Musiikinopettajana Helsingin yhtenäiskoulussa olin alusta pitäen sitä mieltä, että lapset kykenevät vastaanottamaan taidemusiikkia aivan itsestään selvänä asiana, ja että he myös pystyvät itse tekemään sitä. Yläluokkalaiset kuuntelivat fuugia, ja tekivät sellaisia puheesta. Parhaimmat niistä olivat todella hauskoja ja tehokkaita, ja niitä esitettiin riemulla.
Pienempiä lapsia innostin säveltämään lauluja. He valitsivat jonkin itseään miellyttävän runon, ja alkoivat miettiä miten he sitä voisivat laulaa. Jotkut yrittivät urheasti kirjoittaa nuottejakin, mutta sehän riitti että lapset lauloivat sävellyksensä minulle. Riittävän monta kertaa, jotta kaikki yksityiskohdat olisivat käyneet selville. Itse en muutellut tai korjannut mitään.
Lauluja syntyi sen verran paljon, että tein kahteentoista soitinsovitukset, ja onnistuimme pääsemään oikein radioon niitä nauhoittamaan. Mukana olivat sellaisetkin joiden laulutaito ei ollut aivan parasta luokkaa, ja sen toki kuuleekin äänityksistä. Mutta minusta oli tärkeää että kutakuinkin kaikki saivat olla mukana.
Tämä tapahtui vuonna 1966. Kun musiikkiosaston tädit kuulivat tuotokset, he kauhistuivat. Eihän tuollaista voi lähettää radiossa! Vähän vääriä ääniäkin! Eikä radiossa sitäpaitsi ole sopivaa ohjelmaotsikkoakaan tällaisille. Lastenlauluja voi toki esittää, jos ne olivat oikeiden laulajasetien tekemiä, siis ainakin melkein taidetta. Malmsténia siis ja jotakuta muutakin - ehkä.
Niin sitten kävi, että tätä nauhaa ei koskaan lähetetty ohjelmissa, vaikka koulujen musiikinopetuksesta jo oli alkanut kovaakin yleistä keskustelua. Onneksi nauhaa ei sentään hävitetty, vaan sain siitä kopion. Tässä ensimmäinen kolmesta tai neljästä videosta jonka niistä tein. Siinä on kaksi laulua neidiltä nimeltä Liisa Forsius, tuolloin korkeintaan 10 vuoden ikäinen. Kuunnelkaa! Eikös näistä voisi saada lisäsanoilla vähän pitempiäkin? Siis "taiteellisempiakin"...
Ja jos joku lukijoista sattuu tuntemaan 60-luvun tytön nimeltä Liisa Forsius, ottakaa häneen yhteyttä!
Voisi saada. Hienoa, että nuo tallenteet eivät ole hävinneet. Pelkkä idea on jännittävä ja lopputulos ainakin noiden kahden laulun perusteella onnistunut. Raakaversiot pitää ehdottomasti säilyttää, jos joku noita lähtisi kehittelemään.
VastaaPoistaVoi, olispa meilläkin koulussa ollut tuollaista! Ei ikinä ollut puhettakaan, että ITSE voisi tehdä musiikkia, ei, sen piti olla sitä Malmsteenia tai suomalaisia kansanlauluja. Kun pääsee itse sukeltamaan musiikkiin, se on varmasti paljon parempi kokemus.
VastaaPoistaMutta siitähän on paljon juttua ollut, että koulu latistaa lapsen luovuuden ja pakottaa sen raameihin.
Olivatpas radion tädit silloin tiukalla päällä. Eivät sentään nauhoja särkeneet, niinkuin Hella W. kuulemma aikoinaan renkutuslevyille teki.
VastaaPoista1970-luvun loppupuolella kun eräässä yläkoulussa opetin musiikkia, oli jo vähän toinen ääni kellossa. Kouluradioon sai lähettää sen omassa lehdessä julkaistuista nuoteista tehtyjä äänitteitä ja muitakin omia sävellyksiä ja sovituksia. Kun "1 ruusu on kasvanut"-kappaleesta tehtiin vähän rokimpi versio ja laitoin saatekirjeeseen genreksi "hevi", yksi oppilas, josta sittemmin tuli eräs Suomen raskasmusiikkiviennin huomattavimpia henkilöitä NW-yhtyeessä paheksui asiantuntemattomuuttani. Mainittuun kappaleeseen, d-mollissa, laitettiin vielä bluesiakin alentamalla loppusäkeen "eikä"-sanan a-nuotit assiksi ja soinnuksi siihen Bb7.
Muuten tuon Keinu-kappaleen sanat on Aaronin ykkösestä, sävel vähän erilainen. Muistaakseni Ilkka Kuusisto on tehnyt niistä sovituksia pianolle ja orkesterille.