Kirjallisuuden opetuksesta - uusi tunnistustehtävä

Dafnis kai Khloë -romaania käsittelevään juttuuni lähetti nimimerkki Anonyymi kommentin, jonka haluan tässä julkaista näkyvämmin:

Harmi että koulujen lukuohjelmat pitävät nykyisin sisällään ns.helppoa lukemista. Karkeaa ja suoraa tekstiä jossa ei anneta edes mahdollisuutta mielikuville. Esimerkiksi kouluissa suosittu Häräntappoase herkuttelee kirosanoilla,sekä kirjoitustyyliltään hyvin suoralla,puhekieleen verrattavissa olevalla muodollaan. Kaunopuheisuus on siis siitä hyvinkin kaukana.

Kieltämättä olisi hyvä ajatus saada myöskin vaihtoehtoista luettavaa,kuten yllämainittu Longoksen romaani. Tällainen kirjallisuus kun antaa lukijalle mahdollisuuden käyttää omaa mielikuvitustaan tarinan kehittyessä sekä kosketusta erityyppiseen kertomistapaan vaikka tätä mahdollisuutta jotkut kriitikot ehkä pitävätkin vanhanaikaisena tai jopa naurettavana. Sivistystähän on oppia katsomaan laaja-alaisemmin,myöskin kirjallisuuden saralla.

Anonyymi on oikeassa. Moni on minulle kertonut juuri Häräntappoaseesta, miten ankarasti sitä oli vihannut, ei sen pakollisuuden vuoksi, vaan Anonyymin esittämistä syistä johtuen. Kirjallisuuden opettajilla (sellaisiahan kaikkien aineiden opettajien pitäisi tavalla tai toisella olla) on kyllä yleensä suuria vaikeuksia oppilaille tarkoitetun kirjallisuuden valinnassa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että peruskoulun yläasteella ja vielä lukiossakin oppilaiden henkinen taso vaihtelee rajusti, ja synkimpien arvelujen mukaan myös lukutaidossa on suuria, ehkä jopa hälyttäviä puutteita.

Vähän väliä näkee vieläkin keskusteltavan Kalevalan ja Seitsemän veljeksen poistamisesta lukuohjelmasta. Sellainen olisi kovin typerää, ja kertoo ehkä jotain myös tavasta tarjoilla niitä. Kalevalassa ja Kantelettaressa on kuulemma sanoja joita nykynuori ei voi ymmärtää. Mitä siitä? Sehän on yksi kielemme hienoista ominaisuuksista! Sitä paitsi luulisi yhtenä koulun tavoitteena olevan sana- ja sanontavaraston lisäämisen. Mutta totta on myöskin, että kaikille näitä kirjoja on turha tarjota. Ehkäpä selkokielisetkin kirjat täyttävät paikkansa, sillä lukeminen ylipäänsä on tärkeä asia, se kehittää tärkeitä "lihaksia" siinä kuin mikä tahansa fyysinen treenauskin.

Dafniksen ja Khloën jatkoksi tehtävä vähän samasta aihepiiristä:

Nuorukainen saapui rantaan, irroitti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitten alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.
"Sielläkö sinä vielä olet?" huudahti hän toisen rannan ruoikkoon - huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.
"Niin", vastasi tyttö. "Minä en muistanutkaan lähteä - minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit."
"Tulisinkohan minä sinua vastaan - jos se tuntuisi turvallisemmalta ...?"
"Kyllä se tuntuisi", tyttö vastasi.
Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on k a k s i omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.
Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.
"Niinkuin Vedenneito ruoikossa!" huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.
"Ja Ahti aalloissa!" vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.

Mahdolliset kommentit ja arvaukset pyydän lähettämään edellisessä jutussa kuvattuun vihjeelliseen tapaan, jotta mielenkiinto ei sammuisi liian aikaisin.