Strano 4 (Tarinan loppu)

Aamulla kerroin isännälle lähteväni katselemaan mitä sivukaduilta ja kujilta löytyisi. Isäntä kehotteli minua olemaan huolellinen ja tarkka reitin valinnassa, ja katsomaan tarkoin mistä kulmista olen kääntynyt. ”Noilla kujilla vieras helposti eksyy, sillä näkymä paluumatkalla voi olla kovin erilainen kuin tullessa”, hän sanoi. ”Mutta jos arvelette eksyneenne, painelkaa tuota rintamerkkiä sormella. Se on merkkinä asukkaille, jotka opastavat teidät takaisin tänne hotellille”, hän lisäsi.

Olin sen verran usein kulkenut vanhojen pikkukaupunkien kujilla, etten todellakaan uskonut eksyväni, mutta kiitin isäntää neuvoista. Stranan kujat olivat kuvankauniita kukkasineen, kuin maalauksista ikään. Painoin joka kulmauksen tarkoin mieleeni. Milloin sen erotti tietynlaisista kukkavaaseista ja amppeleista, milloin seinillä olevista Marian kuvista tai lyhdyistä.

Ohitin pienen pieniä kahvilan tai viinituvan tapaisia, mutta niiden ovilla luki harmilliseen tapaan ’CHIUSO’, eikä ihmisiä näyttänyt olevan niissä sisällä. Muuten heitä kulki kujilla aina muutamia sinne tänne. En enää yllättynyt siitä, että ihmisten joukossa aina silloin tällöin erottui joitakuita tutun näköisiä. Sama pieni lapsijoukkokin vilahteli kulman taakse muutamia kertoja. Joissakin ikkunoissa ja ovissa oli kylttejä, joissa tarjottiin polkupyörän korjaamista tai matonkudontaa. Merkillistä - en ollut nähnyt ainuttakaan polkupyörää kaupungissa.

Kerroin jo, että kukkasten runsaudesta huolimatta ne eivät tuoksuneet ollenkaan. Mutta eräällä kujalla tulvahti ympärilleni yllättävän vahvoja tuoksuja, joissa oli ehkä mukana lieviä muistumia hajuvesistä. Sitten huomasin talon portailla nuoren siniasuisen naisen, joka kohotteli helmojaan, ja tarkasteli paljasta lantionseutuaan. Hän oli kuin antiikin veistos ikään, tuo Kaunispakarainen Afrodite! Samassa huomasin miten ikkunoihin oli tullut muita vähäpukeisiä olentoja, jotka viittilöivät minulle ikäänkuin kutsuvasti.

Tuoksu voimistui yhä, ja minusta tuntui että tältä kujalta oli paras poistua hyvän sään aikana. Itse asiassa minuun iski pienoinen paniikki, ja puolijuoksua pakenin kujalta, käännyin kulmissa umpimähkään, ja menetin kokonaan käsitykseni siitä miten olin paikalle tullut. Kuljin ja kuljin sokkeloisilla kujilla, ja huomasin että tuoksut heikkenivät nopeasti. Mutta minun oli samalla myös tunnustettava itselleni, että olin perin pohjin eksynyt. Muistin isännän ohjeen, ja painelin sormella rintamerkkiäni. Joku kadulla kulkijoista huomasi eleeni, ja näytti kädellään suuntaa. Seuraavassa kulmassa oli taas joku osoittamassa minne oli käännyttävä.

Äkkiä minusta alkoi tuntua, että sää oli muuttumassa. Alkoi hiukan hämärtää, ja kuulin  lyhyitä sähähtäviä ääniä jotka muistuttivat särkyneen sähkölaitteen kipinöintiä. Sitten näin edessäni pääkadun ja hotellinkin. Mutta samalla hetkellä sähisevät äänet voimistuivat, ympärillä alkoi pimentyä, ja tuiskahtavat sähköpurkaukset alkoivat näkyä salamaniskujen kaltaisina.

Hetken aikaa minusta tuntui siltä, kuin kadulla kävelevät ihmiset olisivat muuttuneet läpikuultaviksi, ja lopulta suurin osa rakennuksistakin näytti sumenevan. Niiden tilalla olin näkevinäni jonkinlaisia rakennustelineitä ja tukirakenteita. Mutta hotelli oli vakaasti paikallaan, ja syöksyin ovesta sisään.

Huolestuneen näköinen isäntä oli jo minua vastassa, ja puhkesi anteeksipyyntöihin. ”Että juuri teidän vierailunne aikaan piti tämmöistä sattua!”, hän manaili. ”Meillä on kieltämättä ollut hieman vaikeuksia täällä Stranossa. Toivottavasti nämä sähköviat on jo kohta saatu korjatuksi!”

Istuin hetkeksi huoahtamaan, mutta sitten päätin kysyä kaikista niistä omituisuuksista joita tämän vierailun aikana olin nähnyt. Ja isäntä katsoi parhaaksi kertoa koko tarinan.

”Katsokaas, Stranosta piti tulla oikein mallikelpoinen ja oman laatuisensa turistikaupunki. Mutta meillä on ollut jatkuvia vaikeuksia ja epäonneakin kaupungin kehittämisessä. Huomasitte varmaan, että kaupat olivat kiinni, eikä niissä ollut juuri mitään myytävääkään. Se johtuu siitä, ettemme ole saaneet tarpeeksi väkeä kauppoja pyörittämään. Itse asiassa Stranossa asuu vain kourallinen ihmisiä”.

”Mutta kaduillahan kulki kuitenkin melkoisesti väkeä”, minä intin.

Isäntä vastasi: ”Kiinnititte itsekin huomiota siihen, että monet liikkujat muistuttivat toisiaan, ja minuakin. Se johtuu siitä että harva näkemistänne ihmisistä oli oikeastaan ihminen. Kaikkialla olevat anturit ilmaisivat teidän liikkeenne, ja keskuskompuutteri loihti muististaan hologrammeja liikkumaan kadulla. Varmaan panitte merkille, ettei muita turisteja näkynyt. Itse asiassa te olette ensimmäinen vierailija pitkään aikaan, ja saavuitte tänne todella huonoon aikaan. Taisitte  äsken huomata, että suuri osa taloista on myös lähinnä kulisseista rakennettuja, ja jopa hologrammeja nekin. Sen vuoksi ovet olivat kiinni”.

Muistin suihkulähteet ja niiden käyttäytimisen, ja sanoin: ”Ilmeisesti siis anturit käynnistivät myös vedentulon?”

”Kyllä. Meidän on pakko säästää vettäkin. Noin viidesosa taloistamme on todellisia, ja niissä asuu huoltomiehiä ja teknikoita perheineen. Kulissien takana on paljon tekniikkaa jota on ylläpidettävä. Ja nämä todelliset asukkaat tarvitsevat vettä ja lämpöä ja ravintoa, ja siinä onkin tekeminen että kaikki onnistuu”.

Kerroin sitten siitä omituisesta kokemuksestani tuoksuvalla kujalla. Isäntä oli hetken hämillään, mutta sanoi sitten: ”Ne naiset olivat kyllä todellisia, ja he asuvat siellä. He ovat - sanoisinko - ammattilaisia, jotka viime vuonna pesiytyivät tänne turistien toivossa. Mutta turisteja ei juuri ole, ja osa naisista joutuu hankkimaan elantonsa ympäristöstä. Kaupungin johto antoi heidän pitää talonsa, koska ajateltiin että turisteille täytyy tarjota kaikenlaista viihdettä, mutta nyt on päättäjien keskuudessa alettu mitettiä oliko ratkaisu aivan oikea”.

Aloin syystä tai toisesta vähän kiinnostuakin tästä keinotekoisesta turistikaupungista. Olihan selvää, että turismi on tukahduttamassa useimmat kiinnostavat, kauniit ja historialliset kaupungit, ja jonkinlaisia uusia ideoita pitäisi pulman ratkaisemiseksi keksiä. Olin jostakin lukenut lähes hourupäisen ehdotuksen, että todellisen Pompejin suojelemiseksi pitäisi rakentaa kokonaan uusi replika-kaupunki, eräänlainen Neo-Pompeji turisteja varten.

”Harmi, että minun on palattava kotiin omien töitteni pariin1”, minä sanoin isännälle, ”Olisi todella kiinnostavaa jäädä tänne kehittelemään ideoita”.

Isäntä huokasi: ”Minä tuli nänne turistina kaksi vuotta sitten - ja jäin…”

Mutta sitten isäntä sanoi päättäväisesti: ”Minä saatan teidät nyt asemalle. Kapearaiteinen juna on tällä hetkellä lakkautettu, mutta hankin teille autokyydin Velletriin. Sieltä lähtee Rooman-junia melkein puolen tunnin välein. Oli kiintoisaa tavata… Ja jos tulette toisiin ajatuksiin ja haluaisitte palata, lähettäkää viesti tähän osoitteeseen”.

Hän kirjoitti paperilapulle jotain, ja lisäsi: ”Toivottavasti olemme silloin vielä olemassa”.