Kun päivä on päättynyt ja pimeys peittänyt puut ja maat, ja ikkunain takana ei näy mitään, ihminen terästää päätään, on kaksin verroin huolestuneempi, varoo pienintäkin outoutta silmäkulmassaan. Enemmän kuin kerran tai kaksi minulla on illalla ollut kiusallinen tunne, että joku tuijottaa minua.
Vilkaisen ikkunasta, ja siellä se on. KUU... Yrittää piiloutua männyn taa, mutta ei ihan onnistu. Sen verran se silti yrittää pakoon, etten ehdi siinä pimeässä säätää kameraakaan. On räpsäistävä ennenkuin kuu puun taa taas katoaa.
Rupean miettimään kohtaamisemme yliaikaisia yhteyksiä. KUU. PUU. MAA. Kaikki mukana tuossa kuvassa. PÄÄ aktivoituu, LUUn sisällä sähköisiä sykähdyksiä sinkoilee synapsista toiseen.
Lopulta aamun koi valaisee ikkunan takaisen maailman. Mies pohtii yksitavuisia peruskäsitteitä ammoisten aikojen takaa. Niiden täytyy olla suunnattoman vanhoja, ajalta ennen kuin ugrilainen peruskieli oli ehtinyt luoda grammatikaalisen järjestelmänsä.
Ja minä olin, välähdyksen omaisesti, tajunnut sen tuijotuksen ihan samoin kuin mies viisi tuhatta vuotta sitten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti