Herra Petterin seikkailuja 2
Herra Petteri ja keijukaisen paluu
1. luku
KEIJUKAINEN ILMESTYY TAAS PETTERIN PÖYDÄLLE
Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä, ja laati veroilmoitusta. Hän hikosi ja pähkäili. Muuan tärkeä paperi oli pudonnut lattialle. Herra Petteri huokaisi syvään ja kumartui nostamaan sitä.
Kun hän jälleen suoristautui, hän näki kirjoituspöydällään tutun näköisen keijukaisen. "Tämä tästä vielä puuttui", ajatteli Herra Petteri, ja huokaisi toisen kerran.
Mutta keijukainen sanoi: "Herra Petteri, sinua tarvitaan taas Satumaassa!"
"Nyt minulla on kova kiire. Eikö yksi kerta Satumaata jo riittäisi?", Herra Petteri sanoi. Mutta keijukainen oli itsepintainen: "Sinun on ehdottomasti tultava heti! Sitä paitsi olet kotona jo tänä iltana."
Herra Petteri mietti. Hän oli ilmiselvästi tulossa hulluksi. Nähdä nyt keijukaisia keskellä päivää! Herra Petteriä harmitti kovin, sillä veroilmoituksen laatiminenhan ei ilahduta juuri ketään, ja kaikkein vähiten Herra Petteriä, jonka piti etsiä tärkeitä papereita kaikkialta, keittiön leipähyllyltä, sängyn takaa, sateenvarjon sisältä ja työpöydän alta, eikä hän sittenkään voinut olla varma siitä, että kaikki ne kuitenkaan löytyisivät. Herra Petteri aikoi jo suutuspäissään pyyhkäistä keijukaisen syrjään niinkuin kiusallisen huonekärpäsen, kun hän yhtäkkiä muisti jotain... jotain tunteellista. Silmät! Niin, keijukaisen silmät olivat jääneet hänen mieleensä - ja sen ujo avuttomuus...
Mutta keijukainen sanoi lyhyesti: "Nyt mennään!"
"Hetkinen nyt...", Herra Petteri yritti, ja harmi valtasi uudelleen hänen mielensä. Häntä suorastaan suututti. Mutta yhtäkkiä Herra Petterin ympärillä alkoi tuulla. Ilma pyöri ympäri, ja hänen silmiään hämärsi. Kun viuhuna lopulta laantui, Herra Petteri huomasi seisovansa korkealla kukkulalla, ja hän näki edessään laakson. Sen keskellä kohosi tumma linna. Linnan muurit olivat korkeat, sakarareunaiset, ja sen tornit kohosivat pahaenteisen näköisinä kohti korkeuksia. Yhdestäkään ikkunasta ei loistanut valo. Koko laakso linnan ympärillä tuntui hämärältä ja epäystävälliseltä, ja Herra Petteri huomasi yllättyneenä, ettei minkäänlaista ääntä kuulunut ympärillä, ei edes tuulen suhinaa eikä lintujen laulua.
"Tuonne linnaan sinun täytyy nyt tulla heti!", keijukainen vaati.
2. luku
HERRA PETTERIÄ ON PETETTY
Herra Petteristä tuntui, että tässä kaikessa oli jotain pahasti vialla. Edes keijukainen ei tuntunut ollenkaan samalta kuin taannoin. Se oli jotenkin muuttunut, tullut tylyksi ja määräileväksi. Nyt se sanoikin: "Meidän täytyy päästä nopeasti linnaan, muuten meidän käy huonosti!"
Herra Petteri huokaisi jo kolmannen kerran syvään, ja sanoi: "Hyvä on. Mennään. Sinä voit jälleen piiloutua taskuuni, jos pelkäät."
"Minä en pelkää", sanoi keijukainen. "Enkä minä edes mahtuisi sinun taskuusi. Minä lennän edellä ja näytän tietä."
Omituista, ajatteli Herra Petteri, mutta lähti sitten keijukaisen perässä kiipeämään alas rinnettä. Mitä lähemmäksi synkkää linnaa saavuttiin, sen ankeammalta kaikki alkoi näyttää. Puitten ja pensaitten lehdet olivat kuihtuneita, vaikka Satumaassa muuten vielä näytti olevan kesä. Hiljaisuus Herra Petterin ympärillä tuntui yhäkin syvemmältä, ja limaisten lammikoiden tienoilla polun kummankin puolen vilahteli omituisia olioita, joiden silmät tuon tuostakin välähtelivät.
Keijukainen ja Herra Petteri saapuivat lopulta linnan portin eteen. Herra Petteri huomasi ällistyneenä, että raskaat ketjut alkoivat kitistä, laskusilta putosi vallihaudan ylle, ja jykevät portinpuoliskot liukuivat erilleen toisistaan.
"Nopeasti sisään!", huusi keijukainen kireällä äänellä.
Kun matkalaiset olivat päässeet linnan pihalle, portit heidän takanaan jysähtivät kiinni. Herra Petteri huomasi, että linnanpiha oli liejuinen ja törkyinen. Siellä lojui sikin sokin kaikenlaista rojua, ja ikkunoitten alla näytti olevan haisevia jätekasoja.
"No niin", huusi keijukainen karkeasti. "Nyt sain sinut kiikkiin!" Ja samalla se alkoi muuttua. Se paisui Herra Petterin kokoiseksi, sen ohut harsopuku muuttui mustaksi ja raskaasti laskeutuvaksi viitaksi, ja sen kasvot kävivät ilkeän ja raa'an näköisiksi. Herra Petterin edessä seisoi vanha nainen jonka kasvot olivat räikeästi maalatut, ja se suorastaan tärisi kiukusta.
"Sinä tuhosit tempuillasi koko noita-akka-armeijani! Siellä ne nyt lojuvat Pyöreän tornin laaksossa mustina kivinä! Kaikki yhdeksän sataa yhdeksän kymmentä yhdeksän!", nainen huusi. "Nyt sinä saat kalliisti maksaa tekosi! Minä olen Satumaan Pimeiden Laaksojen Noitakuningatar, enkä minä tunne armoa! Mutta ensin saat auttaa minua palauttamaan armeijani henkiin!"
3. luku
HERRA PETTERIÄ NÖYRYYTETÄÄN
Herra Petteri oli laajalti tunnettu ajattelukyvystään. Hänen järkeilytaitonsa oli maankuulu, ja se oli pelastanut myös Satumaan kerran aikaisemmin. Mutta nyt Herra Petteri oli aivan hämillään. Vaikka hän kuinka pinnisti aivojaan, hän ei keksinyt yhtään järkevää ajatusta. Kyllähän Herra Petteri oli tavannut uransa aikana moniakin raivoisasti huutavia ihmisiä, mutta aina ne olivat huutaessaan paljastaneet pelkonsa ja epävarmuutensa, ja niihin oli aina tepsinyt jokin näppärä keino jolla ne sai ikäänkuin romahtamaan ja muuttumaan pelkiksi surkeiksi rääpäleiksi. Mutta tämä Noitakuningatar oli toista maata. Se tuntui olevan niin varma mahdistaan, ettei Herra Petteri huomannut minkäänlaista epävarmuutta tai pelkoa sen ilmeissä. Lohikäärmeet ja noita-akat olivat pelkkiä surkimuksia tähän hirviöön verraten.
"Mutta minä olen ihminen", yritti Herra Petteri kuitenkin. "Satumaan taiat eivät tepsi minuun."
"Niinkö luulet?", huusi Noitakuningatar. "Tulitko tänne vapaaehtoisesti? Pystyitkö estämään lähtöäsi? Jos olet niin varma itsestäsi, käänny takaisin ja lähde pois!", se raakkui.
Herra Petteri oli todella vihainen, ja päätti tehdä kuten Noitakuningatar ehdotti. Mutta hänen jalkansa eivät irronneet maasta, eivätkä hänen kätensä totelleet. Itse asiassa hän oli suorastaan jäykistynyt paikalleen.
"Näetkö, olet kokonaan minun vallassani! Käy nyt kyykkyyn, heiluta käsiäsi ja huuda 'kukko kiekuu' kolme kertaa!"
Vaikka Herra Petteri kuinka yritti olla menemättä kyykkyyn, heiluttamatta käsiään ja huutamatta 'kukko kiekuu' kolme kertaa, hän teki juuri näin. Ja häntä hävetti suunnattomasti.
"Nyt seuraat minua, ja tulet linnani vankiselliin! Siellä saat miettiä tekemisiäsi ja pelätä mitä sitten seuraa!", Noitakuningatar huusi. Ja vaikka Herra Petteri kuinka yritti tehdä toisin, selliin hän meni. Matkalla hän näki monia saleja ja huoneita, joissa huonekaluja peittivät paksut lukinseitit, ja ne itsekin näyttivät aivan lahonneilta. Itse sellissä oli vain pieni kalterein varustettu ikkuna katonrajassa, ja siitä näkyi miten taivaalle kertyi ukkospilviä. Kun Noitakuningatar oli lukinnut Herra Petterin selliin, sitä valaisivat vain silloin tällöin leimahtelevat salamat.
Erään salamanleimauksen jälkeen Herra Petteri oli huomaavinaan pienen siivekkään olennon lehahtavan ikkunan editse. Mutta vaikka hän kuinka tuijotti ikkunanpahaista, hän ei enää nähnyt mitään muuta kuin silloin tällöin leimahtavia salamoita.
4. luku
OIKEA KEIJUKAINEN
Herra Petteri yritti salamoitten valossa tutkia selliään. Se tuntui kauttaaltaan lujista kivistä rakennetulta. Herra Petteri koputteli seiniä. Missään ei tuntunut olevan onttoa kohtaa. Ainoat aukot sellissä olivat ikkuna katonrajassa, ja pieni pyöreä tirkistysluukku raskaassa puuovessa. Ikkunassa ei ollut lasia, mutta kalterit olivat hyvin vahvat, eivätkä hievahtaneetkaan, vaikka Herra Petteri kuinka yritti vääntää niitä. Petteri tunnusteli sormellaan tirkistysaukkoa. Sen toisella puolella oli ilmeisesti puinen avattava läppä.
Herra Petteri istahti sellin nurkkaan, ja alkoi ajankulukseen tutkia taskujaan. Toisessa takintaskussa oli piippu ja tulitikkurasia, toisessa kynä, paperia ja - ohhoh - pyöreä vaaleanpunainen taskupeili. Eihän Herra Petteri nyt tavannut itseään peilailla, hänhän oli jo ajat sitten alistunut siihen tosiasiaan että ihminen nyt on sen näköinen kuin on. Mutta hän oli löytänyt peilin tieltä talonsa edestä, pannut sen taskuunsa ja aikonut antaa sen naapurin pikkutytölle heti kun sattuisi hänet tapaamaan.
Herra Petteri sulki silmänsä ja yritti miettiä. Jotenkin hänen pitäisi yrittää päästä Noitakuningattaren vallasta. Vieläkin häntä hävetti se 'kukkokiekuu' kyykyssä... Äkkiä Herra Petteri havahtui. Hän kuuli tutun pienen äänen, joka sanoi:
"Herra Petteri, herää!"
Sellin ikkunasta tulvi auringonvaloa, ja siinä leijui Herra Petterin edessä pieni keijukainen joka katsoi häntä huolestuneena.
"Oletko sinä se..."
"Minä olen. Ja tiedän että sinä olet joutunut pahan Noitakuningattaren valtaan. Jokainen, joka katsoo häntä syvälle silmiin, joutuu hänen lumoihinsa."
"Mutta minä luulin häntä sinuksi!", sanoi Herra Petteri vähän nolona.
"Arvaan sen. Mutta nyt", keijukainen sanoi ja lensi aivan Herra Petterin silmien eteen, "nyt sinun täytyy katsoa minua syvälle silmiin!" Ja keijukainen punastui hirveästi.
Niin Herra Petteri katsoi syvälle keijukaisen silmiin, ja hänestä tuntui aivan samalta kuin muinoin, vuosikymmeniä sitten, kun hän ensimmäisen kerran oli uskaltanut katsoa muuatta Maijaa samalla tavalla. Ja Herra Petterikin punastui ihan vähän.
Keijukainen kuiskasi: "Nyt tiedät miltä oikean keijukaisen silmät näyttävät." Sitten hän alkoi kertoa Noitakuningattaren kavalista aikeista.
5. luku
KEIJUKAINEN KERTOO KAMALIA ASIOITA
Kun Herra Petteri oli pelastanut Satumaan kuninkaan tyttären Pyöreän tornin vankilasta, ja saanut kaikki 999 noita-akkaa muuttamaan toisensa mustiksi kiviksi, Noitakuningatar oli ollut haljeta raivosta. Hän halusi nimittäin itse koko Satumaan hallitsijaksi. Ja nyt hän halusi akka-armeijansa takaisin. Hän oli vakuuttunut siitä, että Herra Petteri oli jotenkin loihtinut akat mustiksi kiviksi, ja sen vuoksi tämän nyt pitäisi peruuttaa loitsunsa.
Noitakuningatar oli tehnyt toisenkin ruman tempun. Hän oli jotenkin onnistunut sammuttamaan tulen ja savun sen kiltin lohikäärmeen sisuksista, joka kerran oli kuljettanut Herra Petteriä ja prinsessaa. Lohikäärme oli nyt kovin onneton, mutta totteli Noitakuningatarta siinä toivossa, että tämä antaisi sille tulen takaisin. Ja nyt Noitakuningatar aikoi hyökätä suoraan kuninkaan linnaan ja valloittaa sen...
"Jopas nyt jotakin", Herra Petteri sanoi. "Mutta minä luulen, että tätä peliä ei vielä ole pelattu loppuun. Ehkäpä minä voin auttaa lohikäärmettä, ja ehkäpä voisin myös syöttää Noitakuningattarelle hänen omaa lääkettään. Sanopa, miten täällä Satumaassa sytytetään takkatuli?"
"Ei Satumaassa ole tulta! Ei muilla kuin lohikäärmeellä", sanoi keijukainen ihmeissään, "... tai siis oli."
"Hyvä. Entä onko kuninkaanlinnassa suuria peilejä?"
"On vaikka kuinka paljon", vastasi keijukainen vielä enemmän ihmeissään. Silloin Herra Petteri otti taskustaan paperin ja kynän, piirsi paperille jotakin, ja alkoi selittää suunnitelmaansa. Vähän väliä hän pyysi keijukaista toistamaan mitä oli kuullut. Herra Petteri taittoi paperinpalan pieneksi mytyksi, ja sanoi lopuksi:
"Lennä nyt kiireesti kuninkaan luo, anna hänelle tämä paperi, ja kerro hänelle kaikki mitä juuri kuulit. Oletko varma että muistat kaiken?"
"Olen", sanoi keijukainen, otti paperinpalan ja katosi ikkunasta. Jo oli aikakin, sillä Herra Petteri kuuli askelten lähestyvän sellin ovea. Hän nousi nopeasti ja painoi taskupeilin tiiviisti kurkistusaukolle.
(Jatkuu...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti