Syyllisyydestä

Minä vuonna 1939. Sotasyyllinen vai isänmaan sankari?

Televisiossa esitettiin jokunen päivä sitten dokumentti, jossa elokuvaohjaaja Veit Harlanin lapset ja lapsenlapset pohtivat syyllisyyttään isän ja isoisän kaameaan tekoon Goebbelsin käskyttämänä. Harlan oli näet ohjannut Lion Feuchtwangerin romaaniin perustuvan elokuvan Jud Süss vuonna 1940. Romaani taas perustuu tositapauksiin 1700-luvun alkupuolelta.

Joseph Süss Oppenheimer oli juutalainen pankkiiri, joka toimi Württembergin herttua Carl Alexanderin varsin kaikkivaltiaana talousministerinä. Herttua halusi loisteliaan hovin ja hyvän armeijan, ja sehän maksoi. Oppenheimer ryhtyi hankkimaan rahaa veroja korottamalla, maksuja lisäämällä, ja sääntelemällä kaupankäyntiä merkantilististen oppien mukaisesti. Tämä ei miellyttänyt talonpoikia, käsityöläisiä ja porvareita, jotka myös katsoivat etujensa vaarantuvan juutalaisten maahanmuuton takia. Kaiken lisäksi herttua oli katolinen, ja herttuakunta taas umpiluterilainen.

Kun herttua sitten pian kuoli, Oppenheimer vangittiin. Häntä syytettiin (ilmeisen väärin perustein) kaikenlaisesta iljettävyydestä, johon lisättiin vielä viehtymys luterilaisiin naisiin. Kidutusten jälkeen Oppenheimer hirtetiin häkkiinsä, jossa häntä oli pidetty näytteillä. Oikeusmurhan aineksia tuomiossa oli runsaasti, ja lisänä vielä aimo annos juutalaisvihaa.

Veit Harlan ei olisi halunnut tehdä tätä elokuvaa, ja myös pääosien esittäjät kieltäytyivät aluksi. Mutta Goebbels halusi propagandafilminsä, ja hänen tahtonsa oli laki. Sodan jälkeen tekijät joutuivat hankaluuksiin. Harlan itse onnistui osoittamaan syyttömyytensä ankarien olosuhteiden vuoksi, mutta näyttelijöille kävi huonommin. Herttuan esittäjä vietiin venäläisten käyttöönsä ottamalle natsien keskitysleirille ja kuoli siellä, Süssin esittäjältä vietiin oikeudet ammattiinsa, ja hän kuoli epämääräisissä olosuhteissa 1946.

Harlanin vanhin poika Peter oli lapsena tavannut natsijohtajia Hitleriä myöten, ja tämä leimasi koko hänen elämäänsä. Peteristä tuli saksanvihaaja ja anarkistinen äärivasemmistolainen, ja ikäänkuin rituaalisen isänmurhan ja aatteellisen koston hehkuttamana hän teki erittäin julman elokuvan, jossa vankilasta vapautunutta vanhuudenheikkoa entistä natsiupseeria grillattiin armotta menneisyyden rikoksista, aina romahdukseen asti.

Muut Harlanin jälkeläisistä suhtautuivat dokumentissa häneen ymmärtävämmin, mutta suvun kollektiiviseen syyllisyyteen palattiin tuon tuostakin. Harlanin ainoa varsinainen kuolemansynti oli ilmeisesti tuon Jud Süss -elokuvan tekeminen, ja se onkin eräiltä osiltaan hyvinkin juutalaisvastainen. Suomessakin siitä sodan aikana leikattiin pois synagoga-kohtaus, jossa juutalaisten pilkka oli räävittömintä.

Elokuvaa ei saa esittää Saksassa ilman tiettyjä valistustoimenpiteitä, mutta esimerkiksi Itävallassa sen esittämiselle ei ole esitetty mitään rajoituksia. Saksalaiset joutuvat yhä kärsimään tuosta historiansa 20 natsivallan vuodesta, ja tätä kokonaisen kansakunnan syyllistämistä ylläpidetään monien toimesta herkeämättä yhäkin. Natsismista on piirretty kuva, jossa ei ole mitään sävyjä: se on pelkästään pahuuden puhdas ilmentymä, ja Pahan valtakunnan asukkaat ovat hamaan tulevaisuuteen saakka poltinmerkein merkityt.

Juutalaisvainoja on jo pian pari tuhatta vuotta perusteltu juutalaisten kollektiivisella syyllisyydellä Jeesuksen kuolemaan. Tuon perustelun järjettömyyden ja kohtuuttomuuden myöntänevät nykyään useimmat länsimaalaiset. Mutta sen tilalle on nostettu peilikuva: saksalaiset ja heidän poltinmerkkinsä. Tiedetään historian perusteella oikein hyvin, että tämä suhtautuminen johtaa helposti toiseen äärimmäisyyteen, sorretun kansan vastarintaan ja kostoon, ja helposti jollain uudella järjettömyydellä perusteltuna.

Onneksi saksalaiset ovat järkevä ja käytännöllinen kansa, hyväoppinenkin vielä, eikä näköpiirissä todellakaan ole mitään uutta uhkaavaa liikehdintää. Mutta varsinkin populaarikulttuurissa antisaksalaisuudella revitellään yhä, ja uudet sukupolvet, joilla ei voi olla mitään omakohtaista suhdetta eurooppalaiseen menneisyyteen, nielevät kaiken sellaisenaan. Natsikortin heiluttajilla on aina omat ja itsekkäät syynsä, ja näennäinen puhtaan moraalin sädekehä ympärillään. Jos mikä, tämä on moraalitonta.

Kuulin äskettäin radiosta, miten kiihkeästi meilläkin vaaditaan jonkinlaisia totuuskomissioita rankaisemaan menneisyydessä väärin ajatelleita tai toimineita. Milloin pitää rankaista kekkosmielisiä, milloin taistolaisia, milloin keitäkin - niin, ja tietysti vielä ehkä eläviä 30-luvun natsisympatisöörejä. Tällaisten totuuskomissioitten eli rahvaantuomioistuinten on pakko kehittää toiminnalleen peruste, ja se on taannehtiva lainsäädäntö. Ilman sellaista ei pääse rankaisemaan puheista, teoista ja mielipiteistä jotka eivät olleet omana aikanaan rikollisia.

Jonkinlaista kohtuutta sitäpaitsi voisi noudattaa menneen ajan ihmisten tuomitsemisessa. Ympäristön paine ja autoritaarinen hallinto pakottavat monet kumartamaan keisaria, vaikka sormet taskussa olisivat kuinka ristissä. Olisi lopetettava kohtuuton syyllistäminen sillä verukkeella, että joku ei aikoinaan "protestoinut", "tehnyt julkilausumia", osallistunut maanalaiseen toimintaan diktatuuria tai vallitsevaa ajatuskantaa vastaan, kun sellaiseen ei käytännössä ollut mitään mahdollisuuksia.

Kollektiivista syyllisyyttä ei ole. Taannehtiva lainsäädäntö on rikos. Menneen ajan tekojen tuomitseminen nykyisen ajattelukannan perusteella on kohtuutonta. Häpeäkulttuurin edistäminen on vaarallista. Antaa menneitten aikojen jo olla, vainajien levätä haudoissaan. Ainoa järkevä tapa suhtautua menneisyyteen on siitä oppiminen.