[Jatkoa vuonna 1993 kirjoittamastani esitelmästä].
Rudolf Otto on kirjoittanut, että pyhyyden tunnusmerkit ja symbolit länsimaisessa taiteessa voidaan kiteyttää kahteen, merkittävää kyllä negatiiviseen peruspiirteeseen:
Hämärä ja hiljaisuus.
'Hämärän' ovat temppelien, kirkkojen ja moskeijojen arkkitehdit osanneet täysin mitoin hyödyntää osaksi sakraaleja rakennuksiaan. 'Hiljaisuuden' kuvaukset ovat vanhemmilta
osiltaan ymmärrettävää kyllä kirjallisia.
11:Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra
kulkee siellä ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki
ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei
ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut
maanjäristyksessä. 12:Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei
ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. 13:Kun Elia kuuli
sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan
suulle. (1. Kun. 19)
Tai aivan yksinkertaisesti:
Herra on pyhässä temppelissään,
hänen edessään vaietkoon koko maa! (Hab.2:20)
Idea on tosimuinainen: sen takana on maaginen 'eufemian' käsite: vaikeneminen, jottei sanojen mukana tulisi pahoja merkityksiä. Jalostuneemmassa muodossa tämä ajatus elää nykyään ehkäpä tämänkaltaisena ajatuksena: "Se, minkä käsite 'pyhyys' intentioi, on
etwas ganz Anderes tai jenseits des Fassbaren, ja näinmuodoin sanoin selittämättömissä." Sanat tai kuvat johtavat harhaan, ja ne sisältävät turhanaikaisia mielleyhtymiä; niinpä sanaton ja kuvaton saavat kelvata, paremman puutteessa. - Tämä oli itse asiassa jo muinoin oivallettu asia: kuvainkielto on saman ajatuksen ahdaskatseinen johdannainen.
Arkkitehtuuri on sekä geometrian että fyysisen vaikuttavuuden kautta ollut tärkeä ja ikivanha pyhyyden kuvaamiseen käypä väline. Majestas, Augustum, Mysterium, sekä matematiikka kuvastuvat niin Stonehengessä, juutalaisessa tai kreikkalaisessa temppelissä, kuin goottilaisessa katedraalissakin, ja tavoitteeseen päästään usein fleksiibilien tai kontrastoivien tilojen, valaistuksen tai geometrisen suhdeharmonian avulla. Goottilaisen katedraalin valtava pystyvirtaus palauttaa mieliin muinaisten pyhien rakennelmien idean 'paikasta jolla on yhteys tuonpuoleiseen'. Doorilainen temppeli tai Rooman pallonmuotoon perustuva Pantheon kertovat matematiikan ja geometrian ylijärjestyneen invarianssin rauhasta ja ikuisesta pysyvyydestä. Ja täysbarokin toisiinsa kietoutuvat tilat ja raskaan rakennusmateriaalin käyttö niinkuin se olisi painotonta, antaa kuvan inhimillisen nerokkuuden mahdollisuudesta luoda konkreettisia illuusioita pyhistä attribuuteista. Modernilla kirkkoarkkitehtuurilla on usein löytynyt keinoja kuvata "tuonpuoleista" valon ja varjon avulla.
Kuvataide on esimerkiksi kiinalaisen ja japanilaisen maisemataiteen piirissä pystynyt kertomaan veden, sumun, vuorten ja kasvien avulla syvällisiä asioita kaikki-olemisen salatun-ilmiselvästä olemuksesta. Mutta länsimaisen kuvataiteen vaiheet keskiajalta saakka ovat aiheemme kannalta hiukan ongelmalliset. Sen parista ei juuri löydy muita kuin hyvin yhteiskuntasidonnaisia ja ajankohtaisen poliittisia kuvallisia ratkaisuja. 'Pyhät' henkilöt ovat joko tärkeysperspektiivin mukaan suurempia kuin muut, tai heidät on esitetty muuten samoin tunnusmerkein kuin maanpäälliset mahtajat. Mysteerin esittäminen on ollut monille helpompaa: Michelangelon "Jumalan sormi Adamin sormea kohti" on kuljettanut tähän 'elämän sähkövirran', ja myöhäisrenessanssin italialaismestarien tai Rembrandtin salatut valolähteet ovat ilmiselvästi syvän oivalluksen ilmaus.
Musiikissa 'pyhyyden' kuvaus voisi luontevimmin ja tyypillisimmin liittyä Pyhän Messun Sanctus-osaan. Jos käymme läpi messusävellyksiä Guillaume de Machaut'n 1300-luvun messusta aina 1600-luvulle, musiikki on meidän korvillemme jotenkin ”pyhän” tuntuista, objektiivista ja jaloa.
esim. 1: Gregoriaaninen Pyhä, Ritvalan Kööri
Erityisen vaikuttava on Antoine Brumelin (n.1460-n.1513) 12-äänisen ”In terrae moto”-messun ihmeellinen Sanctus:
esim. 2: Antoine Brumel: Sanctus
Mutta kun tulemme 1700-luvulle ja 1800-luvun alkuun, jolloin musiikin tekniset ominaisuudet ovat kehittyneet aivan uudelle tasolle, huomaamme että Sanctus käsitetään yleensä ensisijaisesti attribuuttinsa majestas mukaan. Sebaot voidaan käsittää nimenomaan armeijan, voiman päälliköksi… Kuten uuden ajan alun maalarit, Johann Sebastian Bach kykenee kyllä ilmaisemaan mysteerion Credon jaksossa ”Et incarnatus est" lähes 'minimalistisesti', pysähtyneenä mietiskelynä:
esim. 3: Bach: h-mollimessu, osa Incarnatus
Mutta Bachin Sanctus on pääasiassa pelkkää melskeistä 'majesteettisuutta'; siinä saavat soittimista kuuluvimman osan ruhtinaalliset sotainstrumentit trumpetti ja patarummut. Asetelma on historiasidonnainen ja tavallaan yhteiskunnallisen profaani: maallinen ja taivaallinen ruhtinas kuvataan samoin regaalein, ja he ovat myös rauhan ja sodan herroja – toki toivottavasti täytenä turvana vainoojilta.
esim. 4: Bach: h-mollimessu, Sanctus, alku
Sama perinne jatkuu 1800-luvun vaihteeseen asti. Joseph Haydn kykeni viimeisinä vuosinaan Luomis-oratoriossaan kuvailemaan alku-Kaaoksen sanan alkuperäisessä mielessä: maa oli ’tohu wa bohu’, 'ohne Form und leer', 'without form and empty', olotilana jossa kaikki olevainen oli tosin olemassa, mutta vailla jäsentynyttä muotoa. Samassa yhteydessä Haydn kykeni häikäisevästi kuvaamaan "Herran hengen joka leijaili olemattoman päällä", sekä itse luomistapahtuman dramaattisen kosmologisen ytimen:
"Tulkoon valkeus!".
esim. 5&6: Haydn: Luominen
Mutta Haydnin messujen Sanctukset noudattivat kyllä melkein kokonaan perinnäistä yhteiskunnallis-majesteettista kaavaa.
1820-luvulle tultaessa tapahtui perusteellinen muutos. Beethoven kirjoitti Missa solemniksensa "vom Herzen; möge es zu Herzen gehen", irralleen liturgiasta, mutta sinfonikkona sen ydintä etsien. Tämän häikäisevän 'michelangelomaisen' yksilösuorituksen jälkeen yhtenäisenä vuosisatoja elänyt konserttimessuperinne pian kuoli, ja antoi tilaa mitä moninaisimmille pyrkimyksille. Beethovenin Sanctus jäi lajissaan varsin yksinäiseksi. Siinä yhdistyivät pyhyyden klassisista ominaisuuksista ylevyys (kuten klassisen taideteoksen rauhallinen monumentaalisuus), hiljaisuus (kuten juutalaisen temppelin Kaikkeinpyhimmän rikkumaton rauha), mysterium ja tremendum (kun solistit väristen toistavat "Sanctus Dominus Deus Sabaoth" tai kun munkkikuoro hiljaa mumisee "qui venit in nomine Domini"), fascinans (jos ei muuten, niin ylivertaisen taidon siivittämänä seikkailuna pyhyyden kentillä), sekä vanhat symbolit kuten Pyhän Hengen huilut tai Benedictuksen loputon yläilmoissa leijuva viulusoolo.
Tämän jälkeen voimme vain ihmetellä, ja - jos ihmisen pyhä aivotoiminta saa vielä jatkua - kehitellä ehkä uuden tiedon ja kokemuksen avuin uusia keinoja sanoa sanomatonta ja kuvata kuvaamatonta.
Esim 7: Beethoven: Missa solemnis, Sanctus & Benedictus
_____________________________
Musiikkiesimerkit löytyvät kaikki mm. YouTubesta.
Kuvat: osa I Astuvansalmen kivikasvot. Osa II Hokusain Suuri aalto, takana pyhä vuori Fuji. Osa III Le Corbusier Notre Dame du Haut, Ronchamp.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti