En tiedä

Olen tullut sellaiseen tilanteeseen blogin kirjoittajana, että motoksi voisin valita vaikka Tuomas Anhavan haikun, minirunon:

Tulen ja menen.
Yhä vaikeampi on
sanoa mitään.

Suuri osa pohtimistani asioista on näet sellaista, että voisin ilmaista kantani vain suurin piirtein. Toisaalta, mutta taas toisaalta. Ja tähänkin saakka pääseminen edellyttää loputonta kysymyksenasettelun viilausta: vastaanko todella juuri noin esitettyyn kysymykseen?

Otetaan esimerkki. Uutiset kertoivat, että Norja lakkauttaa valtionkirkon, eli erottaa kirkon valtiosta. Minusta tuo tuntuu hiukan pahalta, siitäkin huolimatta että myönnän sen ettei valtiolla voi eikä edes pidä olla uskonnollista tunnustusta. Islamilaisten maiden kohdalla tässä ei ole mitään pulmaa. Uskontoon perustuva hallinto ja lainkäyttö on niissä jo moneen kertaan todettu synkäksi ja sairaaksi. Italia ja Ranska ovat käytännössä vahvasti katolisia maita, vaikka valtio ei katolista uskoa tunnustakaan.

Kuitenkin juuri katoliselta suunnalta esitettiin, että EU:n perussopimukseen tulisi merkitä kulttuurin ja hallinnon eetoksen kristilliset juuret. Minä kannatin tuota ehdotusta, sillä siinä itse asiassa kirjattaisiin vain eräs joukko tosiasioita. Euroopan pohja on kristinuskon vahvasti merkitsemä, vaikka se eri aikoina onkin ilmennyt vähän vaihtelevilla tavoilla, ajan kypsyydestä riippuen. Mutta jo pitkään on eurooppalainen humaani ajattelutapa ollut hyvin lähellä kristillistä etiikkaa. Ja sen juuret taas ovat hyvin kaukana, jopa itse uskonnonkin syntymistä edeltäneissä ajoissa.

Olisin siis ilmeisen epäjohdonmukaisesti kovin surullinen, jos Suomi seuraisi Norjan tietä - olisivatpa syyt sitten minkä laatuisia tahansa. Olen siis islamilaisten maiden kohdalla 99-prosenttisesti valtion ja uskonnon erottamisen puolella, mutta kristillisen Euroopan kohdalla prosenttiluku olisi vain siinä 51. Ja mitä Suomeen tulee, prosenttini hupenisi jonnekin 10 tienoille...

Päädyn siis siihen, että kysymykseen "Pitäisikö valtio ja uskonto/kirkko" erottaa toisistaan ei voi sellaisenaan yksiselitteisesti vastata, ja se on tämän vuoksi väärin asetettu. Tiukan johdonmukainen ja jyrkkä ajattelu on pelottavaa ja mielestäni myös typeryyden osoitus. Vain fanaattinen diktaattori tai tällaisen umpimielinen kannattaja voi hyväksyä loputtomien täsmennysten, sivuhuomautusten tai poikkeusten kieltämisen.

Tämä koskee tietysti uskonnollisia kysymyksiä sinänsäkin. Tiedän, että monet suhtautuvat oppeihin ja dogmeihin hyvin konkreettisesti, olivatpa he sitten niiden puolella tai niitä vastaan. Minulla ne taas abstrahoituvat ja muuttuvat hyvin yleisiksi, niin että kysymykset Jumalan olemassaolosta, Marian neitsyydestä tai ruumiin ylösnousemuksesta ovat joko mielettömiä (ensimmäinen) tai mielenkiinnottomia (jälkimmäiset). Mutta jos lähtisin julistamaan omaa oppiani, törmäisin välittömästi toisten ihmisten erilaisiin käsityksiin, olivatpa ne sitten konkreettisia tai eri lailla abstrahoituneita. Julistamisesta ei olisi mitään käytännön hyötyä, ja se aiheuttaisi vain täysin tarpeetonta mielenkuohua ja riitaa.

Sitä paitsi minulla ei ole mitään omaa oppia. On vain joukko erilaisia käsityksiä asioista, ja nekin saattavat näennäisesti olla ristiriidassa keskenään. Abstrakteista käsityksistä voi puhua korkeintaan vertauskuvin, ja nekin voi jokainen vastaanottaja tulkita eri lailla.

"En tiedä" on minusta todenmukaisempi asenne kuin "Tiedän varmasti". "En tiedä" sisältää itsessään lukemattomia täydentäviä ajatuksia, kuten "voi olla", "ans kattoo ny", "toivon niin" tai "pelkään niin". "Tiedän varmasti" leikkaa sen sijaan kaikenlaiset täsmennykset, varaukset ja epävarmuudet pois. Jos elämäksi kutsutulla visailulla olisi lopullinen kaikki vastaukset tunteva tuomari, satsaisin kaikki vetorahani sen pottiin joka tunnustaa, ettei tiedä varmasti.