torstai 16. syyskuuta 2010

Mouhijärvi-syndrooma

Suomalaista kyllä, Pisa-tutkimus ja Newsweekin laskelmat ovat herättäneet maassa hämmennystä, jopa raivoa. Ilta-Sanomat vaati Newsweekiä korjaamaan "laskuvirheensä", jotkut koulupoliitikot taas ovat kiistäneet Pisa-tuloksen vetoamalla siihen, että siinä kuvastuu vain meidän huonojen oppilaittemme paremmuus muiden maiden vielä huonompiin verrattuna.

Suomalaiset eivät kestä menestystä eivätkä kehuja. Se saa meidät punastelemaan ja epäilemään kehujan motiiveja. "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" Tai sitten moni kouluunsa tai maahansa katkeroitunut tuntee maton tempaistuksi jalkojensa alta, eikä anna periksi.

Enemmän kuin suomalaisten itseväheksyviä asenteita pelkään kuitenkin suomalaisen "vaatimattomuuden" toista ja ovelampaa ilmenemismuotoa, jota kutsun "Mouhijärvi-syndroomaksi". Luullakseni noin parikymmentä vuotta sitten kävi näet niin, että Aamulehti julkaisi tilaston Pirkanmaan kirjastoista. Siinä vertailtiin kirjojen määrää (ja taisi olla myös lainauksia) kunnan väkilukuun, ja ensimmäiseksi tuli pieni Mouhijärvi, toiseksi Valkeakoski. Joitakin aikoja myöhemmin luin, että Mouhijärven kunnallispampuille kuulemma riittää keskitasoinenkin kirjasto, ja määrärahoja piti leikattaman reippaasti.

(Mouhijärven kirjastolle kuuluu tänä päivänä toki parempaa, se kuuluu Pirkanmaan kirjastojen yhteiseen tietokantaan, joka puolestaan toimii erittäin hyvin ja tehokkaasti. Tämän sanon, jottei kauniista kunnasta jäisi väärää ja kielteistä kuvaa.)

Olen jo kuullut puhuttavan siitä, että "jos kerran koululaitoksemme on noin hyvä kuin väitetään, meillä on hyvin varaa vähentää uhrauksia sen hyväksi". Kumpusipa kouluvihamielisyys sitten oman kouluajan katkerista muistoista tai kateudesta enemmän koulutusta saaneita kohtaan, hyviä kansainvälisiä tuloksia voi hyvin käyttää tekosyynä opettajien ja koululaitoksen kurittamiseen.

Kuten bloggari Enkeliporsas sanoi tästä asiasta keskustellessamme, monia sivukirjastoja on ajettu alas vähän samanlaisella oveluudella. Ensin vähennetään aukioloaikoja, sitten todetaan että lainausmäärät ovat vähentyneet, ja sitten voidaankin kirjasto lakkauttaa. (Samoin on käynyt monien bussilinjojen maaseudulla. Ensin vähennetään vuoroja, sitten todetaan että matkustajia ei enää paljon ole, ja sitten lakkautetaan linja. Menettelemällä täysin päin vastoin olisi ehkä saatu aivan toisenlaisia tuloksia).

Kaikki edellä sanottu perustuu varsin sivistymättömään arvomaailmaan. Kieltämällä sellaisten asioiden merkitys, joita kohtaan syvimmiltään tunnetaan kateutta, saadaan itselle vähän parempi olo. Pitkän päälle tulos kyllä on vähän samaa kuin laskisi pakkasella housuihinsa - mutta sehän on jo ihan muiden ihmisten pulma sitten joskus.

4 kommenttia:

  1. "Suomalaiset eivät kestä menestystä eivätkä kehuja. Se saa meidät punastelemaan ja epäilemään kehujan motiiveja."

    Dessu tuntee sisimmässääm häivähdyksen syyllisyyttä. Vastaavaan olen syyllistynyt itsekin - tosin omasta mielestäni silloin hyvässä ja rakentavassa tarkoituksessa.

    Tapauksen olen kuvannut blogissani "Töölöntorin reunalta" 23.12.2009 nimellä "Älä kehu suomalaista liikaa".

    Nolottaa vieläkin.

    Dessu

    VastaaPoista
  2. Muistan tuon. Se on Blogistanin helmiä! :)

    VastaaPoista
  3. Kun juutalaispoika aikoinaan meni kouluun, hänelle annettiin hunajalla sivelty taulu, jonka hänen tuli nuolla puhtaaksi. Alta paljastuivat heprean 22 kirjainta.

    Kun kristitty poika meni aikoinaan kouluun, hänet toivotettiin tervetulleeksi selkäsaunalla, ja ruumiillinen kuritus onkin kuulunut länsimaissa osana koulunkäyntiä aina 1900-luvulle saakka.

    Loppu on historiaa.

    VastaaPoista
  4. Suomalaiset eivät kestä kehuja, toki, mutta eivät myöskään osaa aina kehua ja kannustaa kanssaihmisiään. Varsinkin jos perisuomalainen kateus valtaa mielemme "miten nyt tuokin voi olla minua parempi".

    Tähän epäkohtaan kiinnitin aikaisemmassa työssäni paljonkin huomiota kun tuntui että ainoa positiivinen palaute oli astetta vähäisempi määrä negatiivista palautetta,tai olankohautus murahduksella säestettynä kiitoksen sijaan. Kun rohkenin esimieheni järkytyksenä keskustelemaan asiasta oli tulos toivoton. Eihän toki työntekijöitä saa missään nimessä kehua,oppivat pian ylpeiksi!
    Mielenkiintoista vain miten tämä vaikuttikaan koko työyhteisön motivaatioon...

    Sen sijaan että "duunareita" ruoskittiin vähättelemisellä ja aliarvostuksella,olisi hieman ystävällisemmällä kohtelulla saatu aikaan huomattava ero sekä työjäljessä että tuloksissa. Suomalainen kun patoo saadut moitteet itseensä eikä koskaan kyseenalaista sitä. Niitä saatetaan kommentoida pienellä piilonaljailulla, kuin ohimennen huomauttaen,useimmiten tietysti kiertäen ja kaarrellen mieluiten usean ihmisen kautta. Jätetään työ tekemättä kunnolla ikään kuin vastalauseena,boikotoidaan ja terrorisoidaan asiaan kuulumattomia unohtaen samalla miten tulisi "järkevän" aikuisen toimia.

    Asioista saatetaan toki käydä rakentavia keskusteluja pienessä piirissä työmaan nurkilla mutta kehityspalavereissa nämä kiihkomielet eivät tunnetusti saa sanaa suustaan kysyttäessä:"onko kellään mitään lisättävää?"

    Ja kun tulee aika kehua jotakuta oikeasti,on osan ihmisistä pakko nykäistä matto sen riemusta ilmaan pomppivan rassukan alta...
    Eihän nyt muillekkaan jos ei mulle kans - ajatus kun nostaa päätänsä.

    Mutta ehkä järkyttävintä asiassa on se,kuinka ihmiset ovat jo tottuneet tähän. Ja ohittavat asian,mitenkäs muuten,kuin olankohautuksella.

    VastaaPoista