[Huolestuneena siitä, että tiedostojeni uumenissa lymynneet kirjoitukset saattaisivat aikojen muutoksissa kadota, julkaisen tässä esitelmäni pyhyydestä, jaettuna kolmeksi osaksi. Alkuperäinen esitelmä oli Sven Krohnin juhlasymposiumissa 15.5.1993 Turun yliopistossa. Uusi versio Humanitas-seuran vuosikokouksessa 12.3.94 Tampereella.]
Nykyisellä kotiseudullani Sääksmäessä on harvinaisen tiheässä paikkoja ja asioita, joihin mielellään liittää attribuutin 'pyhä'. Valtavasta muinaislinnasta lähtien seutuun liittyy Hämeen heimon ikivanhan keskuksen historiallinen 'pyhyys'. Esi-isien henkisen elämän muistomerkit, kalmistot, uhrikivet ja pyhien lehtojen paikat, ovat seuraajansa keskiaikaisen kirkon tavoin luonnollisesti 'pyhiä'.
On ilmeistä, että edellä mainitut 'pyhyydet' eivät laadullisesti täysin vastaa toisiaan. Vielä vähemmän yhteismitallisia ovat monet muut yleisen kielenkäytön 'pyhät' asiat:
Elämästä sinänsä puhutaan 'pyhänä', mutta yhtä lailla myös "Suuresta Venäjänmaasta", tai vaikkapa Bosnian kristittyjen ja islamilaisten aseellisesta taistelusta. On sanottu, että "miehen antama sana" on 'pyhä', mutta 'pyhä' on myös esimerkiksi ”viattoman neidon katse”, lakikirja, tai valtion hallintojärjestelmä, esim. 'Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta'.
Hyvin yleistä on, että 'pyhiksi' kutsutaan arvoja joita ei voi kyseenalaistaa. Tästä seuraa usein, ettei niitä saakaan kyseenalaistaa, ja että näistä arvoista lähtevät oikeutukset ovat niinikään kyseenalaistamattomissa. Tässä tapauksessa yhden 'pyhä' on helposti ristiriidassa toisen 'pyhän' kanssa; ja maailmanhistorian likaisimpia lukuja on saatu kirjoitetuksi tältäkin perustalta sietämättömän paljon.
Mutta niin meillä kuin luvuttomien sukupolvien takaisilla esivanhemmillamme on ollut vaikeammin selitettäviä käsityksiä ja kokemuksia pyhyydestä. Kun esimerkiksi Immanuel Kant puhuu 'pyhästä tahdosta', joka horjumatta ja velvollisuudentuntoisesti noudattaa moraalista lakia, me voimme riisua Kantin lauseesta sen osan, joka yksinkertaisesti tarkoittaa vain 'ehdotonta moraalista tahtoa'; ja sittenkin siihen jää jotain muuta. Vaikka lait, lainkuuliaisuus ja niistä seuraava velvollisuudentunto ovat pääosaltaan käytännön sanelemia välttämättömyyksiä (kuten Kant osoittaa ajatuskokeessaan "pelkkien paholaisten muodostamasta yhteiskunnasta" teoksessa Zum ewigen Frieden), tai kun ne tänäkin päivänä ovat niinkutsutun 'roomalaisen lain' muodossa pohjana demokraattisille yhteiskunnille, niin arvelen niiden takana piilevän myös erilaisia eetillisluontoisia pyrkimyksiä, joita joskus on vaikea käsitteellistää, mutta joissa tuntuu olevan jotain ihmiselle jopa lajityypillistä.
Sääksmäen lukuisat uhrikivet ovat merkittävä historiallinen jäänne ihmisistä ja kulttuurista, joiden jälkeläisiä me olemme, joiden ajatuksiin meidän ajatuksemme enemmän tai vähemmän perustuvat, mutta joita emme enää kovin hyvin tunne. Historianharrastajalle ja kotiseutuihmiselle nämä uhrikivet ovat äärimmäisen arvokkaita; inhimillisen ajattelun ja kulttuurin tuntijalle ilmiselvästi 'pyhiä' (sillä ne ovat olleet esi-isien syvällisimpien ajatusten konkretisoitumia, ja uskonnollisten tuntojen kirjaimellisesti pyhiä välikappaleita); mutta pellonraivaajalle tai maansiirtourakoitsijalle ne ovat pelkästään hajalleräjäytettäviä esteitä. Aivan samoin, kuin Uuno Saarnio sanoo tutkielmassaan Arvo ja eetillisyys, että nimittäin "eetillinen tunne rakentuu ja kasvaa tiedosta", me voimme tämän esimerkin mukaisesti sanoa, että käsitys ja oivallus uhrikivien 'pyhyydestä' riippuu myös oivallusta synnyttävän tietomme määrästä.
