Tarina Tytönkivestä

Tytönkivi Ritvalassa (Kari Rydman)

Erään jo melkein nurmettuneen peltotien vierellä lähellä Ritvalan kuulua kylää kohoaa alun neljättä kyynärää korkea kivi. Mikään hiidenkivi se ei toki ole, mutta parille ihmiselle sen laella on sentään tilaa.

Vanha kansa tunsi kiven nimellä Tytönkivi tai Tyttökivi, mutta karttoihin sitä ei ole merkitty. Vanha kansa tunsi kivelle toki toisenkin nimen, paljon rumemman, ja sitä selitettiin epämääräi- sillä muistoilla jostakusta mäkitupalaisesta piiasta joka kiven tienoilla usein odotteli lemmennostatusta kaipailevia miehiä.

Jääkausi oli työntänyt lohkareen tasaiselle moreenialustalle, ja vuosisatojen mittaan sen ympärille kasvoi tiheä metsä. Joskus runsaat tuhat vuotta sitten saapui sitten joukko lähistölle kasvaneen Rirualan kylän väkeä, kaatoi ja poltti metsän, ja raivasi kiven ympäristön pelloksi. Joitakin vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin paikalla kasvoi koivikkoa, kunnes alue jälleen kaskettiin, nyt pysyväksi pelloksi, joka muutaman vuoden välein jätettiin kesannolle. Silloin siellä laidunsi kylän karjaa, ja saattoipa elikoita vartioinut vanha paimenukkokin istahtaa kiven päälle lauman paremmin nähdäkseen.

Vähitellen paikalle kiven syrjää myöten urautui polku, joka johti toiselle peltotilkulle, sekä kauempana sen takana olleelle eräasutukselle.

Olisiko Tyttökiven nimi juontunut jo 1300-luvun lopulta? Silloin Ritvalassa näet eli syntymässä hiukan säikähtänyt tyttö, Anni tai

Annikka, jonka isoeno oli kirkkoherra Henrikkiä vastaan kapinoinut talollinen ja tietäjä Miemo. Anni oli elonkorjuun aikana rynnännyt kiljuen metsän reunasta, kiivennyt kivelle ja soperrellut että kave oli tuijottanut häntä metsästä. Kivellä se Annikkainen sitten istui pitkälle yöhön asti, eikä palannut kotitanhualle, ei käskien eikä maanitellen. Monet suhtautuivat tyttöön hiukan kunnioittaen tai jopa pelokkaasti, sillä tämä oli usein nähnyt parankin, viimeksi Lumian ladon nurkalla. Eikä sukulaisuus kuulun tietäjän kanssa ollut sen vähäisempi syy, tämä kun oli kuolinvuoteellaan ennustanut maanväen vielä polttavan koko Sääksmäen kirkon poroksi.

Noin satasen vuotta tämän jälkeen Sääksmäen kirkkoa rakennettiin uudestaan, ja nyt hirren sijaan kivestä. Ritvalassa oli hyviä savikroopeja tiilentekoon, ja vieläpä yksi isännistä, Tiili-Pieti, oli oikein keskittynyt tiilenlyöjäksi.

Tiili-Pieti oli varsin riiteleväinen ja väkivaltainen mies, ja viihtyi sen vuoksi ankarasti käräjillä. Kerran hän oli jopa lyönyt kuoliaaksi nimismiehen härjänkin. Piruuttaanko vai humala-päissään hän kerran väitti kirkonrakennustyömaalla työskennelleelle muurarinkisällille, että omisti Tytönkiven tienoon maat, että siellä olisi kylän tuottoisimmat savikot, ja että hän myisi ne kyllä kunhan saisi kovin himoitsemansa muurarinkisällin kiltasormuksen. Muurari haastoi sitten Pietin tietysti käräjille petoksesta, mutta juttu lienee kumminkin sovittu ja sormuskin palautettu.

Hankala mies, mutta siellä kirkon päätyseinässä taitaa yhä olla moni hänen lyömänsä tiili, ikäänkuin muistona ja sovituksena menneistä, aivan toisen laisista ajoista.

Pari kertaa ovat kasakatkin käyneet Tytönkivellä. Isonvihan alkuvaiheissa yksi kylän miehistä yritti piiloutua kiven taakse, mutta jäi siihen pistimien lävistämänä. Vuonna 1841 oli kruununnimismies Petter Rydman tuotattanut joukon kasakoita Kalvolasta rauhottamaan menoa Ritvalassa ja naapurikylässä. Yhtä tuomiolle pantavaa jahdattiin Tytönkivelle asti, mutta siinä toimessa ei pistimiä sentään käytetty.

Tuhansia vuosia paikallaan pysynyt kivi näyttäisi nykyään saaneen osakseen uutta huomiota. Nuorisoa on nähty kiven tienoilla silloin tällöin ilakoimassa. Kysyin asiasta lähistöllä asuvalta Harri Laurilalta. Hän kertoi pari kertaa nähneensä jonkun tytön istuvan kivellä, ja pojan (tai joskus useammankin) kumarrelleen siinä vierellä ja puhuneen tytölle. ”Olisiko jotain parinmuodostukseen liittyviä menoja, tiedäppä häntä”, Laurila arveli.

Utelin asiasta myös kylän historiaa tutkineelta fil.tri Leena Valkeapäältä. Hän toppuutteli intoani, ja sanoi että noin vanhoista kertomuksista ja tarinoista on mahdotonta sanoa miten paljon niissä on totuuspohjaa. Useasti sellaiset kuitenkin ovat puhdasta mielikuvituksen lentoa. ”Kuten ne kivetkin”, hän lisäsi.

(Ritvalassa jonkin verran hämmennystä aiheuttanut fiktiivinen reportaasi Sääksmäki 2017 -lehdessä).