloa, Saksan nuori Mannschaft teki sen tarvittavan maalin. Kuten niin monta kertaa ennenkin. En peittele sitä, että olen lähes aina Saksan puolella. Latinalaisten joukkueitten pelitapa on toki näyttävää, ja heillä on jostain syystä myös mainostetuimmat tähdet. Mutta saksalaisten peli on jäsenneltyä ja rationaalista, ja se on melkoinen etu tunnekuohuisia latinoja vastaan. Mutta vaikka saksalainen voittaisi maalintekijätilastot, hänestä ei media leivo legendaa.

Aikaisempien pelien aikana mietin joskus, että "jonkun puolella oleminen" saattaa olla monille närkästyksen paikka. Onhan moni närkästynyt jo siitäkin, että juoksukilpailujen yhteydessä saatetaan mainita parhaan valkoihoisenkin sijoitus. Mielipideilmastossa jossa hysteerisesti vahditaan kaikkea "rasismiksi" tulkittua tai epäiltyä käytöstä, ja jossa vielä 72 vuotta maailmansodan jälkeen näkee anglosaksista propagandaa saksalaisten demonisointeineen, on helppo joutua kiihkeästi arvostelluksi sopimattoman puolenvalinnan takia.

Olen itsekin kerran ollut Saksan vastustajan puolella. Jalkapallon muinaisissa EM-kisoissa vastakkain olivat Saksa ja Tanska - tai se mitä yllätyksenä kisoihin päässeestä joukkueesta oli jäljellä. Ja Tanskahan teki sensaation ja voitti. Etukäteen heikomman puolella on monesti luonnostaan, kuten vaikka taannoin Islannin ihmeteltävän jalkapallojoukkueen onnistuessa kaikkien ihmeeksi pudottamaan jopa Englannin ulos pelistä. Yhtä herkullista oli seurata riemua Reykjavikissa, kuin myös huonojen häviäjien puhuessa läpiä päähänsä.

Jostain syystä en juurikaan pidä englantilaisesta jalkapallosta. Tämä koskee myös seurajoukkueita, jolloin muunmaalaisten joukkueitten puolella on helppoa olla, Barcelonan, Bayernin ja muiden manterenpuolisten joukkueitten fanina on ihan hauskaa. Silloin kun Hollannin maajoukkue tai Ajax sattuvat olemaan huipulla, ne ovat aina kiinnostavia.

Ja olen minä ollut myös afrikkalaisten puolella, tämä sanottakoon vanhan "rasistin" puolustukseksi. Kauan sitten tuli Kamerunista joukko mustia miehiä, johtajanaan jo hyvin ikääntynyt ihmemies Roger Milla. Sen aikaa kun vanhus jaksoi juosta kentällä, hän oli kentän vaarallisin pelaaja. Hän ja joukkue potkaisivat sanoakseni Afrikan jalkapallon maailmankartalle.

Ja mitä mustin urheilijoihin tulee, Wilma Rudolf oli kaunein tietämäni urheilijanainen, sekä kasvoiltaan että liikkeiltään...

Rasismi-ja natsismiepäilyistä ei ole vaaraa kotimaisten joukkueitten otteluissa. Mutta Tampereella saattaa joutua tönityksi kun  sanoo kannattavansa Ilvestä, olipa sitten kysymys jalitsusta tai kiakosta. Syy on selvä: Tapparan asema on liian vahva. Samasta syystä en ole koskaan kannattanut stadin ylpeää HJK:ta. Valkeakosken Hakaa kannatan toki yhä, vaikka sen nykytilanne onkin aika toivoton.

Yleisurheilun puolella etukäteen heikomman puolella oleminen on helppoa. Sen vuoksi riemastun aina, kun joku nuori peittoaa vanhan mestarin. Alkaa tosiaan hirvittää, kun keihäänheitossa ei nuorisoa näy vanhojen raihnastuvien ukkojen joukossa.

Muta jonkun puolella oleminen tai sympatisoiminen ulottuu paljon pitemmällekin. Pidän enemmän apolloperhosesta kuin ritariperhosesta. Korttipakan maista hertta on mukavin, sitten tulevat pata, risti ja ruutu. Munuaiset ja kieli ovat maistuvampia kuin liha. Aamuinen maisema on kauniimpi kuin iltainen, koska näen sen paljon harvemmin. Hämeen valkotukkainen nykerönenäinen navettapiika on kauniimpi kuin Rooman katujen kopeat kaunottaret.

Jostakin nämä mielteet tulevat. Jokaiselle sellaisia tulee, vaikka vasten tahtoakin. Ei niissä mitään todellista ainesta ole ihmisen arvioiniseksi