En oikein ymmärrä: Vaatteet

Kummallista ja merkillistä on meidän ympärillämme kaikkialla. Sitä on vaikkapa hiukkasfysiikka, mutta vielä ihmeellisempää saattaa löytyä niistä asioista jotka ovat meistä aivan tavallisia, normaaleja ja huomaamattomia. Monet ihmisten tavat ja perinteet, ihan normaalit totunnaisuudet, voivat lopulta olla perin outoja.

Katsotaan vaikkapa miesten ja naisten eroja. Ei niitä fyysisiä, niitä selittää fysiologia ja evoluutio. Mutta sukupuolten väliset suhteet ovat täynnä tabuja, uskomuksia ja merkillisiä perinteitä, jotka saattavat olla jopa hankaloita ja haitallisia.

Lähdetäänpä vaikka pukeutumisesta. Vuonna 1918 saattoivat punakaartin naiset selvitä hengissä, jos ehtivät ajoissa vaihtaa housut hameeseen. Vielä 1960-luvulla saivat  monien koulujen naiset esiintyä housuissa vain jos oli urheilupäivä. Vuonna 2024 ihmetteli Yle koululaisten muotia (kuva), he kun saattoivat käyttää päivisinkin sellaisia petivaatteiksi miellettyjä lökäpöksyjä, joita minun nuoruuteni aikana kutsuttiin myös ’verryttelyhousuiksi’.

Menneinä aikoina saatettiin vaatteisiin ja niiden yksittäisiin detaljeihin soveltaa jopa lakipykäliä, ja aina niihin osattiin myös kohdistaa paheksumista, kieltoja ja rangaistuksia. Monissa maissa naiset on pakko verhota kokovartalotelttoihin, joissa jopa silmät on peitetty harson alle.

Sukupuolisuus vaikuttaa vaatetukseen ehkä eniten. Sitä yritetään peitellä tai paljastaa, ajan tai paikan mukaan. Mutta olivatpa vaatteet sitten millaiset tahansa, ihmiskoiraat ja -naaraat erottavat kyllä toinen toisensa helposti vaatteista huolimatta. Joskus pukeutumisella yritetään selventää ihmisten statusta. Ylä- ja alaluokkaisuutta halutaan korostaa, ikäänkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla jonkinlainen univormu - mutta on aikoja ja paikkoja joissa näitä yritetään häivyttää, mutta yhäkin säännellysti.

Sukupuolen ja statuksen lisäksi pukeutumiseen vaikuttaa tietysti myös halu koristautua, tai muuttaa muuten ulkonäköä. Käsitykseni mukaan primitiivisissä kulttureissa sukupuolilla ei tässä ollut olennaista eroa. Ehkäpä jotkut urokset halusivat näyttää jotenkin mahtavammilta kuin olivatkaan, ja naaraat vastaavasti pyrkivät ehkä lisäämään haluttavuuttaan. Mutta itse koristautuminen saattoi olla aivan yksinkertaisesti pelkkää koristautumista, ilman lisäsyitä. Voin hyvin kuvitella sellaisen herättäneen naurua joissakin, mutta joidenkin kohdalla myös selvää ihastumista. 

Olipa asetelma pukeutumisen kannalta mikä tahansa, sitä joka tapauksessa hallitsee monimutkainen tapojen, periaatteiden ja ’itsestäänselvyyksien’ verkosto, joka usein laukaisee myös paheksumisen ja kieltojen hyökyaallot. Mitä järkeä tässä oikein on?

Sitä järkeä olisi minun mielestäni, jos kuka tahansa ihminen sukupuolesta tai iästä riippumatta voisi pukeutua juuri siten kuin mukavimmaksi tuntee. Vaatteitten tärkein tehtävä on lämmittää ja suojata, ja vasta toissijaisesti peittää. Vaate, joka on epämukava, kiristävä tai muuten hankala, ei ole järkevä. Onko tämä nyt niin tavattoman omituista?

Totisesti, tämä oli Jumalan poika, ja Bach oli hänen profeettansa

Tässä on kiinnostava vertailu siitä, miten eri lailla eri aikojen kapellimestarit suhtautuivat Bachin Matteus-passion erääseen keskeiseen yksityiskohtaan. 

Jeesus on kuollut, ja evankeliumin kirjoittaja lisää tapahtumalle dramaattisen huipennuksen luonnonvoimien avulla. Säveltäjä kirjoittaa sille musiikillisen kuvauksen, joka on hurja, ja venyttää käytettävän tonaalisuuden äärimmilleen. Sävellajit putoilevat paikoiltaan kuin maanjäristys olisi ne heittänyt palasiksi. Tämän jälkeen kansanjoukko esittää järkyttyneenä eräänlaisen uskontunnustuksen:

Wahrlich, dieser ist Gottes Sohn gewesen!

(Totisesti, tämä oli Jumalan poika!)

Bach kirjoitti tämän musiikin erityisellä huolella, kuten luonnollisesti pitikin. Kaikilla neljällä lauluäänellä on omat laajalla liikkuvat melodiansa, ja tuloksena oli pieni musiikillinen jalokivi.

Miten eri aikojen kapellimestarit ymmärsivät tämän kohtauksen?

Modernin ajan Nikolaus Harnoncourt vetäisee kohtauksen nopeasti, kuin minkä tahansa muun repliikin toisensa joukossa. Vanhoista Herbert von Karajan antaa musiikin tiheälle tekstuurille aikaa, ja Karl Richter ottaa kaiken irti tästä teologisesti niin tärkeästä lausunnosta, ja venyttää sen majesteettiseen pituuteen. Kuka heistä on eniten oikeassa?

Nuoremmat musiikinjohtajat pelkäävät kuollakseen kaikkea romanttista, mutta heidän nopeat temponsa kätkevät pahoin musiikin tiheän kudelman. Ikään kuin väkijoukko olisi ohimennen todennut, että "joo, oli se!". Karajan ymmärtää selvästi paremmin sekä tiheän musiikin että kansan hämmästyksen, ja Richter paisuttaa kohtauksen erääksi koko mammuttiteoksen huippuhetkistä. 

Mielestäni Karajan ja muut "vanhat" ovat oikeammassa, sekä itse musiikin ominaisuuksien että tekstin tärkeyden takia. "Vanhoista" myös Wilhelm Furtwängler on hitaan tempon miehiä, ja hänen esityksensä voi kuunnella tämän jutun lopussa.

Romanttisen esitystradition pelkääminen on tuottanut Bachin musiikille paljon pahaa. Ei jakseta huomata, että barokkimestareista juuri Bach on oikea tunnetilojen ja toisaalta myös tekstimerkitysten spesialisti, joka oli valmis menemään äärimmilleen näiden tulkinnoissa. Nykyajan esitykset ovat usein eräänlaisia pikapyrähdyksiä, jotka hyvin paljastavat musiikin yleisiä rakenteita, mutta hukuttavat sisällön yksityiskohdat yleiseen melskaukseen.

Tässä on vielä tämä Furtwänglerin versio:

 

Kauheat kisat kaukomailla?

Pariisin olympialaisissa 2024 Suomi ei saanut yhtään mitalia. Sata vuotta aikaisemmin Suomi sai niitä kymmenittäin. Kaikki puhuvat nyt katastrofista.

Ketkä puhuvat katastrofista? Toimittajat mediassa. Ihmiset toistavat toimittajien puheita. Toimittajat kyselevät, pitäisikö joku erottaa. Ihmiset innostuvat: verta pakkiin! Kaikki puhuvat Paavo Nurmesta, innokkaimmat suurjuoksijan muiston häpäisemisestä. Suuri osa kisoihin osallistuneista suomalaisista oli surkeita luusereita, parhaimmat heistä epäonnistuivat pahanpäiväisesti. Hyi Wilma, hyi muutkin.

Mitä nyt sitten on tapahtunut? Miksi me niin järkytyimme nollasta suomalaismitalista? Meillehän luvattiin niitä mitaleja, ja nyt meidät on petetty. Ketkä meidät pettivät?

Ne, jotka ennen kisoja puhisivat ja puhkuivat, että katsokaa, katsokaa, kohta me saamme mitalin. Urheilutoimittajat etukäteispuffeissaan. Samat jotka kisojen jälkeen julistivat Suomen häpeää, ja vaativat jonkun erottamista. Nämä toimittajat, jotka kutoivat yleisön silmille massiivisen näköharhan.

Pariisiin suomalaiset saivat varsin hyvän joukon osallistumisoikeuksia, lähes 60 kappaletta. Etukäteen tiedettiin, että noin viidellä heistä voisi jopa olla mitalimahdollisuuksia. Ja joillakin muilla voisi olla edellytyksiä saavuttaa omia tai jopa maan ennätyksiä.

Sanokaamme että viidellä kilpailijalla voisi olla mahdollisuus esimerkiksi yleisurheilussa saada kultamitali. Se tarkoittaa, että neljän pitää ”epäonnistua”. Jos kymmenen urheilijalla on mahdollisuus saada jokin mitali, heistä seitsemän on siis ”hävittävä” se. Kuten tiedämme kaksi heistä oli varsin lähellä onnistumista, moukarinheittäjättäret, joista toinen vielä teki Suomen ennätyksen.

Yleisurheilussa kävi kaiken lisäksi niin, että Suomi sai enemmän finaalipaikkoja kuin kadehdittu Ruotsi. Keihäsfinaalissa oli viisi eurooppalaisheittäjää, heistä kolme suomalaisia.

Moni suomalainen osallistuja hämmästytti meitä. Nuori Ilona Mononen teki SE:n loistavan juoksun jälkeen, vaikka tulikin vain sijalle 20. Rullalautailijatyttö ja nyrkkeilijätyttö ihastuttivat viidennellä tilallaan - kuka heistä olisi ollut edes nimenä tuttu ennen tätä?

Nyrkkeilijä Pihla Kaivo-ojan hienosta nyrkkeilystä herkkähipiäiset toimittajat ehtivät tehdä useita skandaloimisyrityksiä, kun tämä ei suostunut ottelujen välissä antamaan haastatteluja. Siinä lähdettiin jo kaivelemaan valmentajan menneisyyttäkin. Minkäänlaista hienotunteisuutta ei näyttänyt olevan kun toimittajat kävivät epäonnistuneiden urheilijoiden kimppuun. 

Media höpötti älyttömyyksiään myös, kun piskuisten saarivaltioiden urheilijat saivat mitaleja, ja niiden asukaslukuja verrattiin Suomen miljooniin. Nämä kaukomaiden lahjakkuudet harjoittelevat Amerikassa tai muualla, ja toimivat kansainvälisen urheilubisneksen suojissa. Tästäkin media onnistui heruttamaan klikkiotsikoita.

Median keskeinen ominaisuus on kyyninen ja usein pahantahtoinen skandaalien metsästys. Se yrittää luoda skuuppeja jopa väkisin. Hullunkurinen yritys oli ainakin iltapäivälehtien toivorikas seksiskandaalien etsintä. Kyllä ihan varmaan Pariisissa oli orgioita, vaikka kukaan haastateltavista ei ollut sellaisista kuullut. Jopa yksi lääkärikin joutui myöntämään, että kisoissa on hyväkuntoisia nuoria osallistujia, joten ei olisi mitenkään omituista jos jotkut heistä saattaisivat harrastaa jotain niinkin kauheata kuin seksiä. Mutta en nähnyt yhtään kuvaa kisakylän pahvisängyistä, jotka olisivat riettauden vuoksi sortuneet. Hirmuinen harmi.

Muistikuvia nuoruuteni Fin de sièclen ja Belle époquen ajalta.

Ateneumin taidemuseo

Ystäväpiirissäni oli kolme jo nimeä saanutta kuvataiteilijaa, Adin, Dva ja Tri. Kutsun heitä näillä nimillä, vaikka onhan heillä oikeatkin nimet, tunnettuja kaukana Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuolellakin. Adin oli säihkyvä ja vähän kukkomainen nuori mestari, Dva oli vähän rauhallisempi, mutta toki yhtä lailla lahjakas, ja Tri oli mielestäni samaa tasoa, mutta nainen, mikä jonkin verran vaikutti hänen saamaansa arvostukseen.

Tapasimme Helsingissä usein, Kämpissä ja muualla, ja meitä oli kaikkiaan kuusi ystävää. Neidit Kurck ja Adelcreuz olivat myös kuvataiteen parissa toimineita Ateneumin piirustuskoulun opiskelijoita. Minä olin toisella taiteen alalla, mutta rohkean väittää, että olin yhtä korkealla tasolla kuin Adin, Dva ja Tri omassa taiteessaan.

Muistan varsinkin yhden tapaamisen, jossa keskustelimme ajatuksesta lähteä ulkomaille täydentämään opintojamme. Joitakin stipendejä saattaisi irrota joillekin, ja olihan sitten Föreningsbanken ja Nationalbanken, mutta takaajista voisi olla pulaa. Adin puhui innokkaasti Pariisista, ja Dva Berliinistä. Minulta lipsahti, että voisi käydä niin että Adin ja neiti Kurck saattaisivat onnistuakin Pariisin kanssa, ja Dva ja neiti Adelcreuz yhtä lailla Berliinin kanssa, mutta Trin kannattaisi ehkä keskittyä Helsinkiin ja Tukholmaan, minähän siellä ja välillä Pietarissakin jo käynkin.

Silloin Tri melkein suutahti. ”Olisiko parempi kumminkin, että aivan itse suunnittelisin matkojani!”, hän sanoi kiihkeästi, mutta katseli minua kuitenkin hiukan hymyillen. Olin häpeissäni, mutta Trin hymynkare lohdutti minua kuitenkin.

Kului joitakin aikoja, ja sain Tukholmasta kirjeen. Tri kertoi, että Adin ja neiti Kurck olivat todella onnistuneet Pariisin kanssa, ja Dva ja neiti Adelcreuz samoin Berliinin suunnitelmassaan. ”Mutta minä jään Helsinkiin - ja tiedätkö mitä? Aivan ensi töikseni alan maalata Sinun muotokuvasi!”.

(Valitettavasti tämä pitkä ja polveileva uni päättyi juuri niin kuin ne tapaavat päättyä, vaivihkaiseen lupaukseen. Ehkä muistini jonakin yönä kertoo lisää meistä.) 

Kesäpäivän seisaus 20.6.2024 klo 23.51

Kun kesäpäivän seisauksen aika saapui, astui mies ulos ovestaan, ja lähti vaellukselle. Eteläinen taivas hehkui samettisena ja hillittynä, mutta luoteessa hehkui kiihkeänä kylmä valo. Puut seisoivat hiiskumatta, ne katsoivat pohjoista kajoa joka paljasti heidän kauneutensa. Merkillistä, oli valoisaa, mutta varjoja ei nähnyt.

Mies tunsi jäsenensä yllättävän virkeiksi - milloinka hän olikaan viimeksi lähtenyt liikkeelle vailla päämäärää? Nyt hän istui kirkkomaan penkillä. Ihmistä ei näkynyt, liikenteen ääniä kuului silloin tällöin kaukaisuudesta. Yhdestäkään ikkunasta ei hohtanut valoa. Yksinäinen hyttynen oli toki hereillä, ja palautti miehen hetkeksi todellisuuteen.

Mies palasi vaellukseltaan, istui komppuutterinsa ääreen, ja tiesi kirjoittaessaan mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan, vaikka siitä kesäyön kirkkaudessa ei mitään havainnutkaan. Pimeys lähenisi päivä päivältä, tämä kesä olisi tuota pikaa ohi - seuraavaa kesää olisi nyt vaikea kuvitella. Ehkä joku joskus lähtee omalle vaellukselleen, mitä mahtanee ajatella?

Sosiaalinen, minäkö?

Tuli tässä keskustelluksi lounaalla vanhan ystäväni eläkeläislääkärin kanssa sosiaalisuudesta, miten se on vanhemmiten hiipunut. Enää ei ole kovin suurta innostusta sosiaalisiin kontakteihin, ja oma rauha alkaa innostaa enemmän. Pieni kyynistyminen kurkkii olan takaa, ihmisten kiivailu toistensa kanssa tuntuu typerältä.

Mutta mietin sitten mennyttä, ja mitenkä alkoikin tuntua siltä ettei minulla ennenkään ole ollut varsinaista sosiaalihakuisuutta. Olen tehnyt paljon töitä yleisön kanssa, ja minua on pidetty siinä hommassa aika hyvänä. Mutta nyt tuntuukin siltä, ettei se sosiaalisuus siinä ollutkaan kovin tärkeässä roolissa. Ei minulla koskaan ollut mielessä se, olinko hyvä tässä, ovatko vaatteeni hienot, tai ovatko kutrini ojennuksessa, pääsenkö paistattelemaan parnassolle. Olin vain työssä ihmisten kanssa, ja suhtauduin heihin normaalin ystävällisesti, siinä kaikki.

Mietin sitten päätöitäni musiikin tekemisessä. 1960-luvulla aloin saada kitkerää kritiikkiä musiikistani. Sitä ja tätä ”ei olisi pitänyt tehdä”, yritettiinpä minua ajaa ulos viiteryhmästänikin. Minua ei tosiaankaan voida pitää karriäärisäveltäjänä, tein  aivan liikaa semmoista jota vakavasti karriääriinsä suhtautuva kauhistuen kaihtaisi.