Mutta meidän on ehkä mentävä vielä pitemmälle, riisuttava 'pyhyyden' käsitettä vielä kaikista korkeatasoisista siveellisistä ja rationaalisista piirteistäänkin. Tällöin saavutaan niiden irrationaalisten käsitysten ja tuntojen alueelle, jotka liittyvät eriasteisiin uskontoihin joiden jälkiä ja dokumentteja löydämme runsain mitoin kaikkialta ihmisen asuttamalta maapallolta, esihistorian hämärimmistä ajoista alkaen, ja jotka vieläpä tuntuvat lajityypillisiltä (sillä vaikka niiden alku on tuolla puolen tunnettuuden, niiden kehitystä voidaan silti seurata kuten muutakin inhimillistä kehitystä).
Latinan sana 'sanctus' palautuu verbiin 'sancire', joka tarkoittaa (uskonnollisin perustein tapahtuvaa) rajaamista tai ympäröimistä. Siitä tulee myös sana 'sanctio', joka alunperin tarkoitti pyhän alueen rajaamista ja suojaamista sen ('fanumin') ulkopuolisilta ’pro-faaneilta’ loukkauksilta. Toinen samankantainen sana on 'sacer', joka niinikään tarkoittaa loukkaamatonta ja 'pyhää' (ja se muuten esiintyy vanhassa kreikkalaisessa muodossaan myös Rooman Forumin alla olevassa, jo vanhojen roomalaisten erityisen pyhänä pitämässä 'mustassa kivessä': "...SAKROS ESED...", ’…pyhitetty olkoon…’).
Kreikan 'hagios' tarkoitti kutakuinkin samaa ('hierón hágion' = 'pyhä temppeli', 'hágion álsos' = 'pyhä lehto'; nämä sanat on meille tallentanut historioitsija Heródotos). Ja sama on laita germaanikielten 'helig'-, 'heilig'-, 'holy'-sanojen: muinaissana 'heilagr' perustuu pohjaan 'oma-' tai 'omistus' ('erityisesti jumalille omistettu').
Minkälaisiin paikkoihin tällaisia pyhiä "eriöitä" perustettiin, ja miksi?
Normaalisti pyhät paikat syntyivät epäilemättä asutuksen tai elinkeinon piiriin. Kalmistot, kalarannat ja metsästyksen virkatiet olivat tällaisia luonnollisia privaatteja pyhäkköjen sijaintipaikkoja. Yhteisöjen rajat olivat pyhiä paikkoja. Laajemmissa yhteyksissä heimot ja kansat pyhittivät yhteisiä ja yleisiä kulttipaikkoja. Meillä niitä usein kutsuttiin 'hiisiksi'. Valloitusten ja vallanvaihdon yhteydessä tärkeitä kulttipaikkoja saatettiin kyllä tuhota ja siirtää, kuten Rooman varhaishistoriasta tiedämme. Muinaisen Laviniumin muurien ulkopuolella ollut '13 alttarin pyhäkkö' sai antaa tietä Jupiterin temppelille Albanon Monte Cavolla - joka sekin taas tuhottiin, ja uudisrakennettiin Rooman Capitoliumille.
Demonien ja jumalten asuinsijaksi rakennettiin telttoja ja mökkejä, temppelien edeltäjiä; kivikautiset tornit ja megaliittiset jättiläisrakennelmat kertovat esimerkiksi pääsytiestä korkeuksiin, tai alkeistieteen pyrkimyksistä ylivoimaisten luonnonilmiöitten hallitsemiseksi.
Mutta myös erityiset luonnonkohteet olivat sinänsä tärkeitä. Siinainvuori, Fuji ja Mons Albanus eivät olleet suinkaan ainoita lajissaan: korkea, mahdollisesti jopa vulkaanisesti toimiva, tai muuten mieltä kiehtova vuori saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi ja nöyräksi luonnon kauhistuttavan suurten voimien edessä.
Sääksmäen ja Kalvolan rajalla, Tunturivuoren syrjässä on Pyhäsuo, josta laskee Vanajanselälle Pyhäjoki. Hiukan kauempana sijaitsi ennen Hiidenmaan torppa. Järvessä lähellä rantaa on Ristinsaari, ja sen ulkopuolella erikoisen näköinen Ristinkari. Koko tämän arkeologisesti tutkimattoman, ja ilmiselvästi sekä pakanallisen että varhaiskristillisen pyhän alueen nimeämissyy tuntuu ilmeiseltä:
Tunturivuoren kupeella, juuri saaren ja karin yläpuolella on Ristinkallio, merkillinen muodostelma, jossa ihmisenkorkuiset paadet muodostavat rinteeseen parvekkeen tai aition muotoisen ulokkeen. Jokainen joka tuon muodostelman on nähnyt, tietää että
siihen liittyy jotain erityistä - mutta mitä?
(Jatkuu).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti