En puutu tekstissä mainittuihin aikamääriin, jotka saattavat olla hiukkasen yläkanttiin arvioituja. En myöskään ota kantaa tekstin varsinaiseen poleemiseen sisältöön, joka toki on varsin keskeinen netti-inttelöissä.
Sen sijaan palautan mieleeni pohdinnan, jolla vuosia sitten herätin suunnatonta paheksuntaa eräässä julkisessa tilaisuudessa.
Kerroin jotain tähän tapaan. Mies menee metsään - niin, siis näin pahaa ei sovi kertoa mistään fiktiivisestä naisesta, varsinkaan kun läsnäolijoitten suuri enemmistö oli naisia... Ehkä on parasta aloittaa uudestaan. Otan kaikki syyt niskoilleni, semminkin kun olen tunnustettu sovinistirasistifasisti ja jopa kerran levyttänyt basistikin. Aletaan siis uudelleen.
Minä menin metsään. Eväänä oli kaupan pienessä läpinäkyvässä muovipussissa yksi banaani ja pikkuinen mehupakkaus pilleineen. Jossain vaiheessa söin sen banaanin ja imin mehun, ja heitin kuoret, mehupakkauksen ja sen pikkupussin törkeästi metsään. Tämän jälkeen tapahtui seuraavaa:
Banaaninkuoret jäävät paikoilleen, kuten kaikki muukin metsän eloperäinen karike. Kuorten sokeri houkuttelee hetimiten paikalle epälukuisen määrän makealle persoja pikkueliöitä, jotka pistävät poskeensa kaiken irti lähtevän. Muutamassa päivässä kuoret ovat jo siinä muodossa, että niitä voi olla vaikea havaita. Nopeasti niiden sitten käy samoin kuin muunkin karikkeen, eli niistä tulee uudelleen käytettävää eloperäistä massaa. Banaaninkuorten luontevin paikka on epäilemättä villissä luonnossa.
Päällystetystä pahvista tehty mehutetra jää suurin piirtein paikalleen, vaikka sen sisältämä makea mehunjäämä saattaakin houkutella paikalle jopa pakkauksen siirtämiseen kykeneviä eläimiä. Epäilemättä pakkausta järsitäänkin, mutta ainakin pillin reiästä sisälle tunkee pieneliö toisensa jälkeen. Vähitellen pakkaus alkaa täyttyä biomassasta, ja siitä tulee suojaisa paikka monenlaisille pikku kolonioille. Tämän pikkukodin elinkaariodote on jo selvästi pitempi, joskaan se ei tavoittane nykyisten ihmisrakennusten keskimääräistä eli noin 30 vuoden odoteikää.
Ohutta muovipussukkaa riepottelee tuuli aikansa, kunnes se jää johonkin jumiin. Vähitellen karike sitoo sen kiinteämmin paikalleen, ja siitä tulee suojaisa pesäpaikka pienille eläimille. Varsin nopeasti siihen myös syntyy reikiä pikkueläinten tai kasvien toimesta, joten rakenteesta tulee yhä monikäyttöisempi ja monenlaiseen uusiokäyttöön soveltuvampi. Lopulta senkin jäänteet hautautuvat eloperäisen perusmassan joukkoon.
Jos joku sattuu osumaan eväspaikalleni vuoden tai parin kuluttua, hän tuskin havaitsee pienintäkään jälkeä tekemästäni ympäristörikoksesta. Ja jos joku nyt etsii poliisin puhelinnumeroa, ymmärtäköön että mitä tähän kirjoitin on fiktiivisen kaunokirjallisuuden luokkaan sijoitettavissa.
Ainakin sanon näin poliisille, joka ei näinmuodoin voi minulle mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti