Kirjoitin joku aika sitten vanhojen teitten huonosta kunnosta, ja esimerkkinä oli Matti Vakkilaisen kuvaama etelästä päin kohti Urjalaa vievä vanha tie. Siitä luovuttiin jo 1800-luvun puolivälissä Hämeen maaherra Rehbinderin toimesta, mutta vanhasta tieurasta on ilmiselvästi jäänyt jälkiä maastoon, onpa suuri osa siitä vielä aivan ajettavaa kylätietäkin.
Kalvolan ylängön jälkeen mielenkiintoni onkin nyt suuntautunut kohti Urjalaa, joka on muinoin ollut erityisen keskeinen teitten risteyspaikka, ja tästä muinaistien pätkästä on minulle tullut pienoinen pakkomielle, suoranainen Urjalan taikatie.
Tie yhtyy pohjoisessa Akaasta Urjalaan vievään vanhaan maantiehen Huhdin kylän kohdalla lähellä nykyistä Urjalan asemaa. Se kulkee etelään peltotienä kohti nykyistä Sutonen-nimistä vljelyaukeaa. Ja sitten tulee se korkea mäki, jota Vakkilainen niin laveasti kuvaa. Hänen mielestään tie suorastaan syöksyi alas Sutostenmäen jyrkkää rinnettä. Mutta jos nykyiset ja vanhemmatkin karttamerkinnöt ovat jälkiä tuosta vanhasta tiestä, mäeltä pääsi alas vähän loivemmastakin paikasta. Katsotaanpa topografista karttaa. Peltotie tulee sen yläreunasta kohti mäkeä, ja puoliväliin mäkeä irtoaa metsäautotien renkaasta polku. Jos sen kuviteltu jatko kaartaisi loivasti kohti peltotietä, se selviäisi mäestä sen kaikkein loivimman osan kautta. Itse en enää kykene maastotutkimuksiin, mutta jospa joku kameralla varustettu metsämies kävisi tutkimassa vieläkö maastossa näkyisi Vakkilaisen kuvaamia jälkiä!
Ilmakuvassa tuo polku näkyy melko selvästi koko matkaltaankin. Kuvan alareunassa näkyvä asfalttitiehen yhtyvä tienpätkä on kohtalaisen uusi, vaikka silläkin lienee edeltäjänsä. Lieneekö pikkuteitten risteyskään ollut noin t:n muotoinen? Eiköpä puusto näytäkin hiukkasen harvemmalta tuolla kohtaa, juuri niin että entinen tie kaartaisi nätisti etelään päin?
Vuonna 1900 tilanne oli seuraavanlainen. (Muistettakoon, että silloin elettiin vielä hevosten ja kärryjen aikaa.) Yllä mainitulla yhdystien pätkällä oli jonkinlainen alkumuoto puron yli johtavine siltoineen. Sutostenmäen metsäautotietä ei juurikaan ole, mutta polkua sen enemmän - ja se kulkee juuri ehdottamallani tavalla vähiten jyrkästä kohdasta. Kuvan keskellä vanha tie muistuttaa suuresti nykyistä, ja se kulkee suunnilleen Pölkinvuoren rinteitten puolivälissä, ilman jyrkkiä mäkiä. Jos alue on niin kivinen kuin kartasta voisi päätellä, kapeankin väylän tieltä on täytynyt kiviä kangeta tai polttamalla hajottaa melkoinen määrä. Ja Rehbinderin uusi maantie on tietysti paikoillaan, punaiseksi väritettynä.
Tässä on vielä vuoden 1855 kartta vertailun vuoksi. Siinä ei näy maastonmuotoja, ja vanha tie on yhä paikallaan, uusi on vielä vetämättä. Lieneekö jälkeen päin lisätty junarata olla aivan kohdallaan? Vanhan tien Huhdin pää ei ehkä oikein muistuta muita karttoja. Vanha tie on samoin oudon kaukana kapeasta ja mutkittelevasta Kokonjoesta. Mutta "Kariakoski"-nimisen torpan vierellä siinä näyttää olevan mylly.
Alla on pätkä tiekartasta n. vuoden 1800 tienoilta. Paksu musta viiva on Akaasta Urjalaan vievä maantie, joka tänäänkin kulkee vanhaa uraansa, ja on monin paikoin varsin kaunis maisemiltaan - Urjalassa varsinkin Hyrsynharjun lakea kulkiessaan. Tätä karttaa on katsottava hyvin tarkkaan, jotta erottaisi toisistaan ojat ja purot, rajaviivat, sekä polut:
Ja kun Isoontaloon asti nyt päästiin, on syytä mainita, että tilalla sijaitsee yksityinen talomuseo, jonne voinee pistäytyä, kunhan soittaa annettuun numeroon.
Lopuksi ottamani kuva Ikaalanmäen reunasta. Siinä näkee hyvin tuon alueen kivisen ja kallioisen luonteen, jota harjumuodostumat vain osittain peittävät. Edessä olevan pellon paikalla näyttää vanhimpien karttojen perusteella olleen varsin kosteaa savikkoa. Ehkäpä oli muinoin aivan järkevää suunnata polku mäkiäkin uhmaten pitkin kuivempaa maata, ei kosteaa jokilaaksoa seuraten.
.jpg)
