Mamme-laulun vihapuhe

Dosentti Taru Leppäsen mielipidekirjoituksesta HS:ssa on noussut ansaitusti kohua. Hänhän väitti, että nk. isänmaallisissa ja maakuntalauluissa on "vihapuhetta läheisesti muistuttavia piirteitä" ja väkivaltaa. Lisäksi hän väitti, että "suomalaisuuden esittäminen maskuliinisena ja sen kytkeminen väkivaltaan ei edistä peruskoulun opetussuunnitelman toteutumista". Ja kaiken kukkuraksi hän esittää väitteen, että "suomalaisen heteroseksuaalisen maskuliinisuuden tärkeä rakennusosa on valmius puolustaa fyysistä kansallista tilaa".

Leppäsen kirjoitus on tyylipuhdasta vihapuhetta. Hänen vihansa kohdistuu "heteroseksuaalisuuteen", miehiin yleensä, sekä "nationalismiin", johon hän automaattisesti liittää väkivallan ja rasismin. Kirjassaan Vallatonta musiikkia (2010) hän käsittelee asiaa, ja joulukuussa 2009 hän esitti radiossa, että vaikka lastenkirjallisuudessa jo onkin esitelty vaihtoehtoisia sukupuolimalleja, lastenlauluista ne yhä puuttuvat. Heteroseksuaalinen hierarkia on niissä yhä voimissaan, niissä kerrotaan yhä perinteisesti äideistä ja isistä.

Leppäsen miesviha näyttää kumpuavan valtapoliittisista lähteistä. "Kuka saa tehdä lastenmusiikkia", hän kysyi radiossa, ja totesi että lastenmusiikin tekijöistä suuri osa on miehiä. En ole huomannut, että Leppänen olisi eritellyt näitä miehiä heteroiksi ja homoiksi, mutta jotenkin tuntuu siltä ettei tuollaisella erittelyllä olekaan hänelle isompaa merkitystä. Vastakkain tuntuisi olevan "heteropatriarkaalinen valtaklikki" ja sitä vastaan taisteleva tiedostava sukupuolisesti vaihtoehtomallinen yliopistollinen naisjoukko.

Tulee heti mieleen sellaisia ilmaisuja kuin "äidinkieli" tai "Suomi-neito". Jälkimmäisen kohdalla olen jo kuullut lopullisen tuomion. "Suomi-neito" on "naisen esineellistämistä", ja siis vältettävä kuolemansynti.

Leppänen katsoo "nationalismin" edustavan väkivaltaa, miesvaltaa ja rasismia. Kirjassaan hän väittää, että "jopa suvivirren kaltainen pieni virsi – on yksi niistä kentistä, joilla identiteeteistä kamppaillaan.” Luvun otsikossa mainitaan erikseen suvivirren rasismi. Rasismiksi näyttää Leppäsellä riittävän mikä tahansa ilmaisu jossa yhdistetään "me" ja Suomi tai suomalaisuus tai jokin kristilliseksi mielletty perinne. Väkivallaksi ja vihapuheeksi "toisia" vastaan hänelle esimerkkiensä valossa taas riittää joko oman maan tai maakunnan kehaisu, sekä luonnollisesti muistumat historian eri vaiheissa käydyistä sodista.

Meillä on jo pitempään oltu tilanteessa, jossa myönteiset ilmaisut kuten vaikkapa vaaleatukkaisuuden pitäminen kauniina tai Suomen pitäminen parhaana maana käännetään nurinpäin, ja loogisuudesta välittämättä ymmärretään nämä väitteiksi että muunväriset tukat ovat rumia ja muut maat mustikoita. Näin voidaan mikä tahansa positiivinen lause tulkita syrjiväksi ja rasistiseksi, ja leimata "vihapuheeksi". Kun Leppänen väittää maakuntalaulujen suhtautuvan muita kohtaan "ankarasti, jopa väkivaltaisesti", tässä väitteessä ovat mukana niin nämä nurinpäin käännetyt kehut kuin myöskin venäläisiä vastaan käytyjen puolustustaistelujen muistumat - muista vastustajistahan ei maakuntalauluissa mitenkään voi olla kysymys.

Suomalaisessa demokratiassa on toki sallittua esittää sellaisiakin poliittisia mielipiteitä, että suomalaiset tekivät väärin puolustautuessaan Venäjän vuosisadasta toiseen jatkuneita hyökkäyksiä vastaan. Tämähän merkitsee käytännössä valittelua siitä että Suomi on itsenäinen kansakunta eikä Venäjän osa. Tokihan rintamilla aina taistelivat pääasiassa nuo väkivaltaiset miehet, mutta tuskin kysymykseen olisivat kuitenkaan voineet tulla esimerkiksi sukupuolivaihtoehtoiset naisdosentit. Heitä nyt kumminkin yhä on aivan liian vähän.

Leppänen esittää kuvailemansa "nationalismin" ainoaksi hyväksyttävissä olevaksi vaihtoehdoksi opetussuunnitelmissa olevan "monikulttuurisuuden". En enää muista, oliko Leppänen niiden dosenttien joukossa, jotka taannoin ilmoittivat Senaatintorin uudenvuodenjuhlien laulujen olevan loukkaavia. Jumala ompi linnamme loukkasi ei-kristittyjä, Maamme-laulu ulkomaalaisia. Jos "monikulttuurisuus" käsitetään tämän mallin kautta, dosentin ihanne-Suomi näyttäisi todella kummalliselta.

Olen aikaisemmin kirjoittanut dosenttimme mielipiteistä kärjekkäämminkin. Blogissani Akateemista sontaa on lisää esimerkkejä hänen mielipiteistään. En lähde niitä toistamaan, mutta sanonpa kuitenkin sen verran, että henkinen pimeys ja putkinäkö näyttää vahvasti keskittyvän yliopistojen humanistisiin tiedekuntiin. Leppäsen julkinen toiminta ei niiden arvostusta isommin lisää.