Tämän vuoksi tein paljon muutakin työtä kuin musiikkia. Kirjallisuus oli harrastuksistani tärkein, ja yleensäkin kulttuurihistoria, pitkien radio-ohjelmien pohjana. Tässä kirjallisessa mielessä olin ehdottomasti ammattilainen.

Mutta siltikin… 

Kari egyptiläisenä, 1954. Vanhoilla päivillään se oikeasti opiskeli hieroglyfejä.

Loppujen lopuksihan minä oikeastaan vain leikin ja huvittelin, en välittänyt karriääreistä enkä sovinnaisesta urasta. Ihmisiin suhtauduin periaatteessa myönteisesti, mutta en piitannut varsinaisesta menestyksestä, en rahan enkä aseman etsimisestä.

Minulla ei ollut kiinnostusta taistelemiseen, väistyin ennemminkin syrjään. Kun pääkaupunki tuntui ahdistavalta, siirryin kauemmas, ja kiinnyin monien esivanhempieni seutuun Hämeen sydämessä. ”Ei pärjännyt Helsingissä, katosi maalle”, sanoi muuan oikein ajatteleva. ”Mutta kun ei oikein kiinnostanutkaan, täällä pääsi tekemään kaikenlaista kivaa”, minä sanoisin, jos joku tämmöistä kysyisi.

”Voi voi, oli se niin lahjakas poika”, murehti muinainen asiantuntija. ”Mutta ei hänestä sitten suurmiestä tullut…”, tämä lisäsi vilpittömän surullisena.

Mutta ei osannut tietää, että poika ei siitä ollut ollenkaan harmissaan. Teki vain kaikkea mikä sattui innostamaan, omaksi huvikseen. 

Mikropoikien luontoseikkailut

Tässä ei olekaan puhetta tietokoneharrastajista, vaan eräästä lapsuuteni suosikkikirjasta. Kasvitieteilijä ja dosentti Ole Eklund (1899-1946), Helsingin ruotsalaisen lyseon opettaja, kirjoitti ja ruotsinsi joukon yleistajuisia luontokirjoja, joiden joukossa on vuonna 1943 Mikrogossarnas äventyr (Elias Saarisen suomentamana "Seikkailuja mikrobien maailmassa" 1946).

Kuten kuvasta näkyy kirja ei pula-ajan paperisena kestänyt kulutusta. Mutta olen sitä aikuisenakin lukenut useasti, ja hupaisaa on ollut jo yhtä ja toista luontofaktaa omaksuneena arvuutella missä mikropoikien seikkailuissa kulloinkin oltiin.

Mainiosti Eklund sijoittaa erilaiset luontotyypit eri seikkailuiksi. Ollaan milloin kannon nokalla, milloin vedessä lumpeiden keskellä, leijutaan ilmassa, tai ollaan jopa sudenkorennon sisuksissa.

Viimeinen tarinoista oli muista poikkeava, yllättävän teknisen tuntuinen, ja lopulta käykin ilmi, että poikien opastaja tohtori Itikainen olikin halunnut nähdä poikia omin silmin, ja rakentanut heitä varten eräänlaisen esteradan.

Mikropojiksi kaverukset muuttuivat luonnon itsensä tarjoaman ihmeen kautta. Kuusi pudotti kaksi käpyä, ja kun pojat käänsivät sen kärki ylöspäin ja sanoivat "mikro", he muuttuivat millimetrien mittaisiksi. Seikkailusta toiseen kaikkitaitava luonto säänteli poikien pituutta, aina kutakin kohdetta sopivasti. Ja takaisin palattiin kääntämällä käpy ylösalaisin, ja sanottiin tietysti "makro".

Ole Eklund kuvitti kirjansa itse. Kunnon opettajan tavoin hän tiesi, että opetustaulut ja muu oheismateriaali ovat välttämättömiä opetuksen avuksi.

Tämä on tuon ajan kirjalle hieno juttu. Mutta nykyinen lukija voisi saada vielä paljon enemmän elämyksiä ja tietoa, jos kuvituksessa käytettäisiin nykyistä tekniikkaa.

Kun teksti sinänsä on aivan validia sisällöltään, ehdotan että joku kustantaja käännättäisi tekstin uudelleen, hiukan sujuvammaksi, ja ennen muuta hankkisi uusia, tarkempia ja värikkäämpiä kuvia, mielellään hyvin monia, ja julkaisisi teoksen uudelleen.

Tässä ollaan lumpeenlehden päällä ja leikitään polttolasilla.

Mikä lienee jättiläiselän tässä?

Kiiltomatoidylli